miten elää oman näköistä elämää?

Olen lukenut tämän foorumin kirjoituksia jo jonkun aikaa, ja nyt rohkaistuin itsekin kirjoittamaan tänne. Minun kaltaisiani kirjoittajia on ohjattu lukemaan viestiketjua "myöhäisheränneet", joihin kai itsekin kuulun, vaikka tavallaan olen aina tiennyt, mitä olen. En ole vain kuitenkaan halunnut (uskaltanut) oikeasti myöntää.

Mieheni on alusta alkaen ollut tietoinen siitä, että olen aina ollut kiinnostunut myös naisista. Viimeisen parin vuoden ajan olen elänyt mieheni luvalla kaksoiselämää, johon on kuulunut naisystäväni. Se on raastanut meitä kaikkia, mutta koska ero ei ole tuntunut vaihtoehdolta, emme ole osanneet ratkaista tilannetta muutenkaan. Lähipiirissämme on ollut paljon eroja ja lapset kyselee "ettehän te vain eroa?". Sinnittelemme mieheni kanssa kaikin puolin muuten hyvässä suhteessa, paitsi että seksi ei ole koskaan sujunut. Ei mieheni, eikä minulla muidenkaan miesten kanssa. Olen ollut miesten kanssa seksuaalisessa mielessä jollain tasolla 'poissa'. Naisten kanssa tilanne on ollut aina toinen. Läheisyys tuntuu oikealta, tunnen oloni kokonaiseksi; niin kuin olisin tullut kotiin.

Tunnen itseni hirviöksi, kun en sanoudu irti tästä suhteesta, jossa mieheni kärsii tilanteesta.. Hän väittää haluavansa elää näin ja mahdollisesti hankkia rinnakkaissuhteen, jos sopiva nainen osuu kohdalle. En usko siihen, että eri tahoilla olevissa suhteissamme voisimme lopulta pitkän päälle hyvin. Nyt elämme ns. 'normaalia' elämää, sillä naisystäväni ymmärsi lopettaa itsensä kiusaamisen ja suhteemme. Hän elää nyt sinkkuna. Olemme edelleen syvästi kiintyneitä toisiimme, mutta elämä meni näin.nMieheni on paras ystäväni, minä hänen. Olemme toinen toistemme tukijat ja kuuntelijat. Välillämme on ehdoton rehellisyys, luottamus ja kunnioitus sekä syvä kiintymys.

Olen kuitenkin onneton. Kaipaan sitä kotiin tulemisen tunnetta, varmuutta siitä, että näin juuri on oikein. Kaipaan niin että sisuskalut kääntyy nurin. Samalla kuitenkin syyllisyys lasten elämän pilaamisesta, kodin rikkomisesta ja muuten hyvän parisuhteen tuhoamisesta painaa, enkä koe voivani rikkoa tätä perhettä.

En tiedä oikein mitä edes kysyn, vai kysynkö mitään.

Ehkä vaan pohdin kirjoittaen ja lohdutan itseäni samalla sillä tiedolla, että kai joku muukin on ollut joskus samassa tilanteessa.

Hei uneton!

Olenpa minäkin lueskellut tätä palstaa ja siis uutena palstan käyttäjänä läksin kommentoimaan viestiäsi. Hyvä ystäväni on rimpuillut liki vastaavanlaisessa tilanteessa hetken aikaa ja saavuttanut jonkinlaisen tasaisen olotilan. Ilmeisen jännitteen ja stressin tuonee ulkomaailman (ja varsinkin omien kavereiden) tuomitseva asenne tilanteeseen, jossa on avioliiton ulkopuolisia suhteita. Voinet kuitenkin lohduttautua sillä, että noin iso päätös ei synny hetkessä. Omien perusarvojen ja rajojen setviminen vie aikansa. Ja se, miten niitä arvoja haluaa toteuttaa, vie myös oman aikansa. Jos nyt sietääkin jotain asiaa itsessään tai ympäristössään, se ei tarkoita sitä, että sitä sietäisi lopun elämäänsä. Sitä vaan hoksaa ne omat rajat jossain vaiheessa ja laittaa kaiken järjestykseen niiden mukaisesti.

Antaisiko perspektiiviä pohdiskeluun se, millaisen kuvan parisuhteesta haluat antaa lapsillesi? Itse olen eronnut ja nimenomaan se asia ratkaisi viime kädessä, että halusin näyttää lapsilleni omat perusarvot ja periaatteeni. Jokaisessa erossahan on aina kaksi ihmistä, jotka eivät syystä tai toisesta halua tai voi asua yhdessä ilman kitkaa. Jos yhdessä asuminen ei ole kovin onnellista, aikuisten velvollisuus on yrittää korjata tilanne niin, että lapset näkevät myös sen, että elämästä saa ja voi nauttia. Kompromisseja on tehtävä, mutta on vain päätettävä, miten isoja kompromisseja on valmis tekemään. Jos siis tilanne on kuitenkin hyvä lasten kannalta, mikä jottei katso kortteja loppuun saakka...

Ja mitä tulee mieheesi, hän on aikuinen ihminen, joka tietää tilanteen. Kun kärsimys käy liian suureksi, hän ottanee hatkat. Eli lienee turhaa kantaa syyllisyyttä siitä, mitä miehesi tuntee juuri tällä hetkellä tai joskus myöhemmin. Pitää pystyä luottamaan siihen, että aikuinen ihminen tekee omat päätöksensä ja ottaa myös vastuun mahdollisesta omasta pahasta olostaan, kun tilanne on tiedossa molemmilla osapuolilla. Sillä tavalla kannattanee keskittyä itseensä, ettei syyllistä itseään toisen tunteista tai reaktioista. Toinen tietää tilanteen ja pääsee pois heti, kun haluaa. Omissakin tunteissa on aika paljon setvittävää, joten keskittyminen oleelliseen saattaa nopeuttaa prosessia.

Tämmöisiä ajatuksia tuli mieleen kirjoituksestasi, johon ei olekaan olemassa mitään yhtä vastausta jos on ollenkaan...