kuinka voisin kertoo lesboudestani ja tyttökaverista (n. 8kk yhes) porukoille ja perheelle jotka on homofobisia ja pitää homoja saastana ja säälii niitä. tyttökaveria ne luulee vaiin ja ainoastaan mun parhaaks ystäväks. mamman kanssa oon väittelyitä käyny onko homot ihmisiä vai ei, aina mamma on hiljentyny lopulta. siskokin itki ja melkein sai paniikkihäiriön kun oli kuullut huhua et tytössä roikun, mutta tuon valheellisesti kiistin mut tien et siskolla vieläkin jotain epäilyksiä on. että apua, mikä neuvoks kun pitäis uskovaiselle perheelle kertoo että nuorimmainen on lesbo ja omistaa tyttöystävän?
kuinka uskaltaa kertoo perheelle?
Minkähän takia sinun pitäisi kertoa perheellesi ja porukoille lesboudestasi ? Eli onko siihen joku pakottava syy? Vai vain se, että haluaisit jakaa onnesi perheesi kanssa?
Sinuna en ehkä kertoisi. En ainakaan vielä. Taidat olla nuori. Ja jos olet nuori, alle kaksikymppinen, niin älä kerro. Tulet kuitenkin tarvitsemaan perheesi tukea monissa muissa asioissa.
Sinulla on tyttökaveri, jonka kanssa voit jakaa tärkeimmät asiat. Et tarvitse perhettä siihen. Varsinkin perhettä, joka ei uskomuksensa vuoksi ei voi ymmärtää ja ei ehkä hyväksy asiaa.
Luulen, että äitisi tietää jo totuuden. Tai no, sillä äidithän tietävät aina kaiken kertomattakin ;) Ole onnellinen tästä onnesta mitä teillä on, sinulla ja tyttökaverillasi. Ja ehdit jakaa tiedon myöhemminkin ja väittelyn aiheita varmasti löytyy muitakin. Nämä asiat täytyy äitienkin löytää ja käsittää itse. Josko sitten toivottavasti ajan myötä ymmärrys kasvaa. Ja niinhän se tässä onkin ajan saatossa pikkasen lisääntynytkin.
Ja jos muuten olet vanhempi, niin itse en edelläänkään kertoisi. Jos ei sinulla ole muuten vahvaa tukiverkostoa ympärilläsi ja tukenasi. Anna aikaa...
Sinuna en ehkä kertoisi. En ainakaan vielä. Taidat olla nuori. Ja jos olet nuori, alle kaksikymppinen, niin älä kerro. Tulet kuitenkin tarvitsemaan perheesi tukea monissa muissa asioissa.
Sinulla on tyttökaveri, jonka kanssa voit jakaa tärkeimmät asiat. Et tarvitse perhettä siihen. Varsinkin perhettä, joka ei uskomuksensa vuoksi ei voi ymmärtää ja ei ehkä hyväksy asiaa.
Luulen, että äitisi tietää jo totuuden. Tai no, sillä äidithän tietävät aina kaiken kertomattakin ;) Ole onnellinen tästä onnesta mitä teillä on, sinulla ja tyttökaverillasi. Ja ehdit jakaa tiedon myöhemminkin ja väittelyn aiheita varmasti löytyy muitakin. Nämä asiat täytyy äitienkin löytää ja käsittää itse. Josko sitten toivottavasti ajan myötä ymmärrys kasvaa. Ja niinhän se tässä onkin ajan saatossa pikkasen lisääntynytkin.
Ja jos muuten olet vanhempi, niin itse en edelläänkään kertoisi. Jos ei sinulla ole muuten vahvaa tukiverkostoa ympärilläsi ja tukenasi. Anna aikaa...
Paha mennä oikein suosittelemaan mitään... Itse tunnet perheesi ja heidän mielipiteensä ja vakaumuksensa parhaiten. Joskus voi olla viisasta antaa asioille aikaa. Toisaalta itse olen ollut sitä mieltä, että kaapissa eläminen on niin suuri taakka, että siitä kannattaa pyrkiä eroon. Ja sinusta oikeasti välittävät, viisaat ihmiset hyväksyvät sinut lopulta (elleivät heti). Haastavassa tilanteessa voisin suositella sulle Marja-Leena Parkkisen kirjaa "ulos kaapista". Kirjassa on eri ikäisten ja taustaisten ihmisten tarinoita itsensä löytämisestä ja vanhemmille ja läheisille kertomisesta. Myös uskovaisten. Ja myös niiden vanhempien, joille on kerrottu. Päädyit sitten mihin tahansa niin omia pohdintojani ainakin helpotti kovasti saada lukea muiden kokemuksista. Aurinkoa! Ja nauttikaa onnestanne =) Vaatii rohkeutta olla oma itsensä, tarkoitti se rohkeus sitten kaapista tulemista tai siellä pysymistä.
Mitäpä jos pistäisit kissan pöydälle ja kysyisit vaikka miten he selittävät Joosuan 10:13 eli kun Joosua pysäyttää auringon ja kuun liikkeet taivaalla. (Kaikki viittaukset NASAn tietokoneisiin ovat urbaania legendaa)
Ovatko he siis valmiita uskomaan Raamattuun come hell or high water. Näitä "hankalia" jakeita on vielä paljon muita. Onko hän jakanut jo omaisuutensä köyhille koska hankalampi on rikkaan mennä taivaaseen kuin kamelin neulansilmän läpi. Ja koska he eivät mitä ilmeisimmin ole menossa taivaaseen, ovatko he sellaisia kuin fariseukset, jotka estävät muiltakin pääsyn sinne?
Nyt, millä oikeudella he tuomitsevat yhtään ketään? Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven (ja jos he viittaavat siihen, että se on myöhemmin tehty lisäys, niin sano, että heillä on malka omassa silmässä).
Voit sanoa, etteivät he ole muussa uskossa, kuin uskossa omaan oikeassaolemiseensa. Sitä kutsutaan myös narsismiksi.
Ovatko he siis valmiita uskomaan Raamattuun come hell or high water. Näitä "hankalia" jakeita on vielä paljon muita. Onko hän jakanut jo omaisuutensä köyhille koska hankalampi on rikkaan mennä taivaaseen kuin kamelin neulansilmän läpi. Ja koska he eivät mitä ilmeisimmin ole menossa taivaaseen, ovatko he sellaisia kuin fariseukset, jotka estävät muiltakin pääsyn sinne?
Nyt, millä oikeudella he tuomitsevat yhtään ketään? Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven (ja jos he viittaavat siihen, että se on myöhemmin tehty lisäys, niin sano, että heillä on malka omassa silmässä).
Voit sanoa, etteivät he ole muussa uskossa, kuin uskossa omaan oikeassaolemiseensa. Sitä kutsutaan myös narsismiksi.
Tilanne on todella vaikea - tiedän sen samankaltaisen kokemuksen perusteella. En osaa sanoa, mikä olisi kohdallasi oikea vaihtoehto, kertoa vai ei. Tekstistäsi kuitenkin päättelen että olet kallistumassa siihen suuntaan että haluat kyllä kertoa mutta et tiedä miten asia olisi parasta sanoa.
Olen kasvanut hyvin uskonnollisessa perheessä ja en ole aivan varma olisiko vanhemmilleni mitään kauheampaa voinut tapahtua kuin se että minulla on samaa sukupuolta oleva puoliso. Haluan jakaa lyhyesti oman kokemukseni, sillä aikanaan minulle yksi tärkeimmistä asioista oli kuulla toisten kokemuksia - myös niitä surullisempia. Jatkuvasti törmää kommentteihin kuten 'aika parantaa', 'käytä tätä ja tätä raamatunlausetta', 'jos he oikeasti välittävät, he kyllä hyväksyvät' jne. Minulle on käynyt toisin.
Omalla kohdalla kaapissa oleminen perheelle ei ollut ikinä vaihtoehto. Pidän lähtökohtaisena oikeutenani tulla kohdelluksi samoin kuin jos puolisonani olisi eri sukupuolta oleva. On tärkeää tehdä itselleen selväksi mitä asioita tarvitsee ihmissuhteissaan. Minulle se on rehellisyys, ilman sitä en olisi voinut pitää yllä suhdettani perheeseen muutenkaan. Tunnen myös ihmisiä jotka ovat suhteellisen tyytyväisia kaapissa; he tapaavat vanhempiaan (joita ehkä eivät tapaisi jos vanhemmat tietäisivät suuntautumsiesta) ja pitävät seurustelukumppaninsa tästä erillään. Tämä onkin varmasti hyvä vaihtoehto mikäli asettaa esim. suvun tuoman turvaverkon korkealle tärkeysjärjestyksessä. Eli neuvoa en osaa antaa siihen pitäisikö kertoa vai ei. Sen tietää kun on ensin löytänyt ne seikat joita ihmissuhteissaan kaikkein eniten tarvitsee.
Kerroin noin kuusi vuotta sitten suvulleni. Osa heistä puhuu minulle nykyään, osa ei. Surutyö vei minulta ainakin kolme vuotta enkä kaunistele sitä: Se oli tuskaisaa. Aika ei ole auttanut yhtään niiden kohdalla jotka eivät alunpitäenkään näyttäneet hyväksymisen merkkejä. Tällaiseenkin on hyvä varautua. Joillakin aika toki auttaa.
Minua on auttanut muutama asia:
-Minulla on todella vahva turvaverkko ja olen saanut paljon tukea ystäviltäni ja puolisoltani
-Olin valmistautunut siihen, että sukuni hylkää minut, en elätellyt toiveita esim siitä että 'ajan kanssa se helpottaa' (tein ja teen toki paljon töitä jotta yhteys palaisi, en ole luovuttanut)
-Tiesin, että kertominen on minulle ainoa oikea vaihtoehto - tähän ajatukseen olen aina voinut vaikeiden hetkien kohdalla palata: Kertomatta jättäminen olisi ollut vielä pahempi.
-Tiedän että perheeni rakastaa minua vaikka eivät kaikki minulle pystykään puhumaan. Tämä on samalla aika kipeä ajatus.
-Olin etukäteen valmistautunut käytännön seuraamuksiin kuten rahallisen avun loppumiseen ja siihen että Joulut vietetään eri paikoissa.
Toivon, että löydät vertaistukea. Minun tarinani oli ehkä surullisen kuuloinen. Olen kuitenkin hyvin onnellinen nyt: Minulla on ihana puoliso, hyvä työ, läheisiä ystäviä. Olen hyväksynyt ajatuksen että elämässä täytyy tehdä valintoja. Tämä oli minulle se oikea.
Olen kasvanut hyvin uskonnollisessa perheessä ja en ole aivan varma olisiko vanhemmilleni mitään kauheampaa voinut tapahtua kuin se että minulla on samaa sukupuolta oleva puoliso. Haluan jakaa lyhyesti oman kokemukseni, sillä aikanaan minulle yksi tärkeimmistä asioista oli kuulla toisten kokemuksia - myös niitä surullisempia. Jatkuvasti törmää kommentteihin kuten 'aika parantaa', 'käytä tätä ja tätä raamatunlausetta', 'jos he oikeasti välittävät, he kyllä hyväksyvät' jne. Minulle on käynyt toisin.
Omalla kohdalla kaapissa oleminen perheelle ei ollut ikinä vaihtoehto. Pidän lähtökohtaisena oikeutenani tulla kohdelluksi samoin kuin jos puolisonani olisi eri sukupuolta oleva. On tärkeää tehdä itselleen selväksi mitä asioita tarvitsee ihmissuhteissaan. Minulle se on rehellisyys, ilman sitä en olisi voinut pitää yllä suhdettani perheeseen muutenkaan. Tunnen myös ihmisiä jotka ovat suhteellisen tyytyväisia kaapissa; he tapaavat vanhempiaan (joita ehkä eivät tapaisi jos vanhemmat tietäisivät suuntautumsiesta) ja pitävät seurustelukumppaninsa tästä erillään. Tämä onkin varmasti hyvä vaihtoehto mikäli asettaa esim. suvun tuoman turvaverkon korkealle tärkeysjärjestyksessä. Eli neuvoa en osaa antaa siihen pitäisikö kertoa vai ei. Sen tietää kun on ensin löytänyt ne seikat joita ihmissuhteissaan kaikkein eniten tarvitsee.
Kerroin noin kuusi vuotta sitten suvulleni. Osa heistä puhuu minulle nykyään, osa ei. Surutyö vei minulta ainakin kolme vuotta enkä kaunistele sitä: Se oli tuskaisaa. Aika ei ole auttanut yhtään niiden kohdalla jotka eivät alunpitäenkään näyttäneet hyväksymisen merkkejä. Tällaiseenkin on hyvä varautua. Joillakin aika toki auttaa.
Minua on auttanut muutama asia:
-Minulla on todella vahva turvaverkko ja olen saanut paljon tukea ystäviltäni ja puolisoltani
-Olin valmistautunut siihen, että sukuni hylkää minut, en elätellyt toiveita esim siitä että 'ajan kanssa se helpottaa' (tein ja teen toki paljon töitä jotta yhteys palaisi, en ole luovuttanut)
-Tiesin, että kertominen on minulle ainoa oikea vaihtoehto - tähän ajatukseen olen aina voinut vaikeiden hetkien kohdalla palata: Kertomatta jättäminen olisi ollut vielä pahempi.
-Tiedän että perheeni rakastaa minua vaikka eivät kaikki minulle pystykään puhumaan. Tämä on samalla aika kipeä ajatus.
-Olin etukäteen valmistautunut käytännön seuraamuksiin kuten rahallisen avun loppumiseen ja siihen että Joulut vietetään eri paikoissa.
Toivon, että löydät vertaistukea. Minun tarinani oli ehkä surullisen kuuloinen. Olen kuitenkin hyvin onnellinen nyt: Minulla on ihana puoliso, hyvä työ, läheisiä ystäviä. Olen hyväksynyt ajatuksen että elämässä täytyy tehdä valintoja. Tämä oli minulle se oikea.
kiitosta vastauksista. muun muassa sen vuoksi haluaisin kertoa että tää tuntuu muuten ainaselta salailulta tai jotain sinnepäin. olis se kiva kertoo senkin takia että vois perheen tutustuttaa sitten tyttöystävään ja sillaista.