Oman kaverin löytämisen vaikeus vähän iäkkäämpänä (50v/50+v)

Kun sinkku mies/nainen (homo/lesbo) täyttää 50-vuotta oman kaverin (elämänkumppanin) löytäminen voi olla vaikeaa. On jo elämänkokemusta: ei ole enää nuori ja niin viriili. Pitkiä seurustelusuhteita on takana, joista pettymyksiä on tullut. Miten uskaltautua uuteen suhteeseen pelkäämättä, että taas satuttaa itsensä.

Elämää on vielä jäljellä, mutta oma varovaisuus ahdistaa: Miettii, mitä annettavaa minulla on toiselle... odottaa ja aikaa kuluu. Voiko tässä iässä enää puhua rakastumisesta vai kuuluuko se nuoruuteen. Nuoret uskaltavat... entäs me vanhemmat... kun vielä "homomaailmassa" nuoruus on valttia (nuoret ja kauniit). Niin ehkäpä tämä on itsestä kiinni; On tullut valikoivaksi: Arvostaisi sellaista kaveria, jolla olisi suht samat arvot ja elämänkatsomukset ja kiinnostus olisi molemminpuoleinen... niin eihän minulla ole kiirettä mihinkään, mutta haikeus mielessä.

Kertokaa omia kokemuksia/neuvoja, jos aihe kiinnostaa.

Tänä päivänä noita välineitä ja keinoja kumppanin hakuun on aikaisempaa paljon enemmän. Verkkoja kannattaa laskea veteen, useaan järveen ja lammikkoonkin.

Jusa: "...niin eihän minulla ole kiirettä mihinkään".
Tuota noin, tähän sanoisin, että on jo hiukan kiirettä. Valikoima vähenee. Omat asenteet ja vaatimukset läheisen ihmisen suhteen vakiintuvat (=muuttuvat joustamattomammiksi). Toki vaihtareita löytyy. Ikäeroonkaan ei pidä tuijottaa liian kiinteästi. Toimivia parisuhteita tunnen useita, joissa on reipaskin ikäero. Kannattaa vakaasti luottaa siihen, että kumppani löytyy.

Viisikymppiseksi on elämä ehtinyt jo kolhia sen verran, että parisuhteen haussa järki ja se toinen eivät yleensä seiso yhtä aikaa. ;-)

Kyllä noita verkkoja on tullut heiteltyä.. ja vastauksiakin on tullut esim. match:in kautta. Kaikki vastaajat näyttävät olevan vain E-Suomesta tai jopa ulkomaillta asti nuorempia ja vanhempia. En pysty sanomaan , miten valmis olen uuteen suhteeseen. Mutta kai elämä voi yllattää. Jotenkin vähän väsynyt olo.. elän tätä päivää ja katson, mitä huominen tuo tullessaan. Niin kyllä Helsingissä asuva komea herra ja ihan fiksun tuntuinen (ainakin ilmoitus oli mukava) sanoi: että olen lutunen, mutta jos asuisin lähempänä, kun matkaa on yli 300 km..niin hän...jne.


En käy kapakoissa; joskus voisi käydä gay-bileissä selvin päin. On jo aikaa n. 5 vuotta. Ei kumppanin iällä sinänsä pitäisi olla väliä, muttä ei nyt ihan nuoriakaan haluaisi, jotenkin tuntisi itsensä isähahmoksi ja eletään eri vaihetta elämässä. Kai tätä voisi sanoa viidenkympin kriisiksi tai miesten vaihdevuosiksi. Haaveita riittää. Vieläkin tunnen entisen kaverini käsivarret ympärilläni ja ne pehmeät ja hellät yhdessäolon hetket; Toisen iho jää mieleen. Miten/miltä tutuisi antaa toisen, uuden tulla taas lähelle. Vieraaltako.. sitäkö pelkään.

"Viisikymppiseksi on elämä ehtinyt jo kolhia sen verran, että parisuhteen haussa järki ja se toinen eivät yleensä seiso yhtä aikaa. ;-)"

Loistava lohkaisu Juhanilta ;) - näinhän se on. Molemmat päät eivät seiso yhtä aikaa ja silloin onkin mahdollisuus keskittyä oleelliseen. Tietysti on hyvä olla
jotain omia kriteerejä, mutta ainahan kompromisseja kannattaa tehdä. Jos kaipaa samanikäistä (+/- 5 v) tai vanhempaa seuraa, sen löytäminen tuskin on ongelma
nykypäivän mittapuun mukaan. Nuoremman seuran - varsinkin pitempään suhteeseen - voikin olla sitten jo hankalampaa, muttei kuitenkaan mahdotonta.

Ikäeron tuijottaminen saakoon jäädä - jos kemiat toimii ja yhdessä on hyvä olla, niin saa kai niitä vuosia olla välissä enemmänkin. Elämä on kuitenkin sen verran
lyhyt, ettei kranttuilemalla saa kuin pahan mielen ;)

Vaikka olen heittänyt verkkoja veteen löytääkseni kaverin, niin en kuitenkaan kirvestä kaivoon :). Niin homoystäviä on ihan riittämiin ja monet saatu noiden kokeilujen kautta.
Edellinen kaverini oli osittain bi (jolla aikuisia lapsia ex-liitosta). Hän halusi pitää suhteemme ihan vain meidän välisenä (yli 8 vuotta). Hän kyllä tunsi sukuni, mutta toisinpäin en tuntenut ketään. Luulen hänen kuitenkin olleen melko "uskollinen"; MUTTA jostain ihme syystä hän halusi omistaa minut täysin. Ei ollut puhettakaan, että olisin esim. saanut lähteä jonkun ystäväni kanssa matkoille, jos hän ei päässyt; mustasukkaisuutta; mutta toisaalta en päässyt edes näytille hänen sukulaistensa luokse. En siis kranttuillut hänen suhteensa: järki taisi olla kaukana: Rakkaudessaan ihminen on monesti sokea. Hän ei ollut valmis ottamaan sitä askelta, että olisimme tulleet yhdessä ulos "kaapista". Olisin jatkanut hänen kanssaan, mutta se mustasukkaisuus vastaan todellisuus.

Sitä edellinen kaverini oli lähes alkoholisti ja jouduin olemaan hänen kontrollinsa (5 vuotta). Silloinkin rakkautta riitti tiettyyn pisteeseen asti. En enää tiedä, minkä pitäisi seisoa;)
Olen niitä ihmisiä, jotka ihastuvat tosi harvoin, mutta sitten "vääriin" ihmisiin.. Toivotaan, että seuraavalla kerralla Luoja soisi parempaa.. jäänpä odottelemaan.

Jos vain mahdollista, niin kannattaa silmäillä 4d dokkari Laillista rakkautta. Mielestäni sen vanhempi naimisiin menevä homopari oli tooodella suloinen.

Joo, ne olivat olleet yhdessä 40 vuotta ja aikovat virallistaa suhteensa "menemällä naimisiin". Olisipa itsellä nuorena onnistanut parin löytämisen kanssa ja oltaisiin vielä yhdessä. Näitä on turha jossitella. Mutta minustakin suloinen pari.
Lähden kohti pohjoista etsimään ruskaa... toivottavasti vastaan tulisi kiva "reppureiska".. vaan ei karhu.. bear man kävisi kyllä ;)

Niin ja nuorille vinkiksi: Vakiintukaa ajoissa; etsikää hyvä kaveri, kun tänä päivänä ei tarvitse enää olla kaapissa... jos hyvin menee, olette yhdessä vielä 40 vuoden kuluttua; toistenne turvana. Tietysti bilettäminen kuuluu nuoruuteen.. bilettäkää yhdessä. Niin ja suhde vaatii mol. osapuolilta toisinaan tavatonta joustamista. Romantiikka on itsestä kiinni. Vielä 20 vuoden kuluttua voi yllättää toisen mukavasti.

Olin noin yksitoista vuotta sinkkuna muutamaa lyhyttä juttua lukuunottamatta mutta nyt olen seurustellut puolisen vuotta. SUhteen alkaminen vaati siltä toiselta melkoisesti yritystä, ensinnäkin olin ihan tyytyväinen sinkkuelämään enkä halunnut ketään sotkemaan kuvioitani. Toiseksi en mitenkään päin yhteydenottojen jälkeenkään pystynyt uskomaan että joku reilut kaksikymmentä vuotta itseäni nuorempi nainen olisi tosissaan minusta kiinnostunut. Joskus näinkin ettei itse tarvitse tehdä muuta kuin sanoa oikeassa kohtaa ´joo´.

Kuviotkaan eivät sotkeutuneet koska harrastuksiin on aikaa saman verran kuin ennenkin. Biletyksestä en välitä ja esim. DTM:ssa tai Hehkussa en ole käynyt kertaakaan. Voi olla tosin että naisystäväni joskus haluaa mutta voihan sielläkin sitten käydä....

Eikö tämä dokumentin "vanhempi pariskunta" kertonut ettei olleet suudelleet kertaakaan? Minusta tuo oli pikemminkin "Kummallista" kuin "Suloista".

Ylipäätään kokemukset 5kymppisistä ovat olleet hiukan "kiusallisia"...varsinkin nuorempana nuo olivat "kimpussa kuin sika limpussa". Se että ikä toisi perspektiiviä tai käytöstapoja ei välttämättä pidä kaikkien kohdilla.

Olen myös miettinyt viimeaikoina ikäeroa suhteessa ja sen vaikutusta pitemmän päälle.

Geschwitzin kirjoitus kosketti. Ne naiset, jotka osoittavat kiinnostusta minuun, ovat useimmiten parikymmentä vuotta itseäni nuorempia. Olen ihmetellyt samaa, miten näin paljon nuorempi voi olla kiinnostunut minusta.... itse haen mielelläni samanikäistä naista kumppanikseni, +/- 5v, toivoakseni että meillä olisi samankaltaiset elämäntilanteet ja toiveet. Nuoremman henkilön suhteen ajattelen että elämme ehkä niin erilaista elämänvaihdetta. Pidän kyllä mahdollisena suhdetta nuoremman kanssa jos koemme sielunkumppanuutta, samankaltaisuutta ja sytymme toisistamme ikäerosta huolimatta. Ulkoinen habitukseni mahdollisesti erehdyttää toista luulemaan minua nuoremmaksi, mutta tämän käsityksen korjaan tarvittaessa.

Geschwitziltä kysyisin; tiesikö kumppanisi ikäerostanne ja mikä sinussa viehätti häntä?

Itsekään en välitä biletyksestä enää kovinkaan, enkä ole käynyt DTM:ssa tai Hehkussa. Nämä mielenkiintoiset 'kohtaamiset' naisten kanssa ovat tapahtuneet arjen pyörteissä.

Varmaan hän tiesi jo ensi näkemlällä ikäni noin suurin piirtein ja Facebook-profiilista sitten täsmällisen syntymäajankin. Vaikutan kai jonkin verran ikäistäni nuoremmalta. Viehätyin tietysti aluksi ihan ulkoisista ominaisuuksista ja sitten painoi paljon se että meillä on samoja kiinnostuksen kohteita kuten klassinen musiikki ja kirjat. No, yksinkertaisesti vaan persoonallisuudet tuntuvat sopivan yhteen. Teen itse töitä taiteen kanssa, joten kumppanin on melkeinpä pakko olla jotenkin kosketuksissa siihen elämänpiiriin.

Emme toki ole samassa elämänvaiheessa, mutta oma elämänkulkuni ei ole ollut kovin tavanomainen ja tuntisi itseni varmaan aika friikiksi itseni ikäisen ihmisen kanssa. Siiis edellyttäen että se toinen olisi koonnut elämässään perussetin kuten vakituisen duunin, asunnon ja niin edespäin. En tunne itseäni minkään ikäiseksi ja hämmästyn aina kun johonkin paperiin pitää raapaista ikä tai syntymäaika. IKäisissäni ihmisissä rasittaa se että monet alkavat elää ikäinkuin elämä olisi melkein ohi. Itse aion tehdä ja oppia vielä paljon uusiakin asioita.... (ikäni on siis tasan 50 vee)

Geschwitz kirjoitti: "Teen itse töitä taiteen kanssa, joten kumppanin on melkeinpä pakko olla jotenkin kosketuksissa siihen elämänpiiriin. "

Mielestäni ei aivan tarkasti noin. Minulla oli aikanaan taiteeseen kosketusta lähinnä äitini ristipistotöinä tekemään Taistelevat metsot -tauluun ja vastaaviin. Siis esimerkiksi kuvataide ei ollut minua kunnolla edes hipaissut ryhtyessäni nykyiseen parisuhteeseen. Mieheni on taiteilijaperheestä ja itsekin taiteilija. Hiljalleen tutustuin taiteen eri alueisiin. Sain kuulla kiinnostavia asioita taidehistoriasta ja kuuluisienkin taiteilijoiden kohelluksista, joista ei juurikaan huhuilla julkisuudessa.

Tähän mennessä olen jopa opettanut taideoppilaitoksessa! Nyt välisemme aktiviteetit ovat jopa kääntyneet. Minä koetan houkutella miestäni taidenäyttelyihin. Hänellä on syntynyt inhorealistinen kanta eräisiin taiteen alueisiin. Aika usein menen näyttelyihin yksin. Juuri nyt keskustelemme/väännetään kättä Picasson näyttelystä. Mieheni mielestä kirjakaupasta voi vallan hyvin ostaa näyttelykirjan ja istua kotisohvalla näyttelyyn tutustuen, eikä ihmisten tuupittavana ja jonoissa kulkien.

Kumppanin elämänpiirissä olevat asiat voivat tuoda omaan elämään uusia ja mielenkiintoisia sisältöjä.

Kyllä minulla on ihan mielyttäviä kokemuksia yli 50w miehistäkin, vaikka välillä niitä vonkuja tulee vastaan. En kyllä ole sekaantunut, mutta kaipa tuokin tulee joskus tehtyä kunhan itse vähän ikääntyy.

Tuntuu kyl kauheen kaukaiselta aatella et pariutuisi ja perheytyisi. Pitää vissiin oottaa et on päältä 30 et joku innokas nuorehko kundi lumoaa :)

Minunkaan elämänkulku ei ole mennyt tavanomaisia teitä pitkin enkä myöskään ole elänyt 'perinteisen naisen ' elämää mm. perussettiä haalien ja siinä johdonmukaisesti toimien. Olen myös usein unohtanut ikäni ja painopiste on lähinnä ollut niissä asioissa ja ratkaisuissa jotka ovat olleet itselleni tärkeitä ja tuntuneet omanlaisiltani kussakin tilanteessa. Mutta viime aikoina olen pohtinut ikäeroa suhteessa huomatessani nuorempien olevan minusta kiinnostuneita. Toisaalta suunnilleen samanikäiseni josta kiinnostun, on usein myös vähemmän 'perinteisen naisen' roolia edustava.

Kuten Arkadas jotenkin näin sanoi; jos kemiat toimii ja yhdessä on hyvä olla niin välissä voi ollakin ikävuosia...... ja kuten Geschwitz ilmaisi; persoonallisuudet tuntuvat sopivan yhteen. .... joten päädyin myös itsekin taas kerran samaan ajatelmaan.

Minua häritsee tämä otsikko " Oman kaverin löytämisen vaikeus vähän iäkkäämpänä (50v/50+v)". Minkä ihmeen kaverin? Puolisoa tässä kai tarkoitetaan tai kumppania.
En minä seurustele kavereiden kanssa!!
Mutta asiaan, minusta miehen voi bongata mistä vaan. Ei manssi, herccu tai demari ole mikään itseisarvo. Ja tämä pätee ikään katsomatta.

JuhaniV: tarkoitin kosketuksella lähinnä sitä että kumppani ei suhtaudu vihamielisesti vaikkapa klassisseen musiikkiin. Olen ollut lyhyessä suhteessa naiseen joka vakaasti oli sitä mieltä että kaikki sen sortin musa on vain ja ainoastaan brassailua eikä siitä kukaan oikeasti pidä. Kustannusmaailmassa olen tavannut kustannuspäätöksiä tekiviä ihmisiä jotka on sitä mieltä että Joyce on huono kirjailija koska sitä ei kukaan osta.

Jos on kiinnostunut ihastuksen tai rakkaan kokemusmaailmasta (tai ylipäänsä toisten ihmisten) ei ikäero paljon merkitse. Itselläni taitaa olle edessä ekskursio Debussyn musiikkiin jota en paljon tunne. Itse pidän Webernistä ja modernismista siitä eteen päin.

Geschwitz kirjoitti: "IKäisissäni ihmisissä rasittaa se että monet alkavat elää ikäänkuin elämä olisi melkein ohi."

Valitettavasti samaan ilmiöön törmää jopa joissakin kolmekymppisissä.

Olen myös itse huomannut, että vedän helposti puoleeni huomattavasti nuorempia (olen siis 31v). Johtuu varmaan siitä, että näytän ikäistäni nuoremmalta. Itse olen ollut ihastunut sekä yhdeksän vuotta nuorempaan että kymmenen vuotta vanhempaan naiseen.

Ystäväpiirissäni on hyvä esimerkki, että parisuhde voi onnistua isollakin ikäerolla. He ovat 32v ja 56v. Yhteinen tarina on jatkunut jo seitsemän vuotta.

Ruskareissu on tehty. Mukavaa oli. Elämänkumppanin etsintä jäi kyllä vähäiselle. Muutamia miehiä, ihan mielenkiintoisia tuli vastaan ja ihan oman ikäisiä (n. 50v). Niin ruskaa oli: punaista, keltaista. Mukava oli kyllä vaelluksella haaveilla omasta miehestä ("ruskan väreissä"), mutta siskontytön pojasta (5v) piti huolehtia pojan mummin ja ukin kanssa.

Niin minulla kyllä on huomio kiintynyt siihen, että nuoremmat miehet ovat mielellään tyrkyttämässä itseään (ja jään kiusalliseen tilanteeseen toisinpäin kuin SaintJudy), koska ei 20 vuotta nuorempi niin kiinnosta. Edelleinen kaverini oli n. 10 vuotta nuorempi ja mahdottoman mustasukkainen... mutta ne kemiat ja muut asiat ratkaisevat kuten Geschwitzin kohdalla. Olen positiivisella mielellä. Ja uskon, että kumppani löytyy vaikka R-kioskilta :) (tavallaan arpavoitto).

Miehen, puolison pitäisi olla komea (n. 50 v), yli 180 cm, lihaksikas, hyvinvar., mielellään saa olla karvoitusta; viriili, nuorekas, tumma, hellän tulinen, rehti, rehellinen, huomaavainen; suukottelee, halaa, tekee miel. kotitöitä mm. ruokaa, korjaa autoon tulevat viat jne.; yhteiset harrastukset, elämänkatsomukset; ei petä, ei tupakoi, ei käytä paljoa alkoholia, varakaskin ja ylipäänsä rakastaa vain minua.... jäiköhän jotakin pois.. niin on myös omaakin tahtoa.. siis täydellinen ;). Ja sitten repsahtaa ihan muuhun :/

Mielenkiinnolla seurasin kirjoitteluasi. Sehän on faktaa että ne samat kädet jotka ovat kuuluneet tai kuuluvat ex-rakkaallesi sinun kehosi ympärillä, eivät kuulu kenellään muulle. Näinollen samaa et tule saamaan mitä häneltä sait. Mutta hiukan henkisiä kiikareita silmille, voit saada todella huonompaa tai sitten moninkerroin ihanamman halin ja läheisyyden ja lämmön. Vertailu ei tuo uutta rakkautta lähemmäksi. Joskus meillä on sellaisia ihme taipumuksia että jos olemme todella rakastuneet ja eläneet hyvän suhteen, niin etsimme joitakuita samoja piirteitä uudelta ehdokkaalta kuin mitä ex:lle kuului. Tämä pätee vaikka olisit piksetty verille suhteessasi. Eron jälkeen kaikki alkaaa näyttää kauniimmalta ja hehkeät ihanat rakkauden hetket täyttyvät ikävänä mielemme.
On siis aloitettava puhtaalta pöydältä. Se vaatii tietysti aikaa, mutta aika taistelee meitä vastaan, joten on myös toimittava. Tarvitaan rohkeutta. Jos kohtaa toisia ihmisiä, siis treffimielessä, niin ei tarvitse heti ajatella naimisiinmenoa tai yhdessäasumista tms.. antaa aikaa ja jos yksi ei tärppää niin sitten voi punnita mielessään, olenko itse kenties se joka kranttuilen. Toinen voi hyvinkin tosissaan ja kiinnostunut, mutta jos alkaa liian syvälle suomustamaan tulee suolet vastaan, sit peli on menetetty.

Kerroit jossakin kohtaa että nuoret valikoivat jotenkin erikoisesti, pitää olla nuori ja kaunis ja niin ed... mutta kannattaisiko katsoa peiliin ja tarkastaa omia kriteereitä. Sitä täydellistä ei ole olemassakaan, fakta.
Jotkin asiat ihastuttavat toiset vihastuttavat, tietysti jonkinlaista balanssia pitäisi olla jos meinaa puolison kanssa jaksaa elää ; )

Muistan suhteessani, kuinka minua otti pattiin esim se että toinen kävi jääkaapilla yöllä ja keittiöstä kuului mitä ihmeellisimpiä ääniä, kuten mmmmm... nam jne. Toinen oli puolihorroksessa ja tyydytti makean nälkäänsä. Aamulla löytyi kakun/keksien murusia keittiön lattialta yms... ok tämä häiritsi mua, no se ei ollut eron syy mut se ärsytti.
Varmasti häntäkin häiritsi minun elämänpiirteeni. Mut tällaistahan elämä on. Sit on niitä joilla ei ole omaa mielipidettä itsellään- ei mistään. kaikki tapahtuu toisen halun/määrän mukaan. Kun kysyy toiselta, niin toinen vastaa een mä tiedä, tehdään niinkuin sinä haluat. kuitenkin suhde pitäisi olla vuorovaikutusta eikä retkulanuken perässä vetämistä. Jotkut tietysti nauttivat kun saavat kaiken haluamansa ja voivat tyydyttää vallanhimoaankin tällä ja toinen on niin pää pilvissä kun ei itse tarvitse ajatella mitään.

No nyt lipesin varsinaisesta aiheesta. Nämä suhdekiemurat ovat kyllä monenmuotoisia, mutta mielenkiintoisia. Itse sinkkuna elävänä, suhtdetta toivovana toivoo että jonakin päivänä voisi kohdata tavan ihmisen jolla saa olla erilaiset mielipiteet ja kolhuja saa olla, eiks se ole niin että kolhujen tuomat särmät varmasti hioutuvat tässä elämän viidakossa.
Toivon sulle Jusa että käännyt ainakin sen 90 asetetta ympäri ja jätät nyt selkäsi taakse ex-rakkaasi seisomaan jalustalla. Katsele sinä uusia tuulia, kyllä rakkaus vielä tulee, kato vaan. Silloin kun vähiten sitä odotat.

Rohkeutta. samppa