Noin 35-vuotiaana saavuin tienristeykseen elämässäni, joko:
a) en luota ihmisiin. Ihmiset eivät ole tehneet mitään ansaitakseen minun luottamustani, on ollut väkivaltaa, hylkäämistä, ylenkatsetta, päälle on syljetty. Jos minä valitsen tämän tien, niin kukaan ei moiti minua siitä, kaikki ymmärtävät että teen järkevän päätöksen. Mutta toisaalta, tämä tie on loppu, olen epäluuloinen ja varovainen kunnes kuolen suunnilleen saman ajan kuluttua kuin mitä olen kestänyt elää. Elän varovasti ja kieli keskellä suuta, ilman mitään tunnemyrskyjä, ilman mitään pettymyksiä ihmisten suhteen. Lisäksi, minä olen anarkisti ja anarkismi perustuu luottamukselle muihin ihmisiin. Kuinka minä voisin olla rehellisesti anarkisti jos en antaisi muille ihmisille valtaa itseni suhteen ja luottaisi heihin.
b) luotan ihmisiin. Jos tulee näpeille niin minua varmasti pidetään tyhmänä, enkö minä ole oppinut elämästäni yhtään mitään. Toisaalta, annan uusille ihmisille uuden mahdollisuuden osoittautua olevansa luottamuksen arvoisia. Poltan näppini monta kertaa, mutta enköhän minä kestä henkisesti sitä, ei minun mielenterveyteni tarvitse kestää kuin vanhuuteen asti, sitten ei ole enää niin kauheasti väliä (onkohan sitä ennenkään). Minun elämäni voi olla hauska, mielenkiintoinen seikkailu. Ennen kaikkea se olisi yhteneväinen anarkistisen idealismini kanssa ja sen kanssa mitä opin Yhdysvalloissa, kun yhteiskunta luottaa kansalaisiinsa, kansalaiset osoittautuvat luottamuksen arvoiseksi, yksilötasolla. Vaikka minua voidaan pitää vähän hölmönä kaikkien negatiivisten kokemusten jälkeen kun olen takki auki ihmisten kanssa, niin mitäpä tuosta, ei elämä ole yhtälö, joka pitäisi ratkaista, elämä on taidetta.
Päätin valita vaihtoehdon b enkä ole joutunut katumaan. Sitä paitsi olen luonteeltani seikkailija. : )
Opin tämän asian Jeesus-tarinasta. Jeesuksessa hienoa oli se, että hän uskaltautui yksin olemaan avoin sellaistenkin ihmisten keskelle, jotka halusivat murhata hänet. Siksi häntä kunnioitettiin. Toisaalta hänet kyllä murhattiinkin, mutta melkoisen rikkaan elämän jälkeen.
a) en luota ihmisiin. Ihmiset eivät ole tehneet mitään ansaitakseen minun luottamustani, on ollut väkivaltaa, hylkäämistä, ylenkatsetta, päälle on syljetty. Jos minä valitsen tämän tien, niin kukaan ei moiti minua siitä, kaikki ymmärtävät että teen järkevän päätöksen. Mutta toisaalta, tämä tie on loppu, olen epäluuloinen ja varovainen kunnes kuolen suunnilleen saman ajan kuluttua kuin mitä olen kestänyt elää. Elän varovasti ja kieli keskellä suuta, ilman mitään tunnemyrskyjä, ilman mitään pettymyksiä ihmisten suhteen. Lisäksi, minä olen anarkisti ja anarkismi perustuu luottamukselle muihin ihmisiin. Kuinka minä voisin olla rehellisesti anarkisti jos en antaisi muille ihmisille valtaa itseni suhteen ja luottaisi heihin.
b) luotan ihmisiin. Jos tulee näpeille niin minua varmasti pidetään tyhmänä, enkö minä ole oppinut elämästäni yhtään mitään. Toisaalta, annan uusille ihmisille uuden mahdollisuuden osoittautua olevansa luottamuksen arvoisia. Poltan näppini monta kertaa, mutta enköhän minä kestä henkisesti sitä, ei minun mielenterveyteni tarvitse kestää kuin vanhuuteen asti, sitten ei ole enää niin kauheasti väliä (onkohan sitä ennenkään). Minun elämäni voi olla hauska, mielenkiintoinen seikkailu. Ennen kaikkea se olisi yhteneväinen anarkistisen idealismini kanssa ja sen kanssa mitä opin Yhdysvalloissa, kun yhteiskunta luottaa kansalaisiinsa, kansalaiset osoittautuvat luottamuksen arvoiseksi, yksilötasolla. Vaikka minua voidaan pitää vähän hölmönä kaikkien negatiivisten kokemusten jälkeen kun olen takki auki ihmisten kanssa, niin mitäpä tuosta, ei elämä ole yhtälö, joka pitäisi ratkaista, elämä on taidetta.
Päätin valita vaihtoehdon b enkä ole joutunut katumaan. Sitä paitsi olen luonteeltani seikkailija. : )
Opin tämän asian Jeesus-tarinasta. Jeesuksessa hienoa oli se, että hän uskaltautui yksin olemaan avoin sellaistenkin ihmisten keskelle, jotka halusivat murhata hänet. Siksi häntä kunnioitettiin. Toisaalta hänet kyllä murhattiinkin, mutta melkoisen rikkaan elämän jälkeen.