hei vain!
en tiedä onko tämä palsta oikea paikka tälle aiheelle, mutta toivon, että täällä joku osaisi auttaa minua asiani kanssa, tai edes neuvoa, kenelle ammattilaiselle voisin mennä puhumaan.
Olen 18 vuotias nuori nainen, ja ongelmani liittyy erääseen kymmenen vuotta vanhempaan naiseen, entiseen opettajaani. Hän on minulle eräänlainen "mental leader", ja samaistun häneen hyvin vahvasti. Näen hänet täydellisenä ihmisenä, jollainen haluan tavallaan itsekin olla. En tietenkään tarkoita, että pyrkisin olemaan täydellinen, vain yritän tahtomattanikin toimia hänen laillaan. Olen jo kauan toivonut, että joskus voisin tutustua häneen paremmin ja olisin hänen ystävänsä.
Hänen kauttaan olen kehittynyt valtavasti harrastuksessani ja hänen kannustava asenteensa on auttanut minua paljon. Olen alkanut romantisoida suhdettani häneen, ja siitä on koitunut minulle paljon masennusta. Jo vuoden verran hän on ollut jonkinlainen pakkomielle minulle. Minua ahdistaa se, kun en enää tiedä onko tämä pelkkää hullaantumista ja järjetöntä ihailua, vai jotain vahvempaa.
Minua pelottaa, että tunteeni paistavat läpi, ja tuntuu siltä, että kaikki ovat huomanneet sen. En ole kertonut asiasta kenellekään, sillä en koe sitä tarpeelliseksi. Silti minulla on jatkuva vainoharhaisuus siitä, että ihmiset vihaavat minua, ja tietävät asioita, joita heidän ei pitäisi. Itsetuntoni on siis aivan nollassa...
Kerroin toisella keskustelupalstalla, että hän tapasi kohdella minua hyvin ristiriitaisesti. Vasta tänään tajusin, että syynä saattaa hyvinkin olla se, että hän näkee ajatukseni. Murruin totaalisesti, ja nyt en enää koskaan kehtaa kohdata häntä! Häpeän tätä koko touhua, mitä järkeä tässä rakastumisessa oikein on?
Toisaalta emme ole olleet yhteydessä alkusyksyn jälkeen, sillä emme enää pyöri samoissa piireissä. En halua, että minusta tulee jokin hullu vaanija, joka juo baarissa itsensä känniin, jotta ei olisi niin noloa lähestyä häntä.
Mistä se muuten johtuu, että hän tapasi luoda minuun hyvin pitkiä katseita? Minulle tuli jopa epämukava olo hänen tuijotuksistaan, koska en osannut tulkita niitä. Välillä minusta tuntui, että hänellä olisi ollut jotakin asiaa, mutta silti hän ei tullut luokseni juttelemaan. Itse asiassa en ole koskaan osannut jutella hänelle vapautuneesti. Olen aina järjettömän hermostunut, jos olen jossain tilanteessa ollut kaksin hänen kanssaan. Painajaismaisin tilanne oli, kun opettelin erästä biisiä pianolla (olen siis muusikko), ja hän siis neuvoi siinä ja istui vieressäni. Pulssini hakkasi kurkussa asti ja halusin tilanteesta pois äkkiä. hän vaikutti itsekin jotenkin erilaiselta ja hivenen epävarmalta.
Välillä olen varma siitä, että hän halveksuu minua ja on torjuva, vaikka en siis ole koskaan tehnyt mitään, mikä oikeuttaisi hänet kohtelemaan minua pahasti. Varsinkin isot ryhmätilanteet, joissa tunnen muutenkin olevani epävarma, ihan kuin hän aistisi sen ja siksi vihaa minua. Sitten taas vuorostaan on päiviä, kun hän on oikein mukavalla tuulella ja minä masennun jo valmiiksi seuraavasta hetkestä, kun hänen mielialansa taas muuttuu...
Onko tässä edes mitään järkeä?
Kiitos paljon, jos jaksoitte lukea ja antaa kommentteja. Onko jollain samankaltaisia kokemuksia?
en tiedä onko tämä palsta oikea paikka tälle aiheelle, mutta toivon, että täällä joku osaisi auttaa minua asiani kanssa, tai edes neuvoa, kenelle ammattilaiselle voisin mennä puhumaan.
Olen 18 vuotias nuori nainen, ja ongelmani liittyy erääseen kymmenen vuotta vanhempaan naiseen, entiseen opettajaani. Hän on minulle eräänlainen "mental leader", ja samaistun häneen hyvin vahvasti. Näen hänet täydellisenä ihmisenä, jollainen haluan tavallaan itsekin olla. En tietenkään tarkoita, että pyrkisin olemaan täydellinen, vain yritän tahtomattanikin toimia hänen laillaan. Olen jo kauan toivonut, että joskus voisin tutustua häneen paremmin ja olisin hänen ystävänsä.
Hänen kauttaan olen kehittynyt valtavasti harrastuksessani ja hänen kannustava asenteensa on auttanut minua paljon. Olen alkanut romantisoida suhdettani häneen, ja siitä on koitunut minulle paljon masennusta. Jo vuoden verran hän on ollut jonkinlainen pakkomielle minulle. Minua ahdistaa se, kun en enää tiedä onko tämä pelkkää hullaantumista ja järjetöntä ihailua, vai jotain vahvempaa.
Minua pelottaa, että tunteeni paistavat läpi, ja tuntuu siltä, että kaikki ovat huomanneet sen. En ole kertonut asiasta kenellekään, sillä en koe sitä tarpeelliseksi. Silti minulla on jatkuva vainoharhaisuus siitä, että ihmiset vihaavat minua, ja tietävät asioita, joita heidän ei pitäisi. Itsetuntoni on siis aivan nollassa...
Kerroin toisella keskustelupalstalla, että hän tapasi kohdella minua hyvin ristiriitaisesti. Vasta tänään tajusin, että syynä saattaa hyvinkin olla se, että hän näkee ajatukseni. Murruin totaalisesti, ja nyt en enää koskaan kehtaa kohdata häntä! Häpeän tätä koko touhua, mitä järkeä tässä rakastumisessa oikein on?
Toisaalta emme ole olleet yhteydessä alkusyksyn jälkeen, sillä emme enää pyöri samoissa piireissä. En halua, että minusta tulee jokin hullu vaanija, joka juo baarissa itsensä känniin, jotta ei olisi niin noloa lähestyä häntä.
Mistä se muuten johtuu, että hän tapasi luoda minuun hyvin pitkiä katseita? Minulle tuli jopa epämukava olo hänen tuijotuksistaan, koska en osannut tulkita niitä. Välillä minusta tuntui, että hänellä olisi ollut jotakin asiaa, mutta silti hän ei tullut luokseni juttelemaan. Itse asiassa en ole koskaan osannut jutella hänelle vapautuneesti. Olen aina järjettömän hermostunut, jos olen jossain tilanteessa ollut kaksin hänen kanssaan. Painajaismaisin tilanne oli, kun opettelin erästä biisiä pianolla (olen siis muusikko), ja hän siis neuvoi siinä ja istui vieressäni. Pulssini hakkasi kurkussa asti ja halusin tilanteesta pois äkkiä. hän vaikutti itsekin jotenkin erilaiselta ja hivenen epävarmalta.
Välillä olen varma siitä, että hän halveksuu minua ja on torjuva, vaikka en siis ole koskaan tehnyt mitään, mikä oikeuttaisi hänet kohtelemaan minua pahasti. Varsinkin isot ryhmätilanteet, joissa tunnen muutenkin olevani epävarma, ihan kuin hän aistisi sen ja siksi vihaa minua. Sitten taas vuorostaan on päiviä, kun hän on oikein mukavalla tuulella ja minä masennun jo valmiiksi seuraavasta hetkestä, kun hänen mielialansa taas muuttuu...
Onko tässä edes mitään järkeä?
Kiitos paljon, jos jaksoitte lukea ja antaa kommentteja. Onko jollain samankaltaisia kokemuksia?