Bi-seksuaalin kaapista tulo, raastavaa on - milloin ja miten?

Halusin alkaa jakaa ajatuksia tällä palstalla kun muuallakaan ei oikein tämänsisältöistä asiaa rohkene esittää. Kommentit ja hyvät neuvot ovat tarpeeseen, jotta voisin jatkossakin elää tasapainoista ja normaalia elämää.

Olen 22-vuotias nuorimies pienestä kunnasta kehä kolmosen ulkopuolella. Perheeni on vanhoillislestadiolainen ja itsekin lasken kuuluvani itseni siihen joukkoon, joka joskus tuonpuoleisessa pääsee paremmalle puolelle. Koen, että vanhoillislestadiolaiset eivät välttämättä hyväksy seksuaalivähemmistön edustajia...

Olen tuntenut samalta paikkakunnalta 13-vuotiaasta lähtien komean, söötin ja ihanan myös VL-pojan/nuoren miehen. Kävimme peruskoulun yläasteen yhdessä, ammattikoulutuksen hankimme eri paikkakunnilla, mutta olimme siitä huolimatta tiiviissä yhteistyössä välissämme. Koin häneen myös seksuaalista vetovoimaa jo 15-vuotiaasta lähtien mutta en rohjennut sitä esittää ihan suoraan johtuen yhteisestä vakaumuksestamme. Yhdessä pelasimme, vietimme aikaa ja harrastimme. Olimme tosi hyvä ystäväporukka neljän-viiden pojan kanssa, kunnes minusta alkoi tuntua siltä, että seksuaalista vetovoimaa en koe minä yksin, ajattelin että me molemmat katsomme toisiamme sillä silmällä. Vuosi meni siten, että kaveriporukassa ollessamme olimme kuin kaverit ja porukan lähdettyä olimme enemmän kuin kaverit. Fyysinen koskettaminen oli tärkeää luottamusta, seksiä emme vielä harrastaneet. Emme tunnustaneet toisillemme olevamme mahdollisesti bi-seksuaaleja.

Pikku hiljaa ystävyyssuhteemme ajautui siihen, että vietimme kahdestaan aikaa tosi paljon. Fyysinen kosketus oli tärkeää ja aloimme hyväillä toisiamme. Seksi astui mukaan kuvioihin: ei peppuseksi, mutta meistä oli kivaa harrastaa kahdestaan suuseksiä... Vietimme öitä yhdessä erilaisilla tekaistujen juttujen turvin, jotta emme kärähtäisi. Mitä seuraisikaan jos vahvan vakaumuksen omaavat kaverimme ja perheemme saisi tietää?

Kunnes kevään koittaessa se tapahtui: kaverini perhe/ystävät oli alkanut miettiä onko suhteemme enään vain ystävyyssuhde. Ja kaverini murtui sosiaalisen ja vakaumuksellisen painostuksen edessä ja kertoi vanhemmilleen, että suhteemme on pitkällä eikä tietystikään tunnustanut, että meissä asuu bi-seksuaalisuus. Kaverin perheen sosiaalisen ja yhteisöllisen painostuksen vuoksi meidän täytyi lopettaa suhteemme täysin. Nyt olen menettänyt hänet enkä saa häneen mitään yhteyttä. Menetys on minulle suuri!

Haluaisin tulla omallekin perheelle (vanhemmille ja sisaruksille) ulos kaapista ja kertoa olevani bi-seksuaali. Mutta nuoresta iästäni huolimatta minulla on täällä pienessä maalaiskaupungissa asema, jonka perusteella ihmiset tietävät ja tuntevat minut kohtalaisen hyvin. Asemani vaatii ihmisten luottamusta. Mitäs nyt jos se onkin bi-seksuaali? Menetänkö kasvoni yli 11 000 asukkaan maalaiskaupungissa, menetänkö kasvoni ystävien edessä, menetänkö kasvoni perheen edessä? Onko minulla täällä mitään elämisen tilaa sen jälkeen? Tulenko ulos kaapista nyt? Vai pysyttelenkö kaapissa vielä ja muutan suvaitsevaisemmille alueille pääkaupunkiseudulle? Tämä on ainakin raskasta: menetin rakkaan ystäväni ja piilo-poikaystäväni yhteisöllisen ja vakaumuksellisen painostuksen edessä? Samalla minut hänen perhepiirissään halvennettiin täysin kuus-nolla. Tämä kaikki on jättänyt pyyhkiytymättömän ja parantumattoman arven sisimpääni. Arven, jonka toivoisin parantuvan pian, jotta oma pää kestäisi vielä hetken ennenkuin pimahdan täysin....

Mikäli tämä tarina pitää paikkansa, mitä en epäile, tämä vanhoillislestadiolaisten toiminta on juuri sitä uskonnollisten yhteisöjen käyttämää väkivaltaa, josta mainitsin toisessa keskustelussa. Mikäli oletat poikaystäväsi olevan edelleen sisimmissään kiinnostunut sinusta, sinuna tekisin näin:

Kirjoita hänelle kirje perinteisin menetelmin ja jätä se postin kuljetettavaksi. Älä laita kuoreen lähettäjän yhteystietoja. Voit jopa kirjauttaa sen postilla, jos haluat. Ja osoitteen ja vaikka koko kirjeen voit kirjoittaa koneella niin ei käsialakaan kavalla. Allekirjoita se kuitenkin käsin. Hänen vanhempansa eivät voi varmuudella päätellä keneltä kirje on. He eivät voi myöskään kirjesalaisuutta rikkoa tai he syyllistyisivät silloin rikokseen. Lisäksi vaikka osoite olisi jäänyt vanhaksi, posti selvittää oikean ja toimittaa kirjeen perille.

Poikaystäväsi todennäköisesti avaa ja lukee kirjeen. Mikäli hän lukee tätä palstaa salassa vanhemmiltaan, ja tunnistaa kuvauksesta teidät, hän jopa saattaa arvata mistä on kysymys, kun kirje saapuu. On eri asia reagoiko hän siihen.

Sinuna myös jättäisin paikkakunnan ja aloittaisin uuden elämän vapaamielisemmällä paikakunnalla. Kerro kirjeessäsi hänelle aikovasi jättää paikkakunta ja muuttaa vapaamielisemmälle paikkakunnalle, jossa voit olla paremmin oma itsesi bi-seksuaali. Toivota hänet tervetulleeksi käymään kylässä, kun olet muuttanut. Käyntiosoitteen toimitat myöhemmin. Tuskinpa hänen vanhempansa sentään ovat kidnapanneet lastaan?

Jos poikaystäväsi sitten vastaa kutsuun, hyvä. Jos ei, ikävä juttu. Hän voi olla silloin itse täysin solmussa uskonnollisen vakaumuksensa ja seksuaalisuutensa kanssa ja on päättänyt priorisoida uskonnollisen vakaumuksensa seksuaalisuutensa edelle. Siihen sinulla ei ole kovin paljon vaikutusmahdollisuuksia muuta kuin tämä, jossa kerrot itse esimerkin omaisesti rikkovasi nämä kahleet.

Kannattaa kuitenkin antaa hänelle aikaa. Todennäköisesti hän ei tuhoa kirjettä, vaan piilottaa sen ja lukee sitä aika ajoin uudelleen. Ja miettii.

Ja päätökset oman suhteesi luonteesta tähän uskonnolliseen yhteisöön liittyen vain sinä itse voit ne tehdä. Samoin kuin hän.

Kannattaa kirjeen teksti miettiä siten, että kirje voi päätyä myös vanhempien käsiin. He voivat kontrolloida jopa hänen postiaan, esimerkiksi pakottaa hänet näyttämään kirjeen sisältö tai yksinkertaisesti avata myös hänen postinsa. Tällaisessa tilanteessa poika tuskin uskaltaa ryhtyä oikeustoimiin, jos kirjesalaisuutta rikotaan. Muistelen, että kirjatussa kirjeessä pitää lähetteessä näkyä myös lähtettäjän tiedot. Se kannattaa tarkistaa postista.

Luepa verkkokirja FinnQueer-verkkosivuilta. Parisataasivuinen kirja kertoo juuri yhden kaltaisesi ihmisen elämäntarinan.

Risti ja sateenkaari - Sakun tarina
http://www.finnqueer.net/pdf/Risti_ja_sateenkaari.pdf

Sanonpa sanasen minäkin, vaikka voi olla - toivottavasti - että ikäerosta johtuen Sinulla on hiukan valveutuneempi perhe.

Ymmärrän oikein hyvin kasvojen menettämisen pelkosi. Minä elin nuoruuttani 1980-luvun jälkipuoliskolla. Silloin tiedotusvälineissä alkoi juuri olla jonkin verran juttuja seksuaalivähemmistöistä, mutta yleisesti asenteet olivat varmaan ahtaammat kuin nykyään. Toisaalta Sinun taustasi on, jos mahdollista, lähtökohtaisesti ehkä vieläkin tiukemmin suhtautuva, kuin minun. Minun perheeni on helluntailainen.

Kaapista tuleminen aiheuttaa uskovaisessa ympäristössä sellaisen kriisin, että sitä on ulkopuolisen vaikea käsittää. Koko lähipiiri tuntuu menevän kuin raiteiltaan. Ihmisen perusturvallisuuden tarve on suuri, ja välillä voi tuntua siltä, että mieluummin luovuttaa ja taipuu painostuksen edessä. Varsikin jos perhe, suku ja seurakunan vaikutus on tiivis. Minulle kävi niin. Nähtävästi niin on käynyt myös poikakaverillesi.

Elämän perusasioiden kohdalla, seksuaalisuuden ja rakkauden alueella on kuitenkin aivan oleellisen tärkeää, ettei tee asioita, jotka eivät lähde omasta itsestä. Tavallisesti tämän kuulee vanhempien suusta siinä kohtaa, kun nämä haluavat toppuutella nuoriaan ryntäämästä suhteisiin ja liittoihin liian varhain tai liian nopeasti, mikä on ihan oikein. Mutta varsinkin uskovaisessa perheessä, jos vanhemmat ollenkaan kykenevät asiaa prosessoimaan, tämän asian kuulee jonkinlaisena pehmeämpänä versiona sille mielipiteelle, että lapsen suhde ei ole vanhempien mielestä hyväksyttävä. Eräänlaisena huolenpitoon perustuvana kontrollointiyrityksenä siis. Että "odottele nyt, pian sinä löydät jonkun kivan tytön", ja sitten paljon hössötystä sen eteen, että pääset niitä tyttöjä tapaamaan - kontrolloidusti. Kysymyksiä, verhottua tai avointa painostamista jne. Sekin on mahdollista, että välit tulehtuvat aivan mahdottomiksi.

Tukahdutetut tunteet ja toisten mieliksi tekeminen ovat kuitenkin rakkaussuhteiden kohdalla väärin. Ne ovat väärin omaa itseä, mutta etenkin sitä syytöntä osapuolta kohtaan, joka ehkä jossain vaiheessa astuu kuvaan mukaan. Ja tukahdutetut tunteet eivät myöskään kuole, vaan ne jatkavat omaa elämäänsä kaikkialla, missä niille vain vähänkin on tilaa. Ne myrkyttävät lopulta alkujaan ihan hyvätkin ihmissuhteet. Seksuaalisuuden kahlitseminen on väärin ja mahdotonta, siksi syvä ja elintärkeä ominaisuus se ihmiselle on. On tärkeää, että näin perustavaa laatua olevaan puoleen itsessään saa tutustua rauhassa, on tärkeää kuunnella itseä ja on tärkeää ymmärtää, että siihen yleensä liittyy myös toinen ihminen, jonka onnellisuudesta on osaltaan vastuussa.

Minulle kävi niin, että jouduin naimisiin asti. Olen lesbo, aina ollut. Ihan mukavan miehen kanssa ja varmaan enimmäkseen sen vuoksi, etten tulisi vierotuksi siitä ympäristöstä, jossa olin kasvanut ja elänyt. Ja vanhempien erittäin aktiivisella avustuksella. Ihminen istuu vaikka seipäännokassa, jos on pakko, ja hirressäkin kuulemma ne ensimmäiset minuutit ovat pahimmat. Mutta tämän kaltainen itsensä turruttaminen ja typistäminen ei vain ajan oloon onnistu. Ensinnäkin "sattuu" kaikenlaista, toisekseen pää alkaa hajota ja kolmannekseen tekee ympärillä olevat ihmiset onnettomiksi. Ja varmaa on, että ennen pitkää kupla puhkeaa, tavalla tai toisella. Ja kummallista on myös, että omaan ahdistukseen ja syyllisyyteen tottuu niin, että alkaa nähdä sen osana omaa itseä, itseen kuuluvana piirteenä kaiken muun kurjan lisäksi. Lumipalloilmiö, joka johtaa vääjäämättömiin ongelmiin. Ja jälleen yleensä maksumies on oma itse. Paras ystäväni on ollut psykiatrisessa hoidossa suljetulla osastolla melkein kaksi vuotta, minä selvisin vähemmällä. Jostain syystä sellaiset potilaskertomukset, joissa seurakunta, suku, perhe tai edes yksittäinen perheenjäsen olisi sairastunut yhden ihmisen seksuaalisuuden tukahduttamisen seurauksena, ovat harvinaisia. Tässä asiassa saa valmistautua olemaan suht. yksin.

Minun ulos tulemiseni sattui sellaiseen vaiheeseen, jossa olin jo tullut äidiksi ja sen verran aikuiseksi, että osasin erottaa uskon ja ympäristön paineen aiheuttamat vaatimukset toisistaan. Ja yhteiskunnassakin oli tapahtunut muutos, tietoa oli saatavilla. Vilpittömiin rukouksiin muuttumisesta ei myöskään ollut vastattu toivotulla tavalla. Ja mielenterveyskin alkoi olla jo lujilla.

Kun jälkeenpäin ajattelen, se, joka tästä kaikesta maksoi kovimman hinnan, olin minä itse. Paineessa on vaikea keskittyä elämään ja siinä eteenpäin menemiseen. Pidin kaikkein tärkeimpänä, että en vahingoita sivullisia, syyttömiä lapsiani enkä hyvää aviomiestä. No, sitä rikosta minä en koskaan pysty hyvittämään, että en voinut antaa takaisin sitä rakkautta, jota itse kuitenkin sain. Vaikka minä miten yritin. Ajattelin, että kyllä minä jaksan ja syytin itseäni, kun en jaksanut.

Lähellä olevien ihmisten rakkaus on kaksiteräinen miekka. Sen sain tuntea, kun viimein kokonaan romahdin. Minä nimittäin rakastuin aivan hullun lailla. Ja jälkikäteen ajateltuna siinäkin tein paljon väärin. Aivan hyvä ihminen joutui paikkailemaan henkilöhistoriani aiheuttamia repeämiä minussa. Hän joutui venymään äärimmilleen myöskin perheeni ja sukulaisteni painostuksen edessä. Ja kestämään minun "eroahdistuksiani", sitä kun tein pesäeroa menneisyyden kanssa. Valitettavasti se tarkoitti myös pesäeroa monien ihmisten kanssa. Tästä tilanteesta katsottuna pysyvältä näyttävää. Ajattelen nyt, että edes verisiteet eivät oikeuta minua kieltämään itseäni. Kyllä, oman itseni vuoksi, mutta ennen muuta toisten ihmisten vuoksi. Rehellisyys, avoimuus ja oman pienuuden ja keskeneräisyyden tunnustaminen ovat ainoita mahdollisia tapoja kohdata toinen ihminen. Eikä sukulainen tee tässä asiassa poikkeusta. Kohtaamisen pitää olla molemminpuolinen. Muut saivat mennä.

Tähän asti kasvaminen on johtanut minut aiheuttamaan paljon tuskaa. Se ensimmäinen rakkauskaan ei kestänyt. Tai kyllä rakkaus kesti, mutta elämä meni liian solmuun. Nyt rinnallani kulkee elämää nähnyt nainen, viisas ihminen. Vahva ja kaunis. Nyt keskityn siihen, että en riko häntä vastaan rikkomalla itseäni vastaan, sillä se on oma helmasyntini. Minun on vaikea pitää puoliani, mutta siihenkin voi oppia.

Toivon Sinulle vilpitöntä mieltä ja paljon rohkeutta. Voi tosiaan olla, että elämässä tulee lopullisia eroja. Toivon myös nöyryyttä rakkauden edessä. Rakkaus on siitä ihmeellinen asia, että sen kyllä tunnistaa, vaikka se kävelisi eteen kaikkein odottamattomimmassa paikassa ja aivan tuntemattomassa muodossa. Ja rakkautta ei minusta ole "montaa lajia", aviopuolisoille tarkoitettua, ystäville tarkoitettua tai lähimmäisille tarkoitettua. Sitä on vain yhtä lajia, ja parisuhteeseen tarvitaan siitä se syvin pää. Sitten aikanaan. Mutta ennen sitä pitää osata rakastaa itseään niin paljon, että pitää puoliaan.