Esteitä rakkaudelle?

Näin heti ensimmäisenä haluaisin kertoa, että olen viimeinkin löytänyt itselleni poikaystävän. En olisi ikinä uskonut löytäväni tältä paikkakunnalta poikaystävää, tai että edes alkaisin seurustelemaan näinkään pian miehen kanssa. Voi kuullostaa melko klisheiseltä, mutta pitkästä aikaa tunnen että olen oikeasti rakastunut.

Onhan tämä ihanaa, että on joku joka välittää ja pitää sinusta, mutta se tuo myös kovia muutoksia elämääni. Enkä oikein tiedä miten suhtautua näin radikaaleihin muutoksiin, ainakaan näin yht'äkkiä. Esimerkiksi olen tottunut siihen että minulla on tietty yksinäisyys ja paljon aikaa itselleni, mutta tämän takia se jää vähemmälle. Ja mitä syvempi suhteesta tulee, sitä enemmän alan ahdistua siitä että joku saa nähdä ja tuntea minut kokonaan. Minussa on vain niin paljon vikoja joita en halua kenenkään näkevän. Pelkään, että hän ei hyväksy minua tällaisena, ja että moinen reaktio saisi minut tuntemaan itseni vielä huonommaksi. En halua menettää häntä, mutta toisaalta en halua päästää häntä liian lähelle..

Ja sitten on se seksi... Hän on osoittanut että olisi halukas sitä harrastamaan. Minulla kun ei ole itse yhdynnästä miesten kesken mitään kokemuksia, minua vähän pelottaa ja arveluttaa sen suhteen. Hän on minua kokeneempi näissä asioissa, ja pelkään että tuotan pettymyksen jos en suostu tai osaa jotain. Tuskin hän kuitenkaan tyytyy siihen että suukotellaan ja halaillaan kovin pitkään. Tuntuu vain että painostan itseäni siihen, koska hän ei ole mitään siihen suuntaan sanonut, kehon elein ehkä hieman. Inhottavaa jos pilaan tämän vain siksi, että en uskalla tai että luonteeni ei anna mitään periksi.

Ja jos tästä jotain todella vakavaa ja pysyvää muodostuu, tarvitsisi ainakin olla sen verran avoin seksuaalisuudesta, että ainakin lähipiiri siitä tietäisi, ettei sitten ihmettelisi miksi miehen kanssa olen ja muuta. Ja siitä voin sanoa, että en ole valmis sitä tekemään. Riittää kun veli ja äiti siitä tietävät, ja molemmat häpeävät asiaa niin paljon valmiiksi. Ei ole kuulemma poikaystäväkään kertonut monille, mutta silti hän haluaa osoittaa kovasti rakkauttaa, jopa julkisilla paikoilla. En ole kuitenkaan luonteeltani joku joka pitää käsistä kiinni tai vastaavaa, nolostun vain moisesta.

En tiedä olenko se vain minä joka ajattelee, että asiat etenevät aivan liian nopeasti, vai meneekö tämä tosiaan liian nopeasti? Anteeksi tämä typerä vuodatus, kaikki tuntuu vain liian hyvältä jatkuakseen näin.

Light, elämä tarjoaa hienoja tilaisuuksia, jos antaa vain niille luvan. Pohdit nyt, että antaisitko tälle tilaisuudelle luvan. Uuden ihmisen liittyminen omaan elämään tuo tietenkin muutoksia. Sanomastasi tulee mieleeni ajatus, että epäröit antaa kaverillesi tilaa sinun elämääsi, joka vaatisi sinulta muutosta tapoihisi ja tottumuksiisi. Tietenkin uusi hiukan pelottaa, mutta kaikkia asioita ei tarvitse ratkaista kerralla.

Mitäpä jos kiinnostuisit enemmän tuohon elämääsi tupsahtaneeseen ihmiseen, kuin omassa pääkopassasi nyt läpsyttäviin tummiin pelon lepakoihin.

Puhukaa kaikesta, myös seksistä. Mitä haluat suhteestanne ja kuuntele, mitä hän haluaa.

Olen sitä mieltä, että seksiin ei kannata mennä, jos siitä tulee suorituskeskeistä tai ajattelee, että sitä " pitää " tehdä, muuten toinen liukenee paikalta. Ei se niin ihmeellistä ole. Pihtaa ja panttaa, niin näet pitääkö hän sinusta oikeasti. Kannattaa tutustua kunnolla, niin näkee minkälainen mies on kysymyksessä.

Turvaseksi periaatteet kannattaa sisäistää mm. älä hankaa hammasharjalla ikeniä verille ennen seksiä, kunnolla liukastusaineita, jos kokeilette anaaliseksiä( sekin vaatii totuttelua ), suihinotto kondomin kanssa maistuu usein kumilta...hahhaaa!

Muista, että kundit valehtelevat joskus päin näköä suoriin kysymyksiin.

Ihanaa saada välittävä ihminen viereensä!
Rakastaminen koskee koko ihmistä. Näytä rohkeasti, millainen olet (vikoineen kaikkineen), sillä juuri S i n u a toinen haluaa rakastaa. Rakastettusi ei itsekään ole täydellinen ihminen, vaan kohtaat hänen vikansa ja puutteensa. Jos jompikumpi teistä ei hyväksy toisen ulottuvuuksia, niin voiko silloin enää puhua rakkaudesta, välittämisestä?
Juuri Sinä olet rakastettu.

Light kirjoitti: "Esimerkiksi olen tottunut siihen että minulla on tietty yksinäisyys ja paljon aikaa itselleni, mutta tämän takia se jää vähemmälle. Ja mitä syvempi suhteesta tulee, sitä enemmän alan ahdistua siitä että joku saa nähdä ja tuntea minut kokonaan. Minussa on vain niin paljon vikoja joita en halua kenenkään näkevän. Pelkään, että hän ei hyväksy minua tällaisena, ja että moinen reaktio saisi minut tuntemaan itseni vielä huonommaksi."

Itsekin oon pähkäillyt noiden asioiden kanssa, kun olin ollut pitkään sinkkuna ja tottunut siihen, että on paljon omaa aikaa ja tilaa. Onneksi ollaan tässä kuitenkin samanhenkiset tyttöystävän kanssa, että molemmat tarvitsee myös aikaa olla yksin, itse asiassa tyttöystäväni tarvitsee sitä vielä enemmän kuin minä. Mitä oon ympärilläni parisuhteita nähnyt, niin aika harvassa tuntuu olevan ne, jotka haluaa koko ajan olla yhdessä.

Ei kukaan ole täydellinen, kaikissa meissä jotain vikoja on. Täytyy vaan uskaltaa luottaa, että toinen haluaa kaikesta huolimatta (tai ehkä juuri siksi) olla kanssasi. Vaikka eihän kumppanille nyt toisaalta ihan kaikkea tarvitse kertoa. Esim. itse en ole kertonut joistakin nuoruuden pikku töppäilyistä, kun ne eivät mitenkään vaikuta nykyhetkeen eivätkä meidän suhteeseen ja ovat sellaisia, jotka itsekin mieluusti unohtaisin.

Ei sinua voi kukaan pakottaa tulemaan kaapista ulos. Se on mielestäni niin iso asia, että siihen pitää ehdottomasti olla itse valmis. Mutta ehkäpä elämäsi olisi kuitenkin helpompaa, jos voisit kertoa edes jollekin ystävistäsi, suhteen salailu vie kuitenkin energiaa.

Äläkä ota liikaa paineita seksin suhteen, varsinkin jos poikaystäväkään ei ole painostanut. Jos hän on sinuun oikeasti rakastunut, kyllä hän sinua odottaa, vaikket heti olisikaan valmis seksiin.

Useimmiten ongelmilla on taipumus selvitä puhumalla.

Muista myös nauttia täysillä tästä ajasta, vastarakastuneena oleminen on ihanaa :).

No tänään keräsin sitten sitä rohkeutta ja otin puheeksi kaikki minua vaivaavat asiat, ja kerroin hänelle itsestäni asioita, joita en yleensä sano ääneen. Olin niin hermostunut, että ihan kädet täristen selitin asiani. Hän selvästi kuunteli ja ymmärsi ongelmani eri asioissa, eikä yhtään tehnyt mitään arvostelevaa elettä. En voi käsittää miten joku voi olla noin kiltti minulle. Miten hän onnistuukin saamaan minut tuntemaan kaiken niin hyväksi tällaisina aikoina. En olisi halunnut päästää hänestä irti kun halasimme. Kai se on tätä rakkautta.

Hän sanoi ettei hänellä ole aikomustakaan painostaa minua mihinkään mihin en ole valmis, ja että minun pitäisi vain avoimesti puhua hänelle jos jokin ei miellytä. Tuosta olin niin helpottunut. Selitin hänelle, että en ole valmis mihinkään todella suuriin muutoksiin, ja että voisimme edetä hieman rauhallisemmin. Tarvitsen omaa tilaa ja en ole valmis mihinkään todella avoimeen parisuhteeseen, eli ei mitään julkisia pussailuja tai vastaavaa. Ehkä sitten kun tunnen hänet paremmin ja tiedän, että tämä on pysyvää.

Tuossa aamulla kun kävin hänen luonaan, oli todella mukavaa kun vain juttelimme ja loimme lisää kontaktia toisiimme. Mukavaa oppia tuntemaan toinen syvemmin ja vain huomata kuinka paljon enemmän häntä rakastaa päivä päivältä. Sitä vain olisi toivonut että aika olisi pysähtynyt tuohon hetkeen.

Muista sitten, että pidät raha-asiat erillään rakkaudesta: EI yhteisiä tilejä tai tuloja, vaan vaikka menisitte yhteen, niin rahat erikseen- aina! Etkä sitten lainaa rahaa missään olosuhteissa.

Luottohäiriöiset miehet jätät heti.

Napalmia, sinä puhut paskaa. Heittelet idioottimaisia ohjeita miten sattuu.

Jos luottohäiriöiset miehet ovat olleet sinun elämäsi kohtalona, älä oleta neuvosi soveltuvan kaikille muille. Elämä ei ole niin yksinkertaista.

JuhaniV voisitko jättää törkeydet sikseen. Elämä on just niin yksinkertaista kuin sen itselleen tekee.

Juhani, ota rennosti. Kyllä muillakin lukijoilla on omat aivot. :)

Vietän paljon aikaa erilläni tyttöystävästäni, välillä ehkä jopa liikaa! Itse haluaisin yhteistä aikaa enemmän mutta välimatka, omat menot ja tyttöystäväni työ estävät pidempi aikaiset tapaamiset. Ja tuntuu siltä että olemme ajautumassa erilleen, mutta kumpikaan ei halua erota, yritämme vastoinkäymisistä huolimatta yhdessä oloa.
Mutta olen alkanut kyyseenalaistamaan suhteemme kestoa ja vakavuutta. Jos annamme kaiken tulla väliimme, miten voimme jatkaa parina?
Miten ihmeessä tälläiseen asiaan saa selvyyttä?
Kun itse olisin jo valmis yhteiseen asuntoon ja elämään rakkaani kanssa.
Haluaisin jo pysähtyä ja lakata pelkäämästä yksin jäämistä ja sitä että onko minulla ja tyttöystävälläni tulevaisuutta, vai ei..
Eikä vastausta tunnu löytyvän mistään!

Tulevaisuusasiat on vaikeita, koska eihän niihin oikeasti ole vastauksia ennen kuin joku vaihtoehto on tehty todeksi. Ei voi tehdä muuta kuin miettiä, mitä itse haluaa ja kysyä toiselta, mitä hän tahtoo todeksi tehdä. Kuunteleminen on tärkeintä, ja se että kuulee todella sen, mitä toinen sanoo, eikä sitä, mitä toivoo kuulevansa tai millaiseksi tahtoisi toisen ajatukset muuttaa. Ei niitä saa muuttaa, eikä kannata muuttaa.

Kohtaaminen on välillä kamalan vaikeaa. :-/

Ymmärrän molempia mielipiteitä, niin Juhanin kuin Napalmian. En koskaan tekisi kovin radikaaleja sitoumuksia jos en tuntisi ihmistä jonka kanssa olen tarpeeksi hyvin. Tiedän kuitenkin, että hänellä on taloudellinen puoli ihan kunnossa ja hän käy töissä. Eikä tässä nyt olla mitään yhteen muuttamassa, tämä on vain tätä syvempää tutustumista jonka tarkoitus olisi tehdä tästä kaikesta pysyvää ja lujittaa sidettämme. Ja tässä tilanteessa elämää en edes itse ole valmis mihinkään vastaavaan.

Huvittavaa, että kun kerroin terapeutille jonka luona kävin ihan vain kertomassa kuulumisiani (en siis käy säännöllisesti, vaan ihan kerta käynti oli) suhteestani ja muutenkin avauduin kaikesta, ensimmäinen mielipide suhteestamme oli se, että yritän paikata elämässäni paikan jonka isäni jätti minuun. Eli koska minun isääni kiinnosti enemmän viina kuin lapsensa, on minun homouteni tai ylipäänsä se, että olen parisuhteessa vähän vanhemman miehen kanssa (2v) väkisin jokin trauman paikkailu? Kaikki mitä minulle on tapahtunut lapsuudesta asti teki minusta homon? Enpä itse ole koskaan ajatellut, että koska minua pahoinpideltiin ja isäni ei ollut länsä teki minusta mikä olen nyt. En ainakaan tässä asiassa.

No kuitenkin, yritän päästä yli näistä peloista jotka liittyvät sitoumuksiin tai ylipäänä ihmisiin yleisesti. Yritän rajoittaa pessimististä asennettani ja ajatella positiivisemmin. Kuka tietää, ehkä muutun ihmisenä. Juuri nyt olen kuulemma melko erilainen kuin olin aikaisemmin. Ehkä vähemmän pelokas ja uskallan luottaa ihmisiin.

Mikä tahansa ihmissuhde kestää, jos rakkautta on - molemmin puolin. Jos antaa muun tulla suuresti väliin, niin kertoo sekin jostain. Välimatkat, omat menot ja työ - kaikki nämä ovat lopulta järjestelykysymyksiä - tahdosta kiinni.
Esitä rohkeasti toiveitasi. Sen myötä ajatuksenne suhteesta selkiytyvät. Suunnitelmiakin voit tuoda esille - kunhan aloitat yhdessä.

Light, hyvä että kävit keskustelemassa myös terapeuttisi kanssa elämästäsi. Kun sanoo asioita ääneen, ne saavat selkeämmän muodon kuin vain niitä omassa mielessään yksin pyöritellessä. Sinä arvioit ensin saamaasi tietoa. Niin on hyvä.

Terapeuttisi tarjoili sinulle käsitystään siitä, että homoseksuaalisuudellesi olisi olemassa jokin yksi syy. Jokin olisi hänen mielestään mennyt elämässäsi vikaan ja sen seurauksena siis olisit homo. Edelleenkään tiedemiehet eivät ole yksituumaisia siitä miksi joku on homo ja toinen hetero. On kiinnostavaa, että samassa perheessä, samoin kohdelluista lapsista toiset ovat heteroita ja toiset homoja. Minun mielestäni terapeuttisi kommentti homouden syystä ei ole riittävä ja sen pohtiminen on muutenkin ajan hukkaa.

Harmillista, Light, mutta terapeuttisi kuulostaa vanhakantaiselta (epäpätevältä?) psykoanalyytikolta. Tieteellisyyden kriteerit täyttävissä tutkimuksissa ei ole kyetty osoittamaan, että homoseksuaalisuus aiheutuisi lapsuudenaikaisista kokemuksista tai traumoista läheisissä ihmissuhteissa. Ajantasalla olevan, hoitonsa tieteelliseen näyttöön perustavan, ammattitaitoisen psykoterapeutin pitäisi tämä kyllä tietää.

Sinuna vaihtaisin terapeuttia, sillä minkäänlaista itsesi kannalta hedelmällistä tulosta ei voi syntyä siitä, että terapeuttisi pitää suuntautumistasi "oidipaalivaiheen epäonnistumisena" tms. kehityshäiriönä. Tuollainen ideologinen näkemys asiasta värittää todennäköisesti kaikkea hoitosuhteessanne.




[Edit: Nyt vasta huomasin, että sanoit käyneesi ko. terapeutin luona vain kerran. Hyvä niin. Jos haluat kuitenkin jatkaa niin suosittelen toiselle terapeutille hakeutumista.]

Käytännössä te olette samanikäisiä. Eri asia, jos ikäero olisi 10 tai 15 v. Huimia tulkintoja ensimmäisillä käynneillä. Uskoo ken tahtoo ja lehmät lentävät.

Napalmia kirjoitti: "Käytännössä te olette samanikäisiä. Eri asia, jos ikäero olisi 10 tai 15 v. Huimia tulkintoja ensimmäisillä käynneillä. Uskoo ken tahtoo ja lehmät lentävät."

Totta, eihän tuo pari vuotta mitään suurta eroa välillemme luo. Vaikkakin itse pidän häntä itseäni kypsempänä.

Siis tuo terapeutti jonka luona kävin (ja olen menneisyydessä käynyt säännöllisesti) päätteli, että koska pidän itseäni vanhemmasta miehestä, olisi se heti jokin "paikkailusuhde". Sanoin että tosissaan taidan kyseistä henkilöä rakastaa, mutta hän sitten lateli syitä miksi teen tämän. Yksi oli, että kokisin tarvetta turvallisuudelle. Totta, mutta osaan minä puoleni pitää, se ei ole ongelma. Vanhempi poikaystävä kun tuo vähän varmuutta minulle. Enkä minä nyt valinnut häntä moisesta syystä, ihan ihmisen piirteisiin ja henkilöön itseensä minä olen rakastunut. Minusta hän kovasti vähätteli ja kyseenalaisti suhteemme. On totta, että menneisyydessä (myös heterosuhteissa) olen ns. jättänyt leikin kesken, koska pelkäsin sitoutua ihmisiin, mutta jo siitä lähtien kun hänen kanssaan olen seurustellut, on kaikki edennyt täysin eri tavoilla. Olen uskaltanut päästää jonkun lähelle, vaikka etäisyyteni olenkin pitänyt. Samaa en voi sanoa aikaisemmista suhteista. Ne olivat pääosin seksiä tai muuta kokeilua.

Kukaan ei tunnu tajuavan kuinka onnellinen olen juuri tähän tilanteeseen. Jotkut jotka tietävät, paheksuvat pelkästään suhdettamme. Eikö pääasia ole, että olen onnellinen? Kaikki jotka vuosien varrella ovat minulle paaponeet kuinka onnettomalta olen vaikuttanut, ovat kääntäneet takkinsa nyt kun viimein olen onnellinen. Miksi ihmiset eivät voi olla onnellisia puolestani, onko se homous nyt niin kamalaa? Olen löytänyt vierelleni jonkun joka todella välittää minusta ja haluaa olla kanssani, ja syy miksi kukaan ei kannusta jatkamaan on koska se on kahden miehen välinen suhde? Melko typerää.

Tuntuu myös, että kaikki tekevät (jotka tietävät) tästä kaikesta liian ison numeron. Äitini pitää saman linjan kuin ennenkin, eli ei lämpene seksuaalisuudelleni, tai halua kuulla mitään siihen liittyvää. Hän uhkailee ja sanoo, että minun on parasta pitää suhde salassa, ja että jos hän kuulee että minut on nähty esim. pussailemassa miehen kanssa, hän pitää huolen etten ole tervetullut kotiin. Samaa mieltä on veljeni, jonka luulin olevan edes vähän avarampi mieleltään. Toisesta veljestä on turha edes puhua, koska hän vihaa minua ja minä häntä. Siskolla on oma elämä niin sekaisin, että tuskin hän minua edes muistaa, varsinkin kun on tulossa äidiksi. Eli melkoista "kaappirakkautta" tämä on. Onhan tuota jo niin moneen kertaan kuultu, että mikä häpeänpilkku olen.

Onneksi sentään poikaystäväni perhe on paljon avoimempi ja vähemmän tuomitsevampi. Pitäisi tässä lähiaikoina käydä ihan kunnolla tutustumassa heihin, kun vasta ihan ohimennen olen heidät tavanneet.