eron tuskat

Mä en enää tiedä kenen puolelle kääntyä. Ajattelin purka tunteet täällä. En odota mitään neuvoja, tiedän, ettei kukaan muu voi vaikuttaa paitsi minä itse. Kuitenkin on niin paha olla, että pakko sitä jonnekkin purkaa. Ja jos vaikka saisi eri näkökulman...?

Olen koko ikäni ollut ylimielinen muita homoja kohtaan. Syynä on se, että olen ollut yhdessä mieheni kanssa jo ylä-asteelta. Olemme kasvaneet yhdessä ja yhteen. Välillä ollut rankempaakin, kuten kaikissa perheissä. Kuitenkin jopa 3:n vuoden kaukosuhde (koulun takia) kesti ilman muita sexiseikkaluja yms. Rekisteröimme parisuhteemme kun meillä oli jo kunnioitettavat 10v. Harvinaista näissä piireissä - ajattelin minä. Mieheni ei kertaakaan ole pettänyt, en myös minäkään. Olemme siis muita parempia - ajattelin minä - olin ylimielinen. Vuodet vaan meni ohi ja tuntui että rakatumme vaan enemmän ja enemmän. Kasvamme yhteen entistä luemmin ja välillä tuntui aamuisin, että toisen kroppa on oma kropan jatkoa. Olemme muita parempia - ajattelin minä. Niin meni 15 vuotta...
Nyt sitten 2 kk jo siitä kun mieheni lähti toiseen perään. Ei vaan sextailemaan. Ei. Sexia ei niillä edes ole ollutkaan. Ne rakastuivat. Ne ovat sielukumppaneita - sanovat he. Sen tuskan ja kauhun en voi edes ilmaistan. Sattuu edelleenkin niin pahasti, että en ole kyennyt edes tekemän töitä. Tuntuu että koko elämä romahti ja mitään ei ole enää jäljellä. Mitä mä ten? Mitä mä teen lomalla yksin? Mitä mä teen yksin meidän asunnssa (johon en ole kyennyt vieläkään astumaan)? Kenelle laita aamiaista tai iltapalaa? Kenelle soitan kun on paha olla tai olen eksynyt jossain kaupungin virrassa? Mitä mä teen? Miten mä pärjään? Tuntuu että elämän selkärnaka poistettiin. Olimme liian paljon kasvaneet yhteen. Olin liian riippuvianen hänestä. Miten mä tästä selviän?! Miten mä selviän ilman lääkeitä?

"Miten mä selviän ilman lääkeitä?"

Ovatko lääkkeet ainoa vaihtoehto tuskasta paranemiseen? Elämään kuuluu onnea, sekä takaiskuja. Ne on vain kohdattava, niistä pääsee yli ajan kanssa.
Jokaisella on oma tapansa läpikäydä surunsa. Yhtä ja oikeaa ainoaa tapaa ei ole koskaan olemassa.

Kyky on se mitä pystyt tekemään. Motivaatio määrää sen mitä teet.
Asenne ratkaisee kuinka hyvin teet sen. -Lou Holtz

Voimia ja asennetta toipumiseen, elämä ei lopu tähän - vaikka siltä tällä hetkellä tuntuukin.

Jos tunnet, että tarvitset tukea, niin sinun tulisi harkita terapiaa. En sulkisi pois lääkkeitten väliaikaista käyttöäkään. Niistähän voi aina luopua.

Tiedän tapauksia, missä on ollut samanlaisia tilanteita eikä se ole helppoa. Toisaalta yksinäisyys on homomiehillä tavallista, olen huomannut. Mitä voi tehdä?

Yksi tavallinen tapa on a) mennä uskonnollisiin tilaisuuksiin b) mennä yleensäkin tilanteisiin, missä on toisia ihmisiä ympärillä, jolloin oma yksinäisyys ei tunnu niin pahalta, vaikkapa elokuviin, harrastusryhmiin. C) ei tee mitään ja hyväksyy tilanteen, kun ei muutakaan voi.

Yksi tärkeä päätös olisi varmaan hyvä tehdä: päätä selvitä!

Kokeile tätä: http://www.oprah.com/obc_classic/webcast/archive/archive_watchnow.jsp Olisiko tästä ensiapua? Tässä käydään Tollen yhtä kirjaa läpi, jossa olisi yksi suhtautumistapa elämään. Viitekehys ei ole kristillinen, mutta elämä nyt hetkessä on aivan hyvä ajatus.

noname!

Olet uskonut suhteeseesi - todella paljon.
Raivo, tyhjyys, kaipuu - ne tulevat ja valtavalla voimalla yhä uudelleen ovat läsnä. Yhä uudelleen ja uudelleen.

Ei sitä paikkaa kukaan muu - koskaan - voi ottaa. Se tulee m y ö s helpottamaan.
Laahustetaan - eteenpäin!

Terapia ei varmasti tekisi pahaa. Apua on syytä hakea, kun tuntuu ettei itse yksinään jaksa.

Varsinaista psykoterapiaa saa Suomessa nykyään julkisrahoitteisesti vain todella vahvoilla perusteilla. Resurssipula vaivaa julkista sektoria, ja masennuksen hoidossakin ensisijaisesti tarjotaan lääkkeitä. Mutta psykologista kriisiapua saa kyllä verrattain helposti tällaisiin tilanteisiin. Parisuhteen päättyminen tällä tavalla, jos jokin, on elämänkriisi, ja siihen saa nopeasti apua ottamalla yhteyttä paikalliseen kriisiapuun.

Suomen Mielenterveysseuran sivuilla listataan auttamispalveluita paikkakunnittain, ja sieltä löytyy myös linkki tukinetin sivuille:
http://www.mielenterveysseura.fi/toiminta_palvelut.asp?main=Auttamispalvelut

Viisitoista vuotta on pitkä aika. Kokonainen elämä jo itsessään. Muista noname kuitenkin, että vaikka yhteinen elämä loppuukin niin muistot ja koetut asiat säilyvät. Niitä ei kukaan voi ottaa pois.

En pitäisi ylimielisyyttä välttämättä pahana - pitkässä suhteessa tuollaiset me-identiteettiä vahvistavat ajatukset on hyviä pitämään yhdessä. Tietysti se vaikuttaa tyhmältä eron tullessa. Mutta niin kuin monesta muustakin asiasta joutuu luopumaan erossa niin myös tuosta me-identiteetistä.

Oman elämän rakentaminen voi olla alussa raskasta, mutta päivä kerrallaan on hyvä aloittaa. Kun aikaa kuuluu niin huomaa, ettei suhteen loppuminen viekkään pois niin paljoa, miltä alussa tuntuu. Ja siitä yhteisestä ajasta oppii olemaan kiitollinen. Vaikka se ei välttämättä takaisin tulekkaan.

Voimia sulle, noname!