"Mikä mussa on vikana?"

Haluan ja tarvitsen hellyyttä elämääni. Kun on huono päivä ja olen surkeana, tarvitsen jonkun joka ottaa syliin, silittää päätäni ja kuiskaa korvaan ”kyllä se siitä”. Ja antaa pehmoisen pusun otsalle. Minäkin haluaisin olla kaivattu, ehkä tavoiteltu. Rakastettu, jonkun rakastama. Olla jonkun prioriteettina, joskus, toisinaan.

Olen kahdenkympin nuoremmalla puoliskolla huikenteleva poika, joka ei kovin näyttävää rakkaus-cv:tä voi kirjoittaa. Rakkautta on koettu, joskin yksipuolista. Yritetty on, ja turpiin saatu kylmän hellästi: ei suoria rukkasia, mutta hiljaisuus on varsin tehokas viestintäkeino haluttaessa ilmaista ajatus "olet minulle pelkkää ilmaa". Teini-ikäisesti saakka potentiaalisia beeäffiä on tullut vastaan, mutta fakta on, etten ole vielä koskaan seurustellut pojan kanssa. Yritin yhden kanssa hetken, mutta asetelma oli yksipuolinen ja alusta asti tuhoon tuomittu (minulla ei ollut tunteita vastapuolta kohtaan). Selvää on, ettei seurustella voi vain seurustelun itsensä takia. Jossei muuta ole tarjolla, parempi kai olla yksin. Kaikki ne pojat, joita olen rakastanut tai joista muuten tosi paljon tykännyt, eivät ole lopulta tykänneet minusta. Kaverina korkeintaan, eli sopivan pieninä paloina tarjoiltuna eikä liian usein, kiitos -tyylisesti. Huonoa, onnetonta tuuriako vain? Toivon niin!

Katkerako? Yritän taistella sitä vastaan. Tuossa taistelussa olisi tosin äärettömän kiva joskus saavuttaa pieniä erävoittoja itseluottamusta säilyttämään. En tiedä, lemuanko jo katkeruudelle ja epätoivolle niin vahvasti, että karkoitan kaikki vähänkään potentiaaliset miehimykset ympäriltäni huomaamatta itse, mistä se johtuu...? Toisaalta on aina parempia hetkiä, jolloin tunnen uhkuvani elämänhalua ja -iloa... Ja usein noina hetkinä esim. tulee käytyä ilottelemassa iloisten ihmisten mestoissa. Tutustun suht helposti uusiin tyyppeihin, mutta baarissa yksin ollessani on vaikeaa alkaa jutella täysin tuntemattomalle, etenkin jos on mahdollisuus, että tulee jotenkin torjutuksi. Esiliina (lue: uskollinen hetskutyttö!) on iso apu, mutten voi pestata ketään siihen hommaan ihan vakituisestikaan. :p

Muodollisesti elämäni hymyilee: opiskelen haluamallani alalla, asun kivasti & kivahkossa kaupungissa (alle 200km Hesasta), on hiukan töitäkin, ihanahkoja tyttökamuja, pidän itsestäni huolta fyysisen kunnon suhteen ja ulkonäönkin, en millään tavalla koe olevani susiruma. Villiä, vapaata sinkkusekstailua olisi tarjolla, mutten koe sellaisesta paljoa saavani. Pakkosinkkuuden johdosta kokemaani surumielisyyttä ei kuitenkaan helpota slougani siitä, että "voi kyllä sä vielä joskus tapaat sen unelmies prinssin", koska en haaveile prinssistä enkä ole yhtään varma, riittääkö minulle, että mahdollisesti ehkä kenties joskus hamassa tulevaisuudessa 20 vuoden kuluttua tilanne muuttuu parempaan suuntaan jonkun "kelpuuttaessa" minut tai "tyytyessä" minuun todettuaan itse seikkailtuaan maailmalla miehissä, "ettei tää elämä parempaakaan kai tarjoa, ni otetaan toi yks tosta sitten".

Suomeksi, olisin onnellinen kovin mieluusti jo nyt, nuorena. Tuntuu, että elämä valuu hukkaan... Niin paljon jää jakamatta. :/

En todellakaan tiedä, mikä tämän vuodatusviestin tarkoitus on tai mitä haluan kysyä... Ei näitä asioita voi ystävienkään niskaan noin vaan kaataa. Keino kai se on tämäkin vuodattaa jotain patoutumia ulos...?

"Jossei muuta ole tarjolla, parempi kai olla yksin."

Siinä on minun mielestäni totuuden siemen. Miksi pitäisikään alentaa itseään tyytymällä johonkin "huonoon"? Itsekunnioituksesta kaikki lähtee. Olen valitettavasti itsekin nähnyt ihmisiä, jotka roikkuvat jonkun perässä, vaikka tietävät sen olevan pahaksi itselleen (toinen ei anna yhtään arvoa, eikä ainakaan myönnä pitävänsä. Pahimmassa tapauksessa on jopa väkivaltainen. Ja nämä henkilöt vielä tietävät sen.)

Tiedän, että kuulostaa naiivilta, mutta kyllä se joku vielä vastaan tulee. Pitää vain pitää silmät auki. :)

Hii, siistiä. joku muukin parissa kymmenissä oleva, joka on outannut irtosuhteet elämästään. Miksi me emme koskaan kohtaa :o

Kyllä meitä riittää. Kohtaaminen on vain niin sattumankauppaa. Nimimerkillä kokemusta on :P

Olen samaa mieltä Dragonin kanssa. Kaikki lähtee omasta itsestä ja itsekunnioituksesta. Jokainenhan meistä tahtoo olla kaivattu ja tavoiteltu, rakastettu. Mutta ovatko kaikki rakkaudenjanoiset aina itse valmiit kaipaamaan, tavoittelemaan ja rakastamaan? Kenenkään ei ole helppo ryhtyä suhteeseen sellaisen ihmisen kanssa, joka jo tullessaan suhteeseen tuo mukanaan olettamuksia sekä tehtäviä toiselle. Jos kokee jäävänsä pelkästään saamapuolelle, on helppoa irrottautua ja lähteä.

Mutta tunnistan tunteesi ja tiedän olleeni samassa tilanteessa. Aika monta sammakkoa piti pussata, ennen kuin se prinssi löytyi. Ja sitten se vain käveli sisään elämään ja oli heti kuin kotonaan.

Aikalailla Dragonin ja Aboan kanssa ajatuksissa samoilla linjoilla. Aboa sen kiteyttikin: "Aika monta sammakkoa piti pussata, ennen kuin se prinssi löytyi. Ja sitten se vain käveli sisään elämään ja oli heti kuin kotonaan." - Hyväähän tunnetusti kannattaa odottaa ;)

Vuodata vain Miu-poika jos se auttaa oloon, ei sillä muita päämääriä tarvi ollakaan.

En mä ulkopuolisena tietenkään osaa mitään viisasta sanoa, mistä olisi apua, mutta oon myös aika samanlainen kundi kuin sinä, hellyyden ja huomionkipeä, sillä erolla, että olen myös aika seksinkipeä ja sinkkuna olo on siksi aina ollut vähän vaikeaa. En oo sitä paljoa kokeillut.

Jostain syystä oon vetänyt aina puoleeni kundeja, jotka ovat olleet tosissaan, en tiedä mistä se johtuu. Jotkut vetävät puoleensa poikkeuksetta ihan vääränlaisia ihmisiä. Varmaan se johtuu jostain viestinnästä, mitä ei tietoisesti tee. Tai vaikka feromoneista. Hesarissa oli juttua siitäkin, että tietyt kasvonpiirteet houkuttelevat puoleensa tositarkoituksellisia ja tietyt taas seksiä haluavia. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia.

Olla oma itsensä kaikissa tilanteissa. Olla huomioonottava ja empaattinen. Ne on varmasti sellaisia asioita, joilla viestii oikeita asioita. Ei kai kukaan halua itsekkään ja epäkunnioittavan ihmisen lähellä olla, ja sellaista näkee kuitenkin tosi paljon. :-/

Heh.

Tuntui kuin omaa blogia olis lukenut...

nimim. samoilla linjoilla.

On kai luonnon oikku. Olet viela nuori. mutta haluat kaveria, ymmaran. Mita sille voi? Minulla ei ole neuvoja muuta kuin odotat. Yhden illan jutut olet varmaan kokenut, mutta sei ole mita toivot. Anna aikaa.

miu-poika, viestisi voisi olla aivan hyvin minun kirjoittamani, paitsi että olen vasta 18 ja lukiossa. Minusta tuntuu aivan samalta ja meinaan itsekin katkeroitua. Minua suorastaan masentaa ja vihaan itseäni. Kaikki pojat, joihin olen ihastunut ovat minulle jollakin tavalla saavuttamattomissa. Erääseen luokkatoveriin olen ollut tolkuttoman ihastunut jo neljä vuotta, mutta hänen kommenteistaan olen saanut kuvan tavallisesta homokammoisesta teinipojasta, jonka asenteet homojakin kohtaan sahaavat neutraalin ja inhon välillä.

Muutenkin asun pienellä paikkakunnalla, jonka yläasteen ja lukion oppilaat ovat hyvin homofobisia. Minusta liikkuu huhuja, vaikken ole kertonut suuntautumisestani kuin parille ihmiselle, ja eräiltä poikaporukoilta riittää aina homotteluja minua kohtaan ja minulle tuntemattomatkin nuoret saattavat osoittaa ja huudelle, että tuolla se homo menee.

Tuntuu todellakin siltä, että elämä valuu hukkaan ja siitä seuraavaa tyhjiötä täyttää epätoivo. Enkä ole itsekään keksinyt keinoa vuodattaa patoumia ulos (jos ne lähtevät), vaan pääosin marisen eräälle kaverilleni, joka lohduttaa, että en vain ole löytänyt sitä oikeaa. Se ei lohduta yhtään. Eivätkä hänen ehdotuksensa käydä homobaarissa. Lähimmät ovat Helsingissä (minulle aivan vieraassa kaupungissa) enkä ole muutenkaan baari-ihminen, en todellakaan.

Nythän teitä on kaksi, miu-poika ja andrian. Sopikaa treffit, tutustukaa ja eläkää elämänne onnellisina yhdessä ;-). No, eihän se välttämättä noin mene, mutta tutustukaa nyt ihmeessä toisiinne, jutelkaa, purkakaa tuntemisianne (ei ruokkien katkeruutta, vaan poistaen ahdistusta) ja ystävystykää! En tiedä mistä päin Suomea olette, mutta sähköposti kulkee välimatkoista piittaamatta yhtä nopeasti, puhelinkin on varmaankin olemassa molemmilla, siitä se lähtee. Onnea matkaan!

Mä oon kokenut et joskus se epätoivo vähän näkyy päällepäin :/ ja se ei oo kauheen hottia.

Mun neuvo olis että lakkaa (lakatkaa) vatvomasta asiaa, hankkikaa kivoja harrastuksia ja kaikkea tekemistä elämään. Jos metsästää epätoivoisesti seuraa, voi olla et parempi tulos tulee kun ottaa vähän askeleita taaksepäin ja rentoutuu. Jos tykkää itsestään niin todennäköisesti muutkin sitten tykkää. Kauhea klise mut vähän niin se on.

Ja jos ei tykkää baarissa hengailusta niin onneks on tää netti..

Tänään oli ikävä päivä. Ensinnäkin, oli flunssaa ja kuumetta ja kaksi ihmistä teki törkeät oharit. flunssaisena sitten joudun vielä odottelemaan kylmässä viimassa pari tuntia - ihan turhaan.
Palaan sitten kotiin ja yllätyksekseni oma kulta olikin peittojen alla. Ei muuta kuin sekaan vain. Kylläpä unohtuivat päivän rasitukset nopeasti oman rakkaan sylissä! : )

Mitenhän tuo Pora-Liikkeen teksti tähän viestiketjuun liittyy. Eipä silti saa kai ne ihmiset kirjottaa mitä vaan ja mihin vaan, mutta kunhan ihmettelen. Tuli mieleen, että ihan kuin puukkoa haavassa olisi P halunnut kiertää.

Löysin oman kumppanini vasta kolmekymppisenä. Montaa miestä ei tarvinnut pussata, mutta yksin "piti" tuohon saakka olla. Peruskoulu- ja lukioaikoihin tapasin ihastua luokkatovereihini, joille en kuitenkaan tehnyt ihastumistani selväksi ja varmaan hyvä niin, sillä mitä heistä olen sittemmin kuullut niin naisten kanssa ovat sittemmin pariutuneet. Ongelmana noissa ihastumisissa oli, että ne veivät halun seuran etsimiseen muualta. Lukion jälkeen opiskelin suhteellisen lähellä (varsinkin pohjoisen mittakaavan mukaan) Oulua, mutta ei tullut mieleenikään että sieltähän olisi seuraa voinut löytyä, vaan olin taas jumittunut oman oppilaitokseni todennäköisiin hetskupoikiin (siis heidän elämänvaiheistaan sittemmin en ole kuullut). En kuitenkaan ole ollut hirveän masentunut tai katkeroitunut, vaan henkireikäni oli kiinnostukseni ympäröivään maailmaan.

Näin jälkeenpäin ajateltuna olisin voinut tehdä asioita toisinkin, hankkia sosiaalisia harrastuksia, liikkua enemmän ja muuttaa ajoissa johonkin viidestä suurimmasta kaupungistamme.

Kyl mä uskon tiedostavani, ettei kukaan halua epätoivoisen ihmisen lähelle. Oon itekin vetäytynyt yhdestä "virityksestä" toisen liiallisen ripustautumisen tähden. Asenne "älä vaan jätä mua pliiiis" paistaa kauas läpi eikä oo korkeintaan ku ahdistavaa.

Jos haluaisin seurustella vain seurustelun vuoksi, en olis tälläkään hetkellä sinkku. Mut jos en tunne mitään tunteita toista kohtaan... Ei kait oo mitään "seurusteltavaa"? :p Harvinaisen selvä juttu. Enimmäkseen mä sanoisin olevani iloinen ja elämästäni nauttiva. Ei niitä ahdistuksen, surumielisyyden tai ahdistuksen hetkiä näytetä missä tahansa: korkeintaan koiran läsnäollessa! Pitäs vaan opetella nauttimaan sinkkuudesta vielki enemmän ja useimmin. Mut milläs nautit, jos just sillä hetkellä iskee pahimman asteen hellyydenpuutostila...?!

Mutta kun se mikä toiselle näyttää jo epäitoivoiselta ripustautumiselta, on toiselle vain suurta kiintymystä ja miellyttämisenhalua.

Mikä ihmeen pakko on yleensäkään seurustella, jos ei ole tunteita mukana? Ajan ilmiö? Sosiaalisen statuksen haku? Toki jokaisen elämään kuuluu sellaisiakin vaiheita,
joissa sinkkuna oleminen on luonnollinen olotila. Väkinäisen ihmissuhteen rakentaminen ympäristön paineista luo vain kulissit hetkelliselle suhteelle, jonka jälkeen jompi kumpi osapuoli tulee vain varovaisemmaksi seuraavan suhteen kohdalla, kunnes ihmissuhteiden luominen - vaikka kuinka se oikea sattuisi kohdalle - voikin olla mahdotonta kokemusten aiheuttamien pelkojen ja varovaisuuden vuoksi.

Ainoa vika meissä on vain siinä, ettemme arvosta itseämme tarpeeksi. Olemme valmiita syöksymään (huonoonkin) suhteeseen suin päin, vaikka tiedämme, ettei siitä
hyvää seuraa. Niin paljon me kaipaamme toisen ihmisen läheisyyttä, kosketusta, hyväilyjä ja hyväksytyksi tulemista...

Mitään syvällisempää en liene pystyväni tarjomaan, en ainakaan sellaista, mitä ei olisi jo moneen kertaan sanottu. Omakohtaista kokemusta ja ajatuksia kyllä, vaikka en mikään maailmaa nähnyt olekaan.

Itse olen aina ensisijaisesti ollut parisuhteeseen päin kallellaan enkä näe mitään iloa naarata uutta kollia joka viikonloppu mukaansa paikallisesta juottolasta. Toisen ihmisen kanssa oleminen ja yhteisen elämän jakaminen - millä tahansa tasolla, oli kyse sitten seurustelusta tai pidemmälle ehtineestä suhteesta - tuo omanlaistaan turvaa, jatkuvuutta ja yhteenkuuluvuutta. Hellyyttä saa toiselta siinä arjen lomassa, arkea piristäen. Yksipuolinen suhde - sellainen "suhde", jossa itse olen tällä hetkellä mukana ("olemme vain ystäviä, mutta onhan tämä jonkilainen suhde") - on raakaa ja itsensä kiduttamista niin monella tasolla. Kaikki ihmissuhteet ovat aina vastavuoroisia, liikettä tapahtuu, tai tulisi tapahtua, molempiin suuntiin.

Nuori olet vielä, eikä elämän kokeminen ole vain alle 30-vuotiaiden yksinoikeus. Olen kyllä samaa mieltä kanssasi siitä, että kokisihan sitä mielellään onnea elämässään mielummin ennemmin kuin myöhemmin. Itse pyörin vasta onnellisessa 24 vuoden iässä, mutta olen vasta nyt herännyt ylipäätään elämään elämääni. Itseän harmittaa "kadotettu nuoruus" todella paljon. Kuitenkin tiedostan sen, että ikä tuo mukanaan perspektiiviä elämään, enkä yhtään epäile, ettenkö vielä saa "menetettyä aikaani" takaisin, vieläpä todennäköisesti siitä enemmän "vanhempana ja viisaampana" nauttien. Ei elämää voi hoputtaa. Kuten kerran ystävälleni totesin, joskus yrittämällä vähemmän saa aikaan enemmän.

Sinussa ei ole mitään vikaa.

Puhu kuule kadotetusta nuoruudesta vasta 15 vuoden päästä! Itse olen 41 ja yksin, sillä omanikäiseni ovat häipyneet jonnekin, okei, kenties joka ikinen on siellä Herculeksessä, mutta savuisesta juottolasta en miestä itselleni hae.

"savuisesta juottolasta en miestä itselleni hae"

Miksi et - varfer ikke?

Hej, uskon ihmeisiin! Nimittäin, vain joitakin päiviä tuon vuodatusviestini kirjoittamisen jälkeen elämääni asteli poika, joka nyt kutsuu minua kauniiksi poikaystäväkseen. :)

Onneksi olkoon. Joillakin onnistaa sentään. Kaikilla ei oo edes kesäromanssia ollut :o

<3

Tarviiko onnellisuuteen toista? onko oma onnellisuus riippuvainen toisesta?

"if you can't love yourself, you can love someone else..." (hyyymiö)

Taytyynhän siitä keskustella kumman vuoro on tiskata, tai viedä roskat ulos....eikkös?
Tosin tiskikone helpottaa kummasti...jokapäiväistä yhteisetovuutta

:mun tiskivuoro

Juu Miu-pojalle onnea vaan!
Muistelen niitä poikaystävien jatkumoa parikymmentä vuotta sitten. Suhteet kestivät syystä tai toisesta noin vuoden. Olihan se aika mukavaa ihastua aina uudestaan ja uudestaan. Sitten jossain kohtaa kolmenkympin paikkeilla tuli yksi joka jäi vähän pidemmäksi aikaa. Sen suhteen päättymisestä on kulunut jo melkein kymmenen vuotta. Ei tämä yksinolo ankeaa ole! Keski-ikäinen yksinäisyys on valtaosin kaunista vapautta! Oho, mikä ilmaus!

Ja niinkuin Rokkihomo sanoi, miksei sitä nykyään jo vähemmän savuista Herculesta voi kokeilla parietsintään? Käyn siellä säännöllisin väliajoin tapaamassa ystäviä ja tuttuja. Siinä samalla kun kuulumiset vaihtuu, voi tutustua johonkin uuteen keski-ikäiseen kohtalontoveriin ;-) Savuiset kapakat - joskus kaipaan niitä!

No, nyt lähden iltalenkille! Jospa tapaisin prinssini tai ainakin ne 5000 helsinkiläistä kania - niillä on ainakin kivaa, toistaiseksi!

Hei kaikki, minulla tulee kohta 32 vuotta täyteen. Viimeisen 10 vuoden aikana olen seurustellut melk 9 vuotta kolmen eri jätkän kanssa. Tiedän, että olen enemmän oman kullan poika kuin vipeltäjä. Olenkin miettinyt, olenko vetänyt vääränlaisia poikia puoleeni. Tykkään nuoremmista jätkistä, ikäeroa on ollut 5 - 11 vuotta. En tiedä onko syy eroihin siinä, olen nähnyt kyllä vanhempiakin tuuliviirejä ja onnellisia ikäeropareja. Viimeisin suhteeni päättyi hetki sitten siihen, kun en ollenkaan tuntenut enää huomiota, välittämistä enkä lämpöä, emme osanneet olla yhdessä. Nyt onkin vaikeaa aikaa, kun miettii, että 3 on jo takana (joista 1 oli todellinen, todellinen rakkaus joka lähti pois). Ajat ovat minulla vaikeita, mutta yritän käydä urheilemassa ja viedä yritystäni lujaa eteenpäin. Lisäksi olen miettinyt että jossain olisi taas joku, ehkä vielä joku, jonka kanssa tosiaan voisi olla pitkään. Pakottamalla ei se sieltä tule, vaikka aktiivinen pitääkin olla, sillä kotiinkaan se poika ei ilmesty. Missä olette te, jotka haluatte jo oikeasti katsella auringonlaskua meren rannassa oman miehen kanssa kesälllä ja takkatulen räiskettä Rukan mökissä talvipakkasella porontaljan päällä? :) Onko muita, jotka ovat ehkä saaneet turpiinsa useamminkin mutta vielä jaksaneet?

Tähän ketjuun voi varmaan jatkaa vaikka meneekin vähän raiteiltaan. Kuitenkin mietin päivittäin, että mikä mussa on vikana. Olen tuntenut nyt puolitoista vuotta pojan jota rakastan enemmän kuin mitään muuta. Olisin valmis kävelemään kadulle ja huutamaan ilmoille tunteeni, mutta en voi koska hän on pysytellyt visusti kaapissa. Itse olen meistä kertonut muutamalle ystävälle, mutta hänen en tiedä koskaan maininneen minusta muille.

Vaikeinta aikaa oli viime talvena, kun hän halusi "saada ystäviä". En oikein pitänyt siitä että hän etsi niitä qruiserista ja löysikin sitten yhden, jonka kanssa oli pakko tavata. Kun he sitten tapasivat ja tiesin siitä, olin ihan paniikissa koko illan sillä olin varma että jotain tapahtuisi. Illan jälkeen hän vannoi ettei mitään tapahtunut, kunnes eräänä iltana sängyssä makoillessani sain kaivettua esille että hän oli pettänyt minua. Annoin anteeksi, mutta tapahtuma toistui ja hän ei ymmärtänyt miten pystyin vaatimaan etteivät he saisi olla tekemisissä. No onneksi sen toisen mielenkiinto loppui ja he eivät enää satunnaisia ruokailuja lukuunottamatta olleet tekemisissä. Luottamus meni...

No tämän jälkeen elin pienoisessa pelossa, mutta ilmeisesti mitään ei tapahtunut. Toki jatkuvasti takaraivossa tykytti pelko, koska jos hän olisi kertonut niin olisin pistänyt poikki. No tapahtuma jäi taakse ja halusin pitää suhdetta yllä koska hänen kanssaan pystyin keskustelemaan kaikesta mahdollisesta ja seksikin oli mahtavaa, hän oli se unelmieni prinssi. Kuitenkin keväällä sitten eräs tyttö kiinnostui hänestä. Taas olin taustalla kun hänen piti päästä treffeille tytön kanssa, sillä olisihan elämä sata kertaa helpompaa naisen kanssa. Toivoin että nainen ei kiinnostuisi. No mitään ei tapahtunut ja olin hetkittäin hieman paniikissa.

Kesä tuli ja ajauduimme kauas toisistamme töihin emmekä ole nähneet koko kesänä. Välimatka raastaa, mutta nyt tiedän että molemmat on ollut ilman syrjähyppyjä... Nyt kuitenkin se keväällä nähty tyttö on ilmoittanut taas että on kiinnostunut ja minä olen taas leikkikalu joka on laatikossa odottamassa tietoa siitä onko uusi lelu parempi. He näkevät ensi viikonloppuna juhlimisen merkeissä ja minä olen aivan paniikissa. Tilanne on siis se, että jos heillä synkkaa ja tyttö tulee samaan paikkaan opiskelemaan, poikaystäväni luultavasti valitsee hänet. Nyt olen hänelle puhunut asiasta ja tiedän että olen totaalisen lukossa. Tällä hetkellä mun kanssa on luultavasti täysin mahdotonta keskustella, koska pelkään että tämä on tässä. Hän ei suostu sanomaan muuta ku että välittää musta tosi paljon, mutta että tää on pakko katsoa.

Juttu on siis se, että haluan vaan purkaa tuntoja tänne ja saada jotain mielipiteitä. Luultavasti suurin osa teistä sanoo että jätä se ennen ku tuut hulluks, mut oikeesti rakastan sitä vitun jätkää enemmän ku ketään ikinä ennen. Meil on ollu todella mahtavaa, mut tää vittua vastaan tappelu tuntuu olevan loputon suo, sen lisäks et poika taitaa innostua myös muista jätkistä. En taida päästä tästä yli että se jota rakastan ettii muuta koko ajan. Se jätkä on vaa ollu mun henkireikä ja mie sen, mut näköjään seksi ajaa homojen päässä kaiken yli. Mikä homoja vaivaa, mie haluaisin vaa olla oman kultani kanssa. Näköjään ympäristön paineet ja halut sit ajaa kaiken sen yli mitä on olemassa.

Tulipa pitkä vuodatus, ahdistaa vaan sen verran paljon että oli pakko avautua.

Itseään voi pettää useammalla kuin 1 tavalla.

Kaverisi oli ehkä rehellinen, kun hän sanoi, että välittää susta tosi paljon... mutta ei vannonut rakkautta. Take care!

Rakkaus on toisessa olevia tekoja. Nämä teot eivät välttämättä vastaa toisessa kaikkea. Yhden ihmisen teoilla ei luoda kestävää tasapainoa, vaan molempien teot on huomioitava ja kohdattava sellaisina kuin ne ovat. Voimia Sinulle!

Jos toinen ei rakasta, niin ei häntä voi rakastamaan pakottaa.

Napalmilla on kyl pointti, uskon todella että se poika välittää musta tosi paljon. Ehkä tää koko hommassa viel mukana oleminen on epätoivoa tai sitten tyhmyyttä tai sit vaan jotain mistä en itsekään tiedä. Toivotaan että pian pääsen omista ajatuksistani selville, mutta taidan tarvita siihen jonkun vahvemman johdattelua. Ehkä tavallaan tajuan sitä poikaa, koska itsekin monesti olen sekaisin ajatuksissa. On varmaan ihan normaalia jokaiselle homolle, että haluttaisiin olla heteroita, haluttaisiin ehkä nuorena kokeilla että oltaisiin varmoja ja haluttaisiin jotain muuta. Ehkä kaikista järkevintä olisi vain pistää koko homma poikki varauksella "ota yhteyttä sitten kun tiedät haluavasi minut"

En tiedä eikä tätä kukaan muu kai pysty ratkaisemaan kuin minä tai hän, jättämällä kokonaan taakse tai tuhoamalla omia ajatuksia. Elämä on vaikeaa yksin ja yhdessä.

No nyt alistut jollakin tavalla sellaiseen " kohteluun ", johon ei tarvitsisi(?)

Päätä viihtyä omissa oloissasi tai hae toisenlaista seuraa ( sekään ei aina ole helppoa, tiedän ).

Teillä 2 on erilaiset tavoitteet ihmissuhteissa. Toinen haluaisi sitoutua ja toinen ei sitä tee. Kannattaisko " kuunnella " sitä, mikä on todellista: mitä näkee tekojen tasolla? Hän on tavallaan opportunisti eli tilaisuuden hyväksi käyttäjä( minun päätelmäni ). En tiedä, millä tavalla olette tosiinne sitoutuneet; oletteko sopineet, että seurustelette vai pidätkö sitä itsestäänselvyytenä, vaikka minkäänlaista sopimista sen tiimoilla ei ole tapahtunut? Teillä on erilaiset arvot. Rakkauden nimissä ( mikä on sinun päässäsi, korviesi välissä, asenteissasi ) annat toisen kohdella itseäsi kynnysmattona ja sitä saa mitä tilaa, mutta niin ei tarvitsisi olla.


>>Huom! Voit olla lopun ikääsi odottamassa , että hän huomioisi ja rakastaisi sinua, mutta niin ei todellisuudessa KOSKAAN tapahdu. Huom! << ( onko väännetty tarpeeksi rautalangasta ?)

Tästä on olemassa hyvä kirja: Ruusun muistelmat/ Consuelo de Saint- Exupèry / Wsoy. Lue tämä kesälukemisenasi. Sen kirjoitti nainen, joka saattoi olla samanlainen kuin sinä. ( Omaelämänkerta/ Se on katolisen naisen kirjoittama = avioliitto on heillä sakramentti, elinikäinen liitto, että sillä tavalla se seikka vaikutti hänen asenteisiinsa ).


Hän menee omia menojaan ja ehkä säälistä pitää yhteyttä sinuun. Ei sinussa ole mitään vikaa, voi se olla siinä toisessa yhtä hyvin. Päätään voi hakata betoniin uudelleen ja uudelleen, kunnes tajuaa, ettei niin tarvitsisi tehdä. Se ei ole tarpeellista; sinun ei tarvitse niin tehdä . Jos et nytkään saa kuin hetkittäin sitä, mitä toivoisit onko se ollenkaan sen arvoista? Ehkä on, ehkä ei.

Voit yhtä hyvin jättää sen taaksesi (?) Jos elät nytkin enimmän ajasta yksin etkä saa häneltä seuraa tai kaveria itsellesi, niin miksi et sitten tee omia johtopäätöksiä: hän ei ole sinun arvoisesi tai arvosta sinua TAI hän elää erilaista maailmaa kuin sinä. Joten?

Jos haluat muutosta, niin SINUN pitää se tehdä, jos voit huonosti tai olet tyytymätön elämäntilanteeseesi. Kysyt neuvoa ja mielipiteitä, joten kirjoitin nämä omina tulkintoinani. Voin olla väärässä.

Totta on, että homoseksuaaliset nuoret voisivat tarvita tukea omiin kiemuraisiin elämäntilanteisiinsa. En tiedä millä tavalla seta voisi siihen vastata.

Voin sanoa rakastin sinua tämän verran, kun paneuduin ongelmiisi. Toivon kaikkea hyvää! Respect and give love!