Totuus vanhemmille, kokemuksia?

:)

...voisitteko ystävällisesti kertoa, miksi poistatte tekstejänne täältä? Kivaa kun tänne jää jotakin kommentteja roikkumaan; asiayhteydestänsä irroitettuna?

..

Mulla ei ainakaan ollu mitään ongelmia vanhempien kanssa. Kun alotin ekan seurusteluni niin reilusti esittelin sit tyttikseni vanhemmille ja sanoin et täs ois nyt sit mun tyttöystävä. homoudesta meillä oli ollu jo aikasemmin puhetta kavereideni takia jotka on homoja. Porukat vaan kysy et ootko varma ja no he on kyllä jo vähän jotain epäillykkin!
Eli minulla siis hyvät kokemukset!

ite en oo vielä kertonu porukoille, mut aion kertoo piakkoin. kyl se jännittää mut uskon ne et ne suhtautuu asiaan ihan ok =)

Minun ei tarvinnut jännittää ollenkaan äidin puolen suvulle kertomista; ehkä siksi, että tiedän kaikkien olevan hyvin liberaaleja, ja lisäksi serkkuni oli vielä tullut heille ulos kaapista vain puoli vuotta ennen minua. En tiedä, pitäisikö edes puhua kaapista tulemisesta, jos kaapissa ei ole koskaan viihtynyt..

Isän puolen suvun reaktioita pelkäsin hyvinkin paljon, ja myönnettäköön, valehtelin jopa hetken, että minulla on poikaystävä (heidän ensimmäinen arvauksensa, ja oli vain helpompi sanoa joo kuin korjata). Kun sitten uskalsin kertoa, eivät he sitä niin pahasti ottaneet kuin mitä olin pelännyt; minua kuulemma rakastetaan "kaikesta huolimatta", mutta tyytyväinen minun pitäisi olla, koska jonkinlainen hyväksyminenhän tuokin on.

..ja minustakin olisi mielenkiintoista tietää, miksi viestejä tuolla lailla poistellaan.

Minä poistin viestini.. millä aloitin tämän keskustelun. Sori..
No kun kukaan ei vastanut mitään eikä mitään keskustelua tullut pitkään aikaan.

Minulla äiti tietää, isä ja vanhempi veli ei. Nämä kaksi viimeistä onkin aika vaikeita.. Kun tiedän että ne ei tule ikinä käsittelemään tai ymmärtämään sitä. Sen tiedän että ne hyväksyy minut kuitenkin, sitä en epäile..
Mutta se kynnys mennä heille sanomaan sitä on HYVIN vaikea. Ja vaikea on myös valehdella koko ajan.
Jokaisen perheet ja jokainen ihminen.. jokainen isä ja jokainen veli ovat niin erilaisia.. Miten Teillä on mennyt???

:)

Hmm... Meillä isä ja äiti tietää, isälle olen kertonut (oli turvallista kertoa, isin tyttö kun olen) ja äiti on arvannut (tämä ei tosin tarkoita että äiti olisi hyväksynyt). Pikkuveli ei ymmärrä näistä asioista, vaan on vielä siinä iässä kun prinssit menee naimisiin prinsessojen kanssa. Sukuni on laaja ja vain yksi sukulaiseni vanhempien lisäksi tietää. Poikaystäväkyselyihin, joita väistämättä tulee, olen aina vastannut ettei pojat kiinnosta. Tiedä siitä sitten miten se on ymmärretty :) Jotkut varmaan ovat tulkinneet sen teiniangstiksi ja ajatelleet, että odotas kun se oikea mies tulee kohdalle. Jotkut ovat ehkä arvanneetkin asioiden oikean laidan. Eipä väliksi :) Joskus vielä kohautan viemällä tyttöystävän pakolliseen sukutapaamiseen. Siitäs saatte, vanhoilliset juntit. Njäh njäh.

hah :D ihana viesti mapleaple!

Itse en ole uskaltanut perheelleni tai suvulleni asiasta mainita. Tuntuu, että porukat on tosi tekopyhiä. Isällä on pari tuttavaa, jotka on homoja. Ne on käynyt meillä ja me ollaan käyty niillä ei siinä mitään. Silti isoveli loukkaantui kerran tosi syvästi ku sanoin et se on fruide ja se rupes kiljuu et haukuin homoks. Pikkusisko on yhden kerran haukkumismielessä sanonut lesboksi. Äiti vihaa sitä, että homoudesta edes keskustellaan. Olen monta kertaa kuvitellut, miltä tuntuisi sanoa että olen lesbo. Parhaalle kaverillekin (joka otti sen tosi hyvin) asiasta kertominen oli tosi ison kynnyksen takana. Mutta porukoille se on mahdotonta. Kelaan aina äidin tympääntynyttä ilmettä ja "Älä viitti!"-tyylistä lausahdusta. En tiedä yhtään miten isä suhtautuisi. En silti uskalla sanoa mitään. Olen ainoa lapsi meidän perheestä jolla on ollut isompiakin ongelmia. Vanhemmat varmaan luulisivat, että tämä on taas joku uusi tempaus.

Suvulle en uskalla kertoa, sillä juorut liikkuvat nopeasti, enkä haluaisi, että aina meidän perheestä puhuttaessa nousisi esiin minun suuntautumiseni. Ehkä sitten kun olen löytänyt jonkun ja päätämme naiseni kanssa pitää hääjuhlat.. :.DD Siinä vaiheessa voisi varmaan kertoa, ettei kyse ole miehestä....

Minä olen jo 35-vuotias bi enkä ole vieläkään kertonut asiasta isälleni... Jotenkin menee aina vaan sisu kaulaan. Ollessani naisen kanssa suhteessa tilanne tulee ajankohtaiseksi mutta en saa kakistettua asiaa ulos. Veljelleni kerroin ensimmäisen tyttöystäväni tullessa kuvioihin ja hän oli siskostaan ylpeä, äidille kerroin seurustellessani toisen tyttöystäväni kanssa.

Muistan myös miten paljon aiheutin hämmennystä kun aloin seurustella miehen kanssa kahden naisen jälkeen... Tuttavien oli vaikea käsittää miten käänsin kelkkani. He eivät ymmärtäneet että voi rakastua ihmiseen, sukupuolesta riippumatta. Olkoon asiat miten vaan niin aina pari- ja seurustelusuhteet aiheuttavat päänvaivaa...

miä kerroin äitille että seurustelen tytön kanssa pari päivää ennenkun lähdin kolmeks kuukaudeks reissuun. otti todella hyvin ja toisaalta olin kyllä sen arvannukkin. iskälle ja pikkuveljille en oo vielä kertonu, iso- ja pikkusiskoille kyllä. eli perheen naisväki on ottanu asian todella hyvin ja heille on aivan sama onko kumppanini tyttö vai poika mutta .. niin, ei noista miehistä koskaan tiiä, saa nähä millon niille kertoo. tällä hetkellä tosin kun suhde on pahasti katkolla, ei ehkä ole ees ajankohtasta kertoa ... itku.

Suhteet lähestymiskieltotasolla. Äiti antoi 10 vuoden porttikiellon koko (entiseen) Kuopion lääniin ja kun menin katsomaan sen ajan kuluttua niin mikään ei ollut muuttunut asenteissa joten hylkäsin sitten omalta puoleltani vanhempani. Siskostakaan en ole kuullut mitään vuosiin. Minä toivon etten enää ikinä näkisi omaa sukuani ja he varmasti toivovat samaa minusta. Heidän tapaamisensa vie aina itsetunnon nollille ja tekee mieli tappaa itsensä.

Etäisetkään sukulaiset eivät pidä minuun mitään yhteyttä.

Minulla oli vielä pari vuotta sitten kriisi oman suuntautumiseni kanssa ja masennus jylläsi päällä. Porukoiden tapa lohduttaa oli tulla sängyn laidalle istumaan ja kertomaan, että "on ihan okei jos olet lesbo". En tiedä mistä ne silloin tuon ajatuksen saivat...
Jonkin aikaa minulla oli poikakaveri, jonka jälkeen porukat ovat olettaneet automaattisesti että jatkossakin tulee olemaan vain poikakavereita.
En ole siis toistaiseksi mitään paljastanut, vaikka parinkin tyttökaverin kanssa olen tullut kotona käymään. Mutta tuskinpa tuo paljastus niin hirveästi hyppyyttäisi. Suvussa on muitakin homoseksuaaleja ja äiti aina puhuu niistä puhelimeen "eihän niille mitään voi ja kyllä nekin ihmisiä on" (positiivinen ilmaus heh).
No mutta, kaipa ne sitten tajuaa itsekseen, kun en ketään sulhas-ehdokasta tuo näytille. : )

Itse olen äidille pystynyt asiasta melko vaivattomastikin kertomaan koska tiesin hänen ottavan asian hyvin ja olevan sen verran avarakatseinen ihminen ettei hetkauttanut suuntaan tai toiseen. Toinen asia on sitten iskä, juuri sellainen konservatiivinen, homofobinen keski-ikäinen mies, jolle en koskaan voisi kuvitella kertovani. Ärsyttää kyllä että joutuu asian kanssa painimaan, ihan kun ei muutenkin kohtais kyseisen asian ympärillä vaikeita tilanteita, mutta onhan se eläminenkin luultavasti vähän helpompaa kun ei tartte kaikille "vetää roolia" (: Itse koin erittäin suureksi helpotukseksi etenkin parhaalle ystävälle kertomisen, koska sillon tuli se fiilis että on ainakin yks ihminen jolle pystyy puhumaan mistä vaan ilman kiusallisia tunteita ja yleensäkin puhumaan lesbona olemisesta ja siihen liittyvistä asioista. Sukulaiset onkin sitten taas eri asia, tädille joka on itelleni tärkeä ja läheinen, olen asian kertonut mutta tuntuu että vaikka ottikin asian hyvin vastaan, kyselee silti aina niistä poikaystävistä jne, ja tuntuu ettei minua sitten otettukaan vakavasti... Olis ihanaa jos äiti tai joku muukin voisi vaan tulla kysymään että "jokos on oma tyttöystävä löytynyt", sen sijaan että ajatellaan lesbouden olevan vaan "se tietty vaihe" tai sitten ei muuten vaan uskalleta asiasta puhua... Huoh. Mutta tällasia ajatuksia täältä päin (:

Tajusin itse olevani bi tuossa kolme vuotta sitten kesällä. Se tuli järkytyksenä kuin salama kirkkaalta taivaalta, kun olin siihen mennessä aina ajatellut olevani täysi hetero. Mutta ihastuin ihan korviani myöten yhteen tyttöön, josta oli tullut lyhyessä ajassa hyvä ystäväni. Hän oli kertonut olevansa bi ja odotin tietysti sokeana ihastuksesta vastarakkautta, jota ei valitettavasti tullut.

Mutta muutama päivä siinä tosiaan meni kun riuduin tuskissani, kunnes sain myönnettyä ensinnäkin itselleni olevani umpipihkassa tyttöön. Ja sitten kun vielä sain kerrottua hänelle, niin minusta tuntui monta kuukautta, etten enää pelkää mitään.

Mutta kun pääsin kotiin reissusta (tämä tapahtui siis erään matkan aikana) olin sydänjuuriani myöten revitty rikki kun tiesin, etten näe sitä ihmistä enää ikinä, paitsi ehkä kerran vuoden päästä, että en osannut enää ajatella, vaan minun oli pakko purkaa se johonkin. Ja äitini oli tietty hädissään kun lyyhistyin siihen lattialle ja luuli, että olin vähintään murhannut jonkun, kun kerroin, että minun piti kertoa jotain tärkeää... Ja olihan se sitten silminnähden helpottunut, kun kerroinkin 'vain', että "olin huomannut, että taidan ollakin bi-seksuaali".

Ja äitini suhtautui koko asiaan ymmärtäväisesti, kun on aina ollut aika avoin "vaikka tietysti toivoikin minulle ennemmin poika- kuin tyttöystävää", mutta ihanan ymmärtäväinen kuitenkin. Niinhän minäkin olisin mieluummin ollut poikaystävän puolella, ihan vain kun se yhteiskunnan kannalta olisi helpompaa, mutta eipä tuolle voinut mitään, että ensimmäisen ihminen, johon todella olen ollut sillä tavalla rakastunut, oli nainen. Ihana ihminen se kyllä oli, ja vaikka sitä itkinkin puoli vuotta, niin olen sille kamalan kiitollinen siltikin.

Ja veljelleni kerroin siinä vaiheessa, kun sitten aloin löysin ihanan tyttöystävän, ja isälleni, joka asuu toisaalla, kun sitten muutin tuon tytön kanssa yhteen asumaan. Ja senkin kanssa tuli ero, mutta nyt on ihanaa kun kaikki tietää, eikä tarvi pitää mitään mielenpäällä, ja kun koko perhe on suhtautunut siihen niin, että se on ihan luonnollinen asia. Suurin osa kavereistanikin on bitä, ja asun sentään melko pienessä kaupungissa.. ^-^

mää en oo porukoille kertonu vaikka oon seurustellut lähes 8kk nyt tytön kanssa. porukat luulee hänen olevan vaan kaveri. sen verran homofobisia ne on että en oo uskaltanu kertoo. joskus sain jonkun raivarinpoikasen kun mamma valitti mulle kun katoin Will&Gracea, kun siinä on homoja niin en voi katsoa sitä. sitte aloin siinä väitteleen etteikö homot oo ihmisiä, ja mamma vastas että "on on, mutta raamattu sanoo että ei ole" johon mää sitten "ehkei ne ole sitä valinnut että tykkäävät samasta sukupuolesta, niin vaan on käyny" johon mamma hiljeni ja sen jälkeen ei olla homoudesta tai lesboudesta puhuttu. että näin meillä, isukki samallainen homofobinen. ja sisko alkoi joskus itkemään kun oli kuullut huhua että tytön kanssa roikun, jonka mää sitten valheellisesti kiistin. ei ollut kiva juttu. haluaisin hirveesti kertoo mutta rohkeus kun ei riitä..

Hmm, mä oon toisaalta aika pahassa toisaalta taas hyvässä tilanteessa, kun nykyinen tyttöystäväni on vanhemmilleni vanha tuttu. Ollaan tämän gf:ni kanssa oltu parhaita ystäviä neljä vuotta ja nyt seurustellaan. Silloin kun tavattiin niin oltiin molemmat ihan heteroita, mutta tultiin niin läheisiksi toisillemme, että jotenkin ollaan vaan ajauduttu tähän :) En oo kertonut vanhemmilleni, mutta luulen, että ainakin äiti tietää jotakin, koska ainakin itse tiedostan, että saatan puhua gf:stäni eri tavalla nykyään kuin millä tavalla puhuin kun ei vielä seurusteltu.
Muutettiin gf:ni kanssa yhteen syyskuussa, kun alotettiin opiskelut toisella paikkakunnalla. Kyllä mun vanhemmat ja hänen äiti tietää, että meillä on ihan yhteinen makuuhuone ja eletään siellä ihan ko pari. Luulen kuitenkin, että hänen äitinsä ainakin ajattelee, että kotijärjestelyt on tällaiset, koska ollaan tosi läheisiä keskenämme ja aina kun oon hänen luonaan ollut niin oon nukkunut samassa sängyssä yms. :)

Kerroin äidilleni jouluna -08. Olin silminnähden hermostunut, koska meillä oli aiemmin aika kiivas väittely aiheista liittyen sateenkaarikansaan. Äiti ei vielä tuolloin tiennyt minun suuntautumisestani. Väittelyn lopputuloksena molemmat pysyimme kannoissamme. Syy, miksi tuona jouluna uskaltauduin kertomaan, johtui siitä, että äidin maailmankuva oli muuttunut pikkuhiljalleen myönteisempään suuntaan. Hänen omien sanojensa mukaan hän oli alkanut aavistella jotain ja sen takia hän rohkaisi minua omalla tavallaan (mm. puhui positiiviseen sävyyn hlbt-ihmisistä) avaamaan suuni hänelle.

Yllätyin silti äidin reaktiota, kun olin sanonut sanottavani. Hän totesi vain, että "pääasia, että olen onnellinen, se on tärkeintä". Sen jälkeen meillä molemmilla on ollut helpompaa olla toistemme kanssa, minun ei tarvitse esittää mitään, eikä äidin tarvitse elää aavistuksensa ja epätietoisuuden varassa. Lähes koko äidin puoleinen suku tietää, eikä kukaan ole suoraan tullut sanomaan mitään poikkipuolista lausetta. Ja eipä sillä olisi väliä vaikka joku tulisikin, kun tiedän, että minulla on läheisien tuki takana. Ja oman itseni takia muiden mielipiteillä ei ole väliä.

Kertomisen myötä iso kivi vierähti pois harteilta että sydämestä.

Minun kokemukseni oli kaikella tapaa aikalailla vastakohta Pörrin kokemukselle. Eli lähtökohdat olivat lupaavat; muka niin liberaalit vanhempani olivat aina olleet seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta. Olivat sitä mieltä että samaa sukupuolta olevilla pariskunnilla täytyy olla samanlaiset oikeudet kuin heteropariskunnillakin, niin parisuhteen rekisteröinnin kuin adoptoinnin ym. suhteen. Vanhemmillani on myös homo-tuttuja, ja lisäksi tiesivät jo ollessani lukioikäinen että pari minun naispuolista hyvää ystävääni ovat pari ja ovat aina suhtautuneet asiaan täysin neutraalisti. Lähtökohdat olivat siis varsin lupaavat, ja ehkä juuri siksi odotinkin liikaa, automaattisesti odotin hyväksyntää, vanhempien rakkautta lastaan kohtaan no matter what. Kuitenkin saatuani vihdoin, 25-vuotiaana kerrottua asian - en ole kiinnostunut miehistä vaan naisista - tuloksena syvä, ahdistava hiljaisuus. Hiljaisuus asian suhteen jatkuu yhä, lähes vuosi myöhemmin. Jäätävä hiljaisuus on laskeutunut koko ennen lämpimän ja läheisen suhteemme ylle - yhtäkkiä vaihdetaan vain nopeat kuulumiset ja kohteliaisuudet ja vedotaan kiireeseen. Tuntuu kuin vanhempani olisivat sanoneet itsensä irti minusta, mutta ovat liian kohteliaita, liian poliittisesti korrekteja kertoakseen etteivät hyväksy ainoan tyttärensä lesboutta. Olisi tuhat kertaa helpompaa jos asiaa voitaisiin edes käsitellä. Jos he voisivat kertoa suoraan miltä heistä tuntuu, jos minä voisin kertoa suoraan oman kantani. Jos voitaisiin huutaa ja heittää astioita seinään, solvata, haukkua, halata ja sopia. Hiljainen paheksunta ja pettymys on pahinta.