Itse olen Pre-T & Pre-OP FTM.
Eli synnyin tyttönä, aloitan "hoidon" täytettyäni 18, joka on n. 4 kk päästä.
Tiesin, ihme kyllä, pienestä asti, etten ollut oikeassa vartalossa. Halusin aina olla kuin serkkupoikani ja hän oli usean vuoden esikuvanani. Mieleeni tytöt olivat aina tyhmiä, ilkeitä tyhjäpäitä ja mielipide vahvistui vuosien myötä siihen asti että sain (peruskoulun aikaisen koulukiusauksen jälkeen) ensimmäiset oikeat kaverit, jotka ottivat mut vastaan sellaisena kuin olen. Aloin saada heidän kauttaan itsetuntoani takaisin, arvarsin tietämättäni maailmankuvaani ja minäkäsitystä, melkeen alitajuisesti pukeutumaan enemmän ja enemmän "poikamaisesti". Syksyllä '06 huomasin suuntaumukseni kohdistuvan kumpaankin sukupuoleen, aloin tiedostaa minääni entistä enemmän ja olemaan ylpeä "anti-heteroudesta".
Kevät '07 tapasin nykyisen kihlattuni, joka on transpoika. Hän antoi minulle rohkeutta olla oma itseni, jolloin pikku hiljaa aloin mieltää itseäni enemmän transpoikana kuin biseksuaalina tyttönä. Hän "opetti" minut bindaamaan, tosin ideaalisiteellä.
Olen elänyt siis poikana nyt vähän alle vuoden. Käytän miesten wctä ja kutsun itseäni pojaksi, ja pyydän ihmisiä kutsumaan minua Jojo:ksi Janican sijaan. Olen ollut Jojo jo "hetero ajoilta".
Tilasimme ihka oikeat binderit netistä ja innolla odotamme saavamme ne pian :)
En malta odottaa hoidon alkua, mutta operaatiokammoisena leikkaus huolestuttaa. Huolestuttaa myös miten äidin puoli sukua ottaa asian. Äiti, mummo sekä täti on pienestä asti nimittänyt prinsessaksi ynnä muuta, vaalinut "suvun ainoana" tyttölapsena. Silloin kun tulin kaapista biseksuaalina, äiti kertoi että tulen aina olemaan hänen oma tytär. Se pistää vähän häiriöksi... Oma tunto kolkuttaa jonkun verran, enkä oikein osaa selittää miksi. Äidillä on kaiken kaikkiaan nyt kaksi poikaa ja transpoika, syyskuussa uusi vauva, ja toivon sisimmässäni sen olevan tyttö.
Mielipiteitä, mahdollisia kokemuksia, vapaata keskustelua aiheesta.
Kiitos :)
Eli synnyin tyttönä, aloitan "hoidon" täytettyäni 18, joka on n. 4 kk päästä.
Tiesin, ihme kyllä, pienestä asti, etten ollut oikeassa vartalossa. Halusin aina olla kuin serkkupoikani ja hän oli usean vuoden esikuvanani. Mieleeni tytöt olivat aina tyhmiä, ilkeitä tyhjäpäitä ja mielipide vahvistui vuosien myötä siihen asti että sain (peruskoulun aikaisen koulukiusauksen jälkeen) ensimmäiset oikeat kaverit, jotka ottivat mut vastaan sellaisena kuin olen. Aloin saada heidän kauttaan itsetuntoani takaisin, arvarsin tietämättäni maailmankuvaani ja minäkäsitystä, melkeen alitajuisesti pukeutumaan enemmän ja enemmän "poikamaisesti". Syksyllä '06 huomasin suuntaumukseni kohdistuvan kumpaankin sukupuoleen, aloin tiedostaa minääni entistä enemmän ja olemaan ylpeä "anti-heteroudesta".
Kevät '07 tapasin nykyisen kihlattuni, joka on transpoika. Hän antoi minulle rohkeutta olla oma itseni, jolloin pikku hiljaa aloin mieltää itseäni enemmän transpoikana kuin biseksuaalina tyttönä. Hän "opetti" minut bindaamaan, tosin ideaalisiteellä.
Olen elänyt siis poikana nyt vähän alle vuoden. Käytän miesten wctä ja kutsun itseäni pojaksi, ja pyydän ihmisiä kutsumaan minua Jojo:ksi Janican sijaan. Olen ollut Jojo jo "hetero ajoilta".
Tilasimme ihka oikeat binderit netistä ja innolla odotamme saavamme ne pian :)
En malta odottaa hoidon alkua, mutta operaatiokammoisena leikkaus huolestuttaa. Huolestuttaa myös miten äidin puoli sukua ottaa asian. Äiti, mummo sekä täti on pienestä asti nimittänyt prinsessaksi ynnä muuta, vaalinut "suvun ainoana" tyttölapsena. Silloin kun tulin kaapista biseksuaalina, äiti kertoi että tulen aina olemaan hänen oma tytär. Se pistää vähän häiriöksi... Oma tunto kolkuttaa jonkun verran, enkä oikein osaa selittää miksi. Äidillä on kaiken kaikkiaan nyt kaksi poikaa ja transpoika, syyskuussa uusi vauva, ja toivon sisimmässäni sen olevan tyttö.
Mielipiteitä, mahdollisia kokemuksia, vapaata keskustelua aiheesta.
Kiitos :)