Kaappikammo

Uskaltauduinpas viimein rekisteröitymään:)
Itselläni on edessä vakava keskustelu vanhempien kanssa ja tiedän etteivät he tule pitämään asiasta, joka minulla on heille kerrottavana. Eli kaapista ulostulo on aiheena. Olisi kiva kuulla millaisia vastaanoottoja muut ovat saaneet tullessaan ulos kaapista ja miten kerroitte asiasta. Kertokaahan niin myönteisistä kuin negatiivisista reaktioista.. Ja jotain vinkkejä miten kertoa hienovaraisesti. He kun ovat melko vanhakantaisia eivätkä mitään maailman avarakatseisimpia ihmisiä.
Kiitos jo etukäteen:)

Itselläni meni kohtalaisen hyvin tuo kertominen eli pikkuveljelle viesti että näytä äidille seuraava ja sitten tiivistä tarinaa ulos. Siitä on nyt jotain 8 vuotta aikaa. Perheessä veli otti asian parhaiten koska hänen kanssa olen eniten tekemisissä. Äiti otti asian alkuun asenteella että "miten pystyt huolehtimaan koirastasi?" mutta kun antoi aikaa niin sitten kaikki oli tosi hyvin. Isän kanssa ei olla asiasta puhuttu mutta ex kulki samalla kyydillä töihin ja muutenkin ollaan oltu tosi normaalisti. Joitain kommentteja on kuulunut että ei tartte julkisesti pussailla yms mutta eipä neuvot ole auttaneet. Nyt näitä naikkosia on tullut ja mennyt ja kukaan ei enää kiinnitä mitään huomiota ettei "se" ole mies.
Työpaikalla ne tiesi kun menin sinne ja kukaan ei ole käyttäytynyt mitenkään ihmeellisesti. Ja asiasta ollaan puhuttu ja positiivista on se että ne jopa heittää asiasta herjaa.
Tsemppiä vaan koitokseen ja omalta kohdalta voin sanoa että kyllä kannatti. Ei tartte miettiä mitä on kenellekkin sanonut kun voi olla ihan avoimesti mitä on.

Tänään onkin sattumoisin 1. vuosipäivä sille, kun tulin vanhemmilleni kaapista. Yksinkertaisesti kerroin totuuden. Tapahtuma oli kamala ja traumatisoi koko porukan. Nyt kun mietin mikä meni pieleen, huomaan että perheessämme on monia vuosia hautuneita ongelmia päällekkäin. Jos tapamme olla yhdessä olisi alunperin ollut keskustelevampi, avoimempi ja solidaarinen, ei näin isoja ongelmia olisi tullut. Vallalla on ollut jäyhä vaikenemisen kulttuuri.

Tapahtuman jälkeen minun on ollut vaikeampi tulla ulos esim. uudessa työpaikassa tai uusille ihmisille. Jatkuva ulostulo on raskasta, se ei suinkaan hoidu ryminällä ja kerralla kun työt on tuolla ja sukulaiset siellä ja muut tutut täällä...

Mutta minun kokemuksistani huolimatta onnea sille, että menet elämässäsi eteenpäin, se kannattaa kuitenkin.

Minun vanhempani saivat kuulla kiertoteitse ja minulle tuli porttikielto koko lääniin. Huono alku.
Koska pidän kuitenkin itseni kannalta tärkeänä sukua, huseerasin muiden sukulaisten kanssa, ollen kaapissa, mutta kertoen vähän, että minä olen sellainen suvun musta lammas. Sain selville yhtä jos toista ollessani kuunteluoppilas, häpeällistä sukuhistoriaa ja sukukiistoja.
Minä sitten soitin vanhemmilleni ja puhuin näistä vanhoista sukuasioista ja sanoin, että ennen jouduttiin toimimaan niin kuin toimittiin, eikä sitä kannata jälkeen päin tuomita eikä hävetä.
Sanoin, että mitään lisähäpeää en halua suvulleni aiheuttaa. Minut on kasvatettu kunnian ihmiseksi. Ettekö te siihen luota, itse olette minut siihen kasvattaneet. Joten kertokaa te, miten minun pitää käyttäytyä.

No minun äitini sanoi, että kun hän on opettaja niin oppilaat saattaisivat kiusata häntä, jos tietäisivät minusta. Minä sanoin, että se on hyvin mahdollista. Kyllä kai hän nyt omat oppilaansa tuntee.

Hänellä oli jotenkin sellainen kuva minusta, että minä olen jyrkkä eikä minun kanssani voi neuvotella. Olen ollut sellainen aikaisemmin itselleni tärkeissä asioissa.

Minä sanoin, että olen käynyt Karjalassa suvun tilalla. Sanoin, että oli siellä kurjaa, mitään ei ollut jäljellä. Kaikki oli pahempaa kuin mitä olin luullut. Sanoin, että hyvin on suku tehnyt kun ei ole meitä nuorimmaisia pelotellut noilla evakkoajan tai sota-ajan kokemuksilla. Sanoin, että minäkin olen kohtelias enkä halua ketään turhan takia järkyttää suvussa, mutta enpä teeskentelekään. Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin ellun kanat.

Mä tulin jotain puoli vuotta siitä kun itse tajusin olevani bi kaapista mun perheelle&tiesin kyllä reaktiot jo etukäteen jokaisella.Isä ei hyväksynyt sen tiesin,äiti vain tokaisi ettei toi mikään uutta ole sillä olen tiennyt jo kauan ennen sua että olet erilainen:),vanhin isoveli otti asian tyynen rauhallisesti kuten arvelinkin,keskimmäinen isoveli vain että se on sun asia kenen kans seurustelet-pääasia että olet onnellinen,nuorin isoveli että ihan ok-mutta 2 miestä hän ei ikinä sulattaisi.
Suurin osa ystävistäkin otti asian lunkisti ja muutama tuli itsekin kaapista,jotkut tarvitsi aikaa sulatella asian jotkut katkaisi yhteyden kokonaan.Mutta muulle suvulle en ole katsonut tarpeelliseksi kertoa kun ei ole muutenkaan mitään yhteyttä heidän kanssaan.
Vanhimman isoveljen tyttöystävälle tulin ulos muutama kuukausi sitten ja hän otti kans asian yllättävän leppoisasti:).Muuten olen ollut avoimesti oma itseni ensihetkistä alkaen ilman että teen siitä mitään numeroa.

Joo, kohta ollaan samassa tilanteessa, itse olen ajatellut kertoa ehkä siskolle ensiksi, se varmaan hyväksyy ja tajuaa parhaiten. Mua arveluttaa sekin, että miten vaikka mun kummilasten parheet saattaa suhtautua. Mutta ajattelin selvittää tässä nyt ensin ajatukset itselleni, en aio lähteä puimaan mitään perheen kanssa jossei ensin ole kaikki suurinpiirtein selvää omassa päässä.

Itse olin aluksi tosi masentunut enkä hyväksynyt itseäni lainkaan, ja masennuksen näki ulkoa päin. Äiti kyseli siitä jatkuvasti mutta en uskaltanut sanoa mitään. Kun kymmenkunta kertaa äiti oli siitä kysellyt, äiti sanoi että varaa mulle ajan psykiatrille kun se ei jaksa mun käytöstä enää. No ei se sitä sitten tehnyt, mutta vähän myöhemmin riitelin äitin kanssa jostain asiasta ja suutuksissani huusin "sä et tajua et muillakin tässä perheessä on paha fiilis! etsä oo ainoo kenellä saa olla huono olo!" ja äiti passitti mut keittiön pöytään ja itkin siinä vartin ja äiti kyseli minuutin välein "noh? mikä mieltä sitten vaivaa?" ja lopulta kerroin ja itkin. Ehkä paskin ulos tulo ikinä, mutta äiti otti sen ihan hyvin. Kai. Muttaa nyt olen hyväksynyt asian, pitäisi vaan alkaa tulemaan ulos muillekkin, kavereille jne. Varovasti mutta sillä asenteella kuitenkin että jos joku ei hyväksy asiaa niin ehkä niitten ei kannata olla mun ympärillä (ja tiedän että lähimmät ihmiset varmasti ottavat asian ihan jees)

Olen kai tiennyt aika kauan, että tytötkin kiinnostavat. Kerroin lopulta hiljattain osalle perheestäni, mutten ihan kaikille. Hieman säpsähtivät, ja sitten alkoivat vähän hyssytellä. Loukkaavaa oli ehkä se, että multa alettiin kysellä, olenko nyt vain jotenkin erehtynyt asiasta. Kavereille olen kertonut aika rivakkaan tahtiin. Jotkut ovat yllättyneet - jotkut eivät ole todellakaan. Ylipäätään kavereille avautuminen on ollut helppoa. Ehkä mulla on aika rentoja ja suvaitsevaisia ihmisiä ympärilläni. En koe, että kertomisen jälkeen kyseiset ystävyyssuhteet olisivat mitenkään muuttuneet viileiksi tai kangistuneet. Oloni vain on todella helpottunut.

No kavereille ulostulon pitäisikin olla helppoa - siis jos ne oikeasti on sun kavereita, ystäviä. Kyllä ne sillon sut hyväksyy vaik olisit banaanifettari.
Vanhemmat saattaa olla hankalampi, niitä sä et oo valinnu. Lue ite se "Ulos kaapista" ja anna se vanhemmille (tai toiselle) - se voi auttaa, ja keskustelette sitten vaikka kirjasta?

Joskus ysillä ollessani huomasin että hei, minä en taida olla ihan hetero. Kesti kutakuinkin vuosi sulattaa koko asia, mutta koska tiesin lähipiirini suvaitsevaksi ja itse asiassa kolmen ystäväni olevan myös vähemmän heteroita, hyväksyin lopulta itsekin asian ja toin sen kyllä ilmi lähipiirilleni, joka ei ollut asiasta minänsäkään.

Rakkaiden ihmisten kanssa kyllä sujui, mutta äiti ja muut kaverit eivät ihan tykänneet.

Yksi ystävistäni on se, jonka _ansiosta_ oivalsin, että olenkin bi. Meillä oli ja ei suhteenomainen suhde, josta äitini sitten sai tietää jotenkin mystisesti. En ole vielä tähän päivään mennessä tietoinen miten. Luulen, että hän jotenkin päätteli siitä kun päästin ystäväni itseäni niin lähelle ja osoitin hänelle häpeilemättä hellyyttä esimerkiksi halaamalla ja sylissä pitämällä, vaikka normaalisti en mielelläni koske yhtään kehenkään, enkä varsinkaan anna ihmisten koskea itseeni. Minultahan ei tietenkään ole voitu kysyä mitään tai keskustella asiasta järkevästi, vaan äiti piilokettuilee minulle aina vähän väliä asiasta ja itkee humalassaan sitä, ettei hänen lapsensa ole normaali. Ja minähän en puhu ellei minulta kysytä.

[Ja kerran otin niin mielettömän pahasti, kun '06 kesällä olin lähdössä kesälomamatkalleni Etelä-Suomeen [Asuin vielä tuolloin Lapissa], ja tarkoitukseni oli tavata kaikki ystäväni ja muutama muukin. Äiti selvitti minulle humalassa lähtöä edeltävänä päivänä, ettei minun tarvitse olla lesbo. Että voin olla heterokin. Ei minun tarvitse, ei minun ole pakko. Tekipä mieli vetää äitiä turpaan siinä tilanteessa, mutta jätin tekemättä.]

Äiti siis sai selville minusta joskus '06 keväällä, koulukaverini saman vuoden syksyllä.

Joskus kasilla sain kavereita kymmenkunta kappaletta. Lukion ensimmäisen syksyllä ihmettelin, miksi minut yhtäkkiä jätettiin kokonaan ulos kaikesta. Kukaan ei tahtonut puhua minulle, parin vuoden takaisten kaverieni kasvoilla näkyi toisinaan inhoa minua kohtaan. Minulta meni käytännössä kuukausi toista ennen kuin tajusin missä mennään. Syyslomalla tämä edellä mainittu ystäväni oli käymässä meillä ja sattui istumaan sylissäni ja minä viisaana puhumaan vasten hänen huuliaan, kun samaa koulua käyvät tuttavani vilkuilivat huoneeni ikkunasta. Nicee, juoru siis kiertämään~

Se juoru sai villejä ulottuvuuksia ja sainkin kuulla kuinka joku oli löytänyt kännykästäni lesboviestejä, kuinka minulla on monta naista ja kuinka olen saastainen. Menetin entiset koulukaverini ja sulkeuduin ihan totaalisesti sisälleni. Kukaan ei kysynyt minulta, kukaan ei puhunut minulle, kaikki toimivat vain selkäni takana omissa harhaluuloissansa.

Ja mikä mielenkiintoisinta, se juoru oli saanut siivet ja lentänyt sadan kilometrin päähän toiselle paikkakunnalle. Minulla oli äidinkielessä projektityötä erään toisen kouluni oppilaan ja kahden eri paikkakunnalla asuvan kanssa. Toinen näistä muuta koulua käyvästä otti meseosoitteeni ja tuli haukkumaan minut yhtenä iltana täysin pystyyn.

Se miten minun seksuaalisuus tuli ilmi... En toivo sitä kyllä kenellekään muulle. Ei kaikkein ihanteellisin tapa tulla kaapista, vaikka en loppupeleissä edes tehnyt sitä; muut ottivat selvää puolestani. Ellei näin olisi käynyt, tuskin olisin koskaan paikallisille tutuilleni siitä kertonut, ja tuskin olisin edes muuttanut toiselle puolen Suomea.

Pikkuhiljaa sieltä kaapin nurkasta olen alkanut tulemaan... :-) Viimeksi pari viikkoa sitten ravintolassa tanssin ( hitaita ) ja suutelin naisen kanssa keskellä tanssilattiaa, pienellä paikkakunnalla suurin osa ihmisistä vähintään näköstuttuja... ei vielä ole hirveesti tullut palautetta, vain yhdeltä joka tiesi asiasta jo aiemminkin. Mutta hyvältä tuntui tanssia ja olla naisen sylissä siellä kaikken muiden keskellä :-)

Tulin kaapista rysähtämällä 15-v (nyt 18), kun seurustelin tytön kanssa niin vakavasti etten enää viitsinyt salata. Reaktiot meni kutakuinkin niin kuin ajattelin, tosin yllätyksiäkin oli. Mulla oli siis kaksi hyvin erilaista kotia. Isän luona oli aina olllut lliberaali meininki, meillä on aina rampannut ties mitä homppeleita, kun heillä on ollut paljon erilaisia ystäviä. Esimerkiksi isäni ehkä paras kaveri alkoi harrastaa transvetisismiä ja tuli meille monta kertaa naiseksi pukeutuneena, sittemmin käynyt läpi tietä kokonaan naiseksi. Meillä on aina suhtauduttu tosi avoimesti näihin asioihin: jo kun oltiin pieniä niin siskolle ja mulle sellitettiin juurta jaksaen, miten ihmiset on erilaisia ja miten transseksuaali ja transvestiitti eroaa toisistaan yms.
Äitini oli hankalampi: hän eismerkiksi haukkui tämän isäni trans-tuttavan minulle ihan maanrakoon kun olin pieni. Puhui juttuja miten "ei voi olla normaalia että mies panee toista peräaukkoon". En ymmärtänyt väitettä tuolloin, enkä ymmärrä vieläkään, koska heterot tekevät yleensä samaa, jopa homoja enemmän : D mutta siis äitini puolelta osasinkin odottaa lesbosuhteen osalta vastustamista. Eniten pelkäsin äitini miestä, jonka kanssa riitelin pienestä pitäen siitä, onko homoudessa jotain väärää. Hän oli todella hankala tapaus, sellainen perus-suomalainen mies muiltakin osin, rasismista riitelimme myös.
Yllätyksekseni: isäpuoli oli helpoin nakki. Totesi vaan että hieno juttu, nyttemmin on toki välillä ihmetellyt selkäni takana että jokohan "tyttövaiheeni" on mennyt ohi. Mutta hyväksyy kuitenkin asian vaikka emme siitä ole paljon puhuneet, ja muuttanut käsityksiään muutenkin suvaitsevaisuudesta.
Yllätyksekseni myös: äitini oli todella hankala tapaus, vaikka ajattelin hänen sisimmässään olevan suvaitseva. On muuten vieläkin. Hänelle on kaksi vaihtoehtoa: joko olen lesbo tai hetero. Joku sellainen kuin bi menee häneltä jo ihan yli ymmärryksen. Nykyäänkin hän jauhaa minulle miehistä, yrittää saada minut heistä kiinnostumaan. Sanonut että pelkää että joudun kärsimään tämän takia elämässäni, mikä on naurettavaa: kärsin kun ei hyväksytä, en siksi millainen olen.
Äitipuolen kanssa saatoimme käydä pitkiä (suvaitsevaisia) keskusteluja aiheesta, molemmat oliimme samoilla linjoilla. Hänelle on ollut paljon helpompi hyväksyä tyttöystäväni kuin poikaystäväni, koska on niin rautalankafeministi että näkee usein pojat aina hyväksikäyttäjinä ja tytöt automaattisesti hyvinä :) yllättyisi kun tietäisi mitä renttuja olen tuonut kotiin kun ovat olleet naisia...
Isäni oli ehdottomasti ihanin! Sanoi että arvasi minun seurustelevan kyseisen tytön kanssa ja oli onnellinen siitä, että seurustelin, ja hehkutti sitä avoimesti. Puhui miten ei tarvitse pelätä minun tulevan raskaaksi vielä. Sitten kun seksuaalisuuteen ollaan menty, niin hän on sanonut lauseita tyyliin "helpommin mä nyt ymmärrän, että sä tyttöihin ihastut... en mäkään pojista tykkää!" : D parasta kuitenkin on, että hyväksyy mut sellaisena kuin on, ja on aidosti onnellinen jos olen ihmisen kanssa jota rakastan - naisen tahi miehen.

Ja sen haluan vielä lisätä, että huolimatta huonoistakin reaktioista mä en ole ikinä katunut ulostuloa. Se on parasta mitä olen tehnyt perheelleni; näyttänyt kuka todella olen, ja samalla nähnyt kuka mut sellaisena hyväksyy.
Kavereista parhaimmat tietää, mutta en kyllä kulje pitkin kyliä kailottelemassa että olen bisse. Miksi kulkisin? Se ei ole mikään ainoa asia, joka määrittää sitä mikä olen. Lähimmät ystävät on ottaneet asian todella loistavasti. Itse asiassa kaikki on. Mulla on kavereina sekä heteroita että gayporukkaa. Huonoiten tosin suhtautui yksi miesp. heterokaveri, joka yritti jossain vaiheessa hyssytellä kun olin tytön kanssa. Sanoi ettei mun kannata hirveesti huudella siitä, koska ihmiset voi ottaa sen huonosti. Minähän saan näyttää sen jos olen rakastunut. Mutta kyllä tuo kommentti silloin sattui. MUTTA EN KADU, en ikinä! Paljon parempaa kuin kaapissa oleminen ja asioiden pelkääminen, kuin se että kohtaa ne. Kuitenkin reaktiot usein yllättää suuntaan jos toiseen. Useimmiten ne on parempia kuin mitä pelätään.

KIRJA "Ulos kaapista" ON HYVÄ JOS TAHTOO KOKEMUKSIA VANHEMPIEN REAKTIOISTA etc.

Minä en ole tullut kaapista ulos perheelle tai suvulle, mutta muuten kyllä. (enkä kämppiksille ja kaikki eivätkä välttämättä ole ottaneet tunnustuksiani vakavasti)
Minusta on hiljan alkanut tuntumaan, että jos tilaisuus tarjoutuisi niin kertoisin siskolleni, joka on tullut onnekseni läheisemmäksi viimeaikoina. Lopulle perheelle en aijo ihan heti kertoa, koska vaikka äidille voisinkin kertoa ovat pikku veljeni niin rasistisiksi kasvaneita ja lapsellisia, että en jaksaisi kuulla heidän pilkan tekoaan (10- ja 13v.). Isä ei kuulu mielestäni elämääni ja hänen kuuntelemiseensa tarvitaan niin paljon kärsivällisyyttä, että kiitos ei. En tiedä miten äiti reagoisi... Varmaan aika voimakkaasti, isäni ei minua muutenkaan tunne joten se on se ja sama.
Äiti varmaan alkaisi sen jälkeen kärttämään, että onko minulla jo tyttöystävä.. Ei, ei jaksa kertoa.
Sitäpaitsi kun en ole suhteessa tai mitään niin ei ole käytännön väliä.

Minulla on ikävä olo, etteivät k-kaverini välttämättä suhtautuneet asiaan niin hyvin... :'(
Mitään ei kuulu. Ja ovat heteroita pienemmiltä paikkakunnilta. Toivottavasti heillä nyt vain on jotain kiireitä.

S:"Musta homot on ihan ok, mutta lesbot on jotenkin ällöjä..."
Minä:"Kiitos."
I:"Oliks toi joku tunnustus?"
Minä:"Joo."
S:"Ups..."
A:"Hyvä, S! Juuust noin..."

Mun kaapistatulo on kestänyt kauan. Ensimmäiset surkeat yritykset naista kohtaan traumatisoi mut kokonaan. Nyt vuosia myöhemmin tajusin, että jotain on tehtävä, mähän elän kaapissa. Olin jo puhunut asiasta vähän niin kuin heittoina, ja nyt otin vakavan linjan. Kenellekään asia ei tullu yllätyksenä, mutta ihmeen laimean vastaanoton ”suuri paljastus” sai (paitsi ex itki). Tuntui ihan idioottimaiselta puhua asiasta, koska ei ole ollut yhen yhtä naistakaan, eikä se minusta kellekään oikeastaan kuulu. Mutta silti tuntui kuin salailisin jotakin, enkä voisi olla oikein rennosti missään, ja olishan se ehkä epäreiluakin jos ne sais tietää vasta kun alkaa seurustella.

Äidille kertominen oli vaikeaa, mutta hän hyväksyi asian omalla tavallaan. Isä ei saisi tosin tietää, hänen haurasta terveyttään ei sillä asialla järkytettäisi. Jos mulla olisi tyttökaveri, hän olis tervetullut taloon, mutta isälle ei pitäisi suhteen laatua paljastaa. Ja minä hyväksyin tämän, koska isä ei ymmärtäisi (hän näki kyllä aikoinaan minun ja naapurintytön leikit ja syyttäisi vain niitä). Joskus tosin mietin, että ehkä kertominen antais sittenkin jonkunlaisen rauhan meille molemmille, jotka ollaan etäännytty toisistamme niin kauas.

Olin kamalan helpottunut ja iloinen kun saatoin puhua asiasta, mut sitten, koska kukaan ei oikeastaan kommentoinut, tuli hämmentynyt olo. Kukaan ei tainnu oikein edes uskoa. Yllätti miten kielteisesti kaikki tuntuu suhtautuvan bisseilyyn (argh mikä sana), se on jotain trenditouhua (ja naiset varmaan arvelee että keino kalastella miehiä?) ja tuntuu kuin olis jääny ihan yksin tämän asian kanssa. Lesboille ei uskalla tyrkyttäytyä eikä heteroita vaivata asialla, on jotenkin jääny jumiin ovenrakoon. Huomaa miettivänsä ”syitä” miksi muka tahtoisi naista.

Repliikit on kyllä tällasessa tilanteessa ihan mahottomia. ”Olen bi-seksuaali.” ”Tykkään tytöistä. Ja pojista.” ”Panen kaikkea mikä liikkuu. Tai minkä saan kiinni.” Jos olen alkanu puhua siitä, miten en usko heteroseksuaalisuuteen tai muuta, olen kyllä jäänyt kuulematta, että suosittelen et ihan reteesti vaan suoraan asiaan.

Itse tulin kaapista vähän "pläjäymäisesti" äidilleni..
Hän tuli eräänä yönä kotiin aika lailla humalassa ja kertoi löytäneensä eteisen lattialta käytetyn kondomin (joka ei siis ollut kuitenkaan minun, not the lesbian thing..). Pitkään äiti sitten kyseli, että kenen kanssa oon käyttäny sitä kondomia jne jne.
Yritin selitellä, että ei ole mun kortsu. Kun äiti ei sitte suostunu uskomaan nii pamautin van ilmoille, että "perkele, oon lesbo. En tahdo miehiä, en kiinnostu miehistä".
Äiti ei ole osannut sen koommin ottaa asiaa puheeksi, enkä mäkään nää sitä tarpeelliseks.
Kavereille oon ollu jo pidemmän aikaa ihan avoimesti lepakko.

Mummin ja ukin kanssa tuskin tulen asiasta edes puhumaan (saattaa kuulostaa ilkeältä, mutta kuolevat kuitenkin pian). Vaikka ei se miellyttävää ole kuunnella kuinka mummi kertoo aina odottavansa, että joskus tuon näytille unelmieni prinssin ja saan lapsia jne jne. Sillon tekee mieli vaan kertoa, että ehkä odottelenki sitä unelmien prinsessaa.

Kaverit ja ystävät on tienny mun bisseydestä jo vuosia, pikkuhiljaa oon aina kertonu uusille ihmisille. Tai sitten jotkut on kysyny ihan suoraankin. Ei oo ainakaan tullu mitään negatiivista palautetta, eikä ole menny välit kenenkään kanssa poikki. Itseasiassa kaveriporukassa on ilmennyt olevan aika paljon samoin ajattelevia ihmisiä. Suvaitsevaista porukkaa olen onneksi saanut ystävikseni.

Meidän perheestä ensimmäiseksi sai tietää isoveljeni, kun aloin seurustella hänen kaverinsa kanssa. Veljelle taisi kehkeytyä jonkinlainen henkilökohtainen kriisi, kun huomasi ettei tunnekkaan läheisiä ihmisiään niin hyvin kuin luulee. Mutta suhtautui siis itse asiaan ihan rennosti. Äiti oli sitten seuraavana vuorossa ja hän suhtautui aivan loistavasti. Sanoi jo epäilleensäkin jotakin ja alkoi jopa pohtia omaa suuntautumistaan! Isä kuoli pari vuotta sitten, enkä lähde arvailemaan mitä hän ois sanonu. Emolta sain vaan sellasen neuvon, ettei ehkä kannata kaikille sukulaisille kertoa. Vois tulla aika karu vastaanotto, vanhoillislestadiolaisia kun ovat. En muutenkaan oo kovin paljo tekemisissä sukuni kanssa, joten en katso aiheelliseksi kertoa heille. En ole vielä varma haluanko tuoda asian esille tulevissa työpaikoissani, tähän mennessä en ole kertonut. Riippuu tietysti ihmisistä.

Eli mulle kaapista ulostulo on ollut aika helppoa, olen säästynyt traumoilta. Ainakin toistaiseksi...

simone:"Tuntui ihan idioottimaiselta puhua asiasta, koska ei ole ollut yhen yhtä naistakaan, eikä se minusta kellekään oikeastaan kuulu. Mutta silti tuntui kuin salailisin jotakin, enkä voisi olla oikein rennosti missään, ja olishan se ehkä epäreiluakin jos ne sais tietää vasta kun alkaa seurustella."

Minusta tuntuu niin samalta! Ja sitten kun ihan mielettömän tärkeät ihmiset eivät ota tosissaan, vaan katsovat tavalla, että "tuo-nyt-on-tuommonen-kakara-vaiheidensa-kanssa", niin sitä kyseenalaistaa itsensä. Uudestaan, uudestaan, uudestaan... Vaikka olen tuhat kertaa ajatellut seksuaalistasuuntautumistani, loputtoman paljon pieniä ja lyhyitä aikoja jokaisesta suunnasta ja päätynyt tuhat kertaa siihen, että naisiin päin minä olen.... Silti vain ja ainoastaan sillä hetkellä kun taas kerran sen tajuan todella sydämmestäni uskon siihen ja sitten seuraavaksi taas epäilen.
En ole kiinnostunut miehistä, mutta silti sitä miettii, että olenkohan minä nyt lesbo... Vaikka kyllä tiedostaa sen, että jos on kiinnostunut (naisena) vain naisista, niin tietenkin silloin on lesbo! Kammoan niin paljon sitä, että joutuisin sanomaan, että no, en sitten ollutkaan lesbo... :(
Muut ovat saaneet sen vaiheuskon tarttumaan minuunkin...
Minulla on ihan valtavasti ystäviä ja rakkaita ihmisiä , mutta vain yksi todella uskoo ja tukee minua. Vähän heikosti menee.
Ja isovanhemmat! On aivan mielettömän kamala olo kun moiset kertovat, juuri siitä miten haluasivat nähdä sen prinssin ja lapset niin kuin simonekin kirjoitti...
Tahtoisin heidän olevan jo tyytyväisiä, minä olen onnellinen pieni otus, vaikka en olekkaan edes seurustellut ikinä kenenkään kanssa. Mikseivät he voisi olla onnellisia jo siitä?

Luulenpa, että minun pitää puhua sen kaikista eniten minua vaiheena pitävän kaverin kanssa ja tulla kaapista ulos kaikille uusille ystävilleni. Saakeli kun se on niin vaikeaa! Olisi vähän mautonta vain kuuluttaa tyyliin koko koulun aamunavauksessa MINÄ OLEN LESBO!, vaikka mieli tekisikin toisinaan ja ei jaksaisi sataan kertaan kertoa sitä samaa asiaa.
Miksei kaikilla lesboilla voisi olla sellainen su-loi-nen ja vähän sek-si-käs pitkä kissamainen häntä tai muuta vastaava niin, että voisi tunnistaa kaikki "meikäläiset" ilman mitään turhia selityksiä, eikä tarvitsisi olla mitään identiteettikriisejä tai epäselvyyksiä? (ja sitten olisi se upea häntä itsessään siihen pisteeksi i:n päälle!)


Tietääkö kukaan mitään hyvää tapaa ilmaista pehmeästi seksuaalinensuuntautumuksensa uusille ihmisille?

Liekki: "Tietääkö kukaan mitään hyvää tapaa ilmaista pehmeästi seksuaalinensuuntautumuksensa uusille ihmisille? "

Se on niinkin yksinkertaista kuin ottaa vain asian esille sopivassa kohtaa ja kertoo vaikka, että "Itse olen enemmän kiinnostunut naisista" tai "En kiinnostu miehistä siinä mielessä". tjsp.
Otollinen hetki voi olla juuri silloin, kun puhutte suhteista tai muusta vastaavasta.
Loppu on sitten ihan näistä uusista tuttavuuksista kiinnni.

Minullakin on vielä muutama ystävä, joille en ole suoraan kertonut seksuaalisesta suuntautumisestani, mutta luulenpa, että he jotain aavistelevat (eivät enää edes kysele miesmakuani, mitä ennen tapahtui jatkuvasti.....)