- 1 / 12
- yksin
- 22.11.2006 11:41
Tutustuimme chatissä, ja siirryimme melko nopeasti meseilemään ja tuntui, että jotain erikoista meidän jutussa oli.
Muistan, että sinäkin sanoit tuntevasi niin.
Tavattiin ekan kerran livenä, käytiin kävelyllä, juteltiin niitä näitä. Pääsin kotiin, tuntui kuin olisin ilmassa leijunut sen tunteen takia, mikä mut valtasi. Myöhemmin sanoin sulle, että olisin halunnut antaa sulle hyvänyönsuukon jo heti ekan tapaamisen päätteeksi. Muistan, että sinäkin olisit halunnut tehdä niin.
Tavattiin toisen kerran, tulit mun kämpille. Ilmassa oli selvää jännitystä ja jonkinlaista odotusta. Kysyin sulta sopivan tilaisuuden tullen, millä fiiliksillä olit, kun olimme siinä jo juteltu ja tutustuttu paremmin jonkun aikaa. Vastasit suudelmalla.
Muistan, että minäkin tunsin samoin sua kohtaan.
Päädyimme makuuhuoneeseen, nautin sun kosketuksesta ja suudelmista. Mutta sitten iski rimakauhu. Pelkäsin, että liiallinen hätäily pilaa koko homman. Sanoin sen myös ääneen, että hermoilen ja jännitän. Sen jätin sanomatta, että tunsin niin, koska pelkäsin jo siinä vaiheessa, että turhalla hätäilyllä menettäisin sut. Ihmettelin, miten niin äkkiä voi tuntea toista kohtaan jotain niinkin voimakasta, ja se tuntui oikeasti pelottavalta. Jonkinlainen epävarmuus vei mun ajatukset jonnekin muualle, enkä pystynyt tilannetta enää korjaamaan. Aikaa siinä silti kului, ja lopuksi, kun kiedoit kädet mun ympärille ja sain olla sun kainalossa, mulla oli niin hyvä olla, että olisin voinut nukahtaa siihen paikkaan. En ollut koskaan tuntenut sellaista.
Mutta luulen, että enää et tuntenut samoin.
Meni muutama päivä ja ilmoitit tulevasi käymään. Mulla oli jo ollut sua ikävä, olo oli jotenkin ihmeellinen. Sitten kun saavuit, juteltiin taas niitä näitä. Parin tunnin istuskelun jälkeen sanoit, että olet miettinyt, mihin suuntaan meidän juttua kannattaisi viedä. Sanoit, että haluat jatkaa pelkkinä kavereina. Mun oli pakko vain myöntyä, ei kai siinä olisi vastaankaan voinut sulle sanoa, vaikka oikeasti tunsin mieletöntä kipua sisälläni.
Yhteydenpitomme väheni. Silloin tällöin mesessä törmäsimme. Lopulta sain sanotuksi, etten voinut jatkaa vain kavereina, koska mulla oli edelleen muitakin tunteita sua kohtaan, ja oli ollut alusta asti. Sanoit olevasi pahoillasi tai jotain, ja kerroit, ettet voinut pakottaa omia tunteitasi tykkäämään musta.
Siinä vaiheessa tunsin tulleeni petetyksi, se oli kuin isku vasten kasvoja. Omiin periaatteisiini ei kuulu mennä sänkyyn sellaisen kanssa, jota kohtaan en mitään tunne. Sun sanoista sai sen käsityksen, ettet ollut musta edes oikeesti tykännyt missään vaiheessa. Ja se loukkasi mua. Aloin miettiä meidän tuntikausia kestäneitä keskusteluita, oliko kaikki muukin ollut vain pelkkää sananhelinää, mitä olit mulle sanonut? Ilmeisesti.
Omituisinta on ollut huomata, että katkeruuden ja ja jopa jonkun asteisista vihan tunteista huolimatta en edelleenkään ole päässyt susta yli, olet mun ajatuksissa edelleen, ja ikävöin sua mielettömästi.
Enkä tiedä, koska oon valmis katsomaan elämääni eteenpäin, mukamas valmiina siihen, että teen sen ilman sua.
Tai sitten vain nuolen haavojani lopun ikäni ja nautin kavereitten seurasta. Eihän se sama asia ole, mutta enpä ainakaan ole täysin yksin.
Ja jos tunnistat itsesi tästä, ei silläkään ole enää mitään väliä. Toivon vain, että me molemmat opimme omat läksymme tästä, koska teimme "aloittelijan" virheitä rankemmalla kädellä. Isoimpana menetyksenä tunnen tällä hetkellä sen, etten näe kovin hyvää tulevaisuutta edes meidän ystävyydelle, vaikka miten olen yrittänyt asiaa positiiviseksi käännellä nämä viime kuukaudet. Mutta aika sen näyttää kuitenkin, ei koskaan pidä sanoa ei koskaan..
Muistan, että sinäkin sanoit tuntevasi niin.
Tavattiin ekan kerran livenä, käytiin kävelyllä, juteltiin niitä näitä. Pääsin kotiin, tuntui kuin olisin ilmassa leijunut sen tunteen takia, mikä mut valtasi. Myöhemmin sanoin sulle, että olisin halunnut antaa sulle hyvänyönsuukon jo heti ekan tapaamisen päätteeksi. Muistan, että sinäkin olisit halunnut tehdä niin.
Tavattiin toisen kerran, tulit mun kämpille. Ilmassa oli selvää jännitystä ja jonkinlaista odotusta. Kysyin sulta sopivan tilaisuuden tullen, millä fiiliksillä olit, kun olimme siinä jo juteltu ja tutustuttu paremmin jonkun aikaa. Vastasit suudelmalla.
Muistan, että minäkin tunsin samoin sua kohtaan.
Päädyimme makuuhuoneeseen, nautin sun kosketuksesta ja suudelmista. Mutta sitten iski rimakauhu. Pelkäsin, että liiallinen hätäily pilaa koko homman. Sanoin sen myös ääneen, että hermoilen ja jännitän. Sen jätin sanomatta, että tunsin niin, koska pelkäsin jo siinä vaiheessa, että turhalla hätäilyllä menettäisin sut. Ihmettelin, miten niin äkkiä voi tuntea toista kohtaan jotain niinkin voimakasta, ja se tuntui oikeasti pelottavalta. Jonkinlainen epävarmuus vei mun ajatukset jonnekin muualle, enkä pystynyt tilannetta enää korjaamaan. Aikaa siinä silti kului, ja lopuksi, kun kiedoit kädet mun ympärille ja sain olla sun kainalossa, mulla oli niin hyvä olla, että olisin voinut nukahtaa siihen paikkaan. En ollut koskaan tuntenut sellaista.
Mutta luulen, että enää et tuntenut samoin.
Meni muutama päivä ja ilmoitit tulevasi käymään. Mulla oli jo ollut sua ikävä, olo oli jotenkin ihmeellinen. Sitten kun saavuit, juteltiin taas niitä näitä. Parin tunnin istuskelun jälkeen sanoit, että olet miettinyt, mihin suuntaan meidän juttua kannattaisi viedä. Sanoit, että haluat jatkaa pelkkinä kavereina. Mun oli pakko vain myöntyä, ei kai siinä olisi vastaankaan voinut sulle sanoa, vaikka oikeasti tunsin mieletöntä kipua sisälläni.
Yhteydenpitomme väheni. Silloin tällöin mesessä törmäsimme. Lopulta sain sanotuksi, etten voinut jatkaa vain kavereina, koska mulla oli edelleen muitakin tunteita sua kohtaan, ja oli ollut alusta asti. Sanoit olevasi pahoillasi tai jotain, ja kerroit, ettet voinut pakottaa omia tunteitasi tykkäämään musta.
Siinä vaiheessa tunsin tulleeni petetyksi, se oli kuin isku vasten kasvoja. Omiin periaatteisiini ei kuulu mennä sänkyyn sellaisen kanssa, jota kohtaan en mitään tunne. Sun sanoista sai sen käsityksen, ettet ollut musta edes oikeesti tykännyt missään vaiheessa. Ja se loukkasi mua. Aloin miettiä meidän tuntikausia kestäneitä keskusteluita, oliko kaikki muukin ollut vain pelkkää sananhelinää, mitä olit mulle sanonut? Ilmeisesti.
Omituisinta on ollut huomata, että katkeruuden ja ja jopa jonkun asteisista vihan tunteista huolimatta en edelleenkään ole päässyt susta yli, olet mun ajatuksissa edelleen, ja ikävöin sua mielettömästi.
Enkä tiedä, koska oon valmis katsomaan elämääni eteenpäin, mukamas valmiina siihen, että teen sen ilman sua.
Tai sitten vain nuolen haavojani lopun ikäni ja nautin kavereitten seurasta. Eihän se sama asia ole, mutta enpä ainakaan ole täysin yksin.
Ja jos tunnistat itsesi tästä, ei silläkään ole enää mitään väliä. Toivon vain, että me molemmat opimme omat läksymme tästä, koska teimme "aloittelijan" virheitä rankemmalla kädellä. Isoimpana menetyksenä tunnen tällä hetkellä sen, etten näe kovin hyvää tulevaisuutta edes meidän ystävyydelle, vaikka miten olen yrittänyt asiaa positiiviseksi käännellä nämä viime kuukaudet. Mutta aika sen näyttää kuitenkin, ei koskaan pidä sanoa ei koskaan..