Yksi tarina mun elämästä..

Tutustuimme chatissä, ja siirryimme melko nopeasti meseilemään ja tuntui, että jotain erikoista meidän jutussa oli.
Muistan, että sinäkin sanoit tuntevasi niin.
Tavattiin ekan kerran livenä, käytiin kävelyllä, juteltiin niitä näitä. Pääsin kotiin, tuntui kuin olisin ilmassa leijunut sen tunteen takia, mikä mut valtasi. Myöhemmin sanoin sulle, että olisin halunnut antaa sulle hyvänyönsuukon jo heti ekan tapaamisen päätteeksi. Muistan, että sinäkin olisit halunnut tehdä niin.
Tavattiin toisen kerran, tulit mun kämpille. Ilmassa oli selvää jännitystä ja jonkinlaista odotusta. Kysyin sulta sopivan tilaisuuden tullen, millä fiiliksillä olit, kun olimme siinä jo juteltu ja tutustuttu paremmin jonkun aikaa. Vastasit suudelmalla.
Muistan, että minäkin tunsin samoin sua kohtaan.
Päädyimme makuuhuoneeseen, nautin sun kosketuksesta ja suudelmista. Mutta sitten iski rimakauhu. Pelkäsin, että liiallinen hätäily pilaa koko homman. Sanoin sen myös ääneen, että hermoilen ja jännitän. Sen jätin sanomatta, että tunsin niin, koska pelkäsin jo siinä vaiheessa, että turhalla hätäilyllä menettäisin sut. Ihmettelin, miten niin äkkiä voi tuntea toista kohtaan jotain niinkin voimakasta, ja se tuntui oikeasti pelottavalta. Jonkinlainen epävarmuus vei mun ajatukset jonnekin muualle, enkä pystynyt tilannetta enää korjaamaan. Aikaa siinä silti kului, ja lopuksi, kun kiedoit kädet mun ympärille ja sain olla sun kainalossa, mulla oli niin hyvä olla, että olisin voinut nukahtaa siihen paikkaan. En ollut koskaan tuntenut sellaista.
Mutta luulen, että enää et tuntenut samoin.
Meni muutama päivä ja ilmoitit tulevasi käymään. Mulla oli jo ollut sua ikävä, olo oli jotenkin ihmeellinen. Sitten kun saavuit, juteltiin taas niitä näitä. Parin tunnin istuskelun jälkeen sanoit, että olet miettinyt, mihin suuntaan meidän juttua kannattaisi viedä. Sanoit, että haluat jatkaa pelkkinä kavereina. Mun oli pakko vain myöntyä, ei kai siinä olisi vastaankaan voinut sulle sanoa, vaikka oikeasti tunsin mieletöntä kipua sisälläni.
Yhteydenpitomme väheni. Silloin tällöin mesessä törmäsimme. Lopulta sain sanotuksi, etten voinut jatkaa vain kavereina, koska mulla oli edelleen muitakin tunteita sua kohtaan, ja oli ollut alusta asti. Sanoit olevasi pahoillasi tai jotain, ja kerroit, ettet voinut pakottaa omia tunteitasi tykkäämään musta.
Siinä vaiheessa tunsin tulleeni petetyksi, se oli kuin isku vasten kasvoja. Omiin periaatteisiini ei kuulu mennä sänkyyn sellaisen kanssa, jota kohtaan en mitään tunne. Sun sanoista sai sen käsityksen, ettet ollut musta edes oikeesti tykännyt missään vaiheessa. Ja se loukkasi mua. Aloin miettiä meidän tuntikausia kestäneitä keskusteluita, oliko kaikki muukin ollut vain pelkkää sananhelinää, mitä olit mulle sanonut? Ilmeisesti.
Omituisinta on ollut huomata, että katkeruuden ja ja jopa jonkun asteisista vihan tunteista huolimatta en edelleenkään ole päässyt susta yli, olet mun ajatuksissa edelleen, ja ikävöin sua mielettömästi.
Enkä tiedä, koska oon valmis katsomaan elämääni eteenpäin, mukamas valmiina siihen, että teen sen ilman sua.
Tai sitten vain nuolen haavojani lopun ikäni ja nautin kavereitten seurasta. Eihän se sama asia ole, mutta enpä ainakaan ole täysin yksin.
Ja jos tunnistat itsesi tästä, ei silläkään ole enää mitään väliä. Toivon vain, että me molemmat opimme omat läksymme tästä, koska teimme "aloittelijan" virheitä rankemmalla kädellä. Isoimpana menetyksenä tunnen tällä hetkellä sen, etten näe kovin hyvää tulevaisuutta edes meidän ystävyydelle, vaikka miten olen yrittänyt asiaa positiiviseksi käännellä nämä viime kuukaudet. Mutta aika sen näyttää kuitenkin, ei koskaan pidä sanoa ei koskaan..

hmmmm... en tiedä mitä sanoisin muuta kuin että ymmärrän... Toi on tollanen, mikä on yks realistinen vaihtoehto, kun kyse on chateissä alkavista jutuista. Vaikka ulkonäkö ei ookaan se tärkein juttu ja toinen kuulostaa NIIN oikeelta ja saa tunteet heräämään, ni joku siinä kuuluisassa kokonaisuudessa sit kuitenkin ratkaisee. Tää tyyppi aika varmasti susta tykkäskin, kunnes ehkä sitten todellisuudessa vasta näki, ettei susta kaikista niistä aikasemmista tuntemuksistaan huolimatta syvemmällä tasolla pidäkään. Toki halus kokeilla syttyykö tai jotain livenä , koska ihminen etsii... Ja sitten tuleekin hämmentävä tunne...ja se saattaa alkaa perumaan puheitaan ja tunteitaan. Kyllä ne siellä on ollu, mutta se on vaikea myöntää, että on ikäänkuin tullu höynäytetyks..siis omien tunteiden ja vaistojen puolesta. Ei hätää, sulla kuitenkin oli se huipputunne jonkin aikaa!! :) Kyllä sitä kannattaa etsiä lisää. Nää kokemukset pitää laittaa vaan varastoon :)

Toi että menit sen kanssa "niinku" sänkyyn tuskin oli ratkaseva juttu...siinä se viel kai halus kattoo miten tunteet kehittyy..tai sit sillä oli tarve "niinku" muuten vaan sänkyillä..eh :)

Se vaan näytti siltä, että sen "epäonnistuneen" illan jälkeen meillä ei hänen mielestään ollut mitään mahdollisuuksia. Ja rehellisesti voin kuitenkin sanoa, että hän oli se, joka teki ensimmäiseksi aloitteen. Eli kun hän oli jo koko illan mua siinä katellut ja olisikin ajatellut, etten kiinnostakaan häntä, tekisikö sellainen ihminen selvän liikkeen siihen suuntaan, että haluaisi kuitenkin jotain muuta? Mun mielestä ei, mutta mistäpä mä tiedän kaikkien ajatuksenjuoksua.
Ja meillä oli ollut aiemmin puhetta siitä, ettei sänkyyn hypätä hetken mielijohteesta. Omalta osaltani oon iltajuoksuni juossut, eikä mitkään hetken huvit enää kiinnosta. Ja puheittensa mukaan hänellä oli sama tilanne. Mutta silti kävi niinkuin kävi..
Harmittaa vain se, etten osaa suhtautua niin välinpitämättömästi tähän asiaan, jotta voisin pitää häntä vielä vain kaverina.
Ja toiseksi en tiedä, osaisinko pidemmän päälle olla hänen seurassaan oma itseni, kun kuitenkin se on tullut selväksi, että minussa on jotain, minkä takia en hänelle kelpaa. Ei hänkään täydellinen ole, mutta en sitä häneltä vaatinutkaan.
Näitähän voisi miettiä maailman tappiin asti, mutta hukkaan menisi sekin aika. Haluaisin vain jo unohtaa koko jutun, oikeastaan myös ne vähät hyvät hetket, nyt ne vain muistuttavat omasta typeryydestä ja hyväuskoisuudesta.

Sattuu lukea, että joku joutuu tällaisia asoita elämään. Itse olen pysytellyt sinkkuna, mutta jatkuvasti näkee kaikenlaisia hyväksikäyttöjä ja pettämisiä. Tuntuu pahalta puolestasi, mutta aina saattaa käydä jotain, jos luottaa liian sokeasti.

Kiitos Lumitiikelille ja namelesille kommenteista, täällä näköjään saa ihan asiallisia vastauksia verrattuna joihinkin muihin keskustelufoorumeihin:)
Nameles, sun kommentin viimeinen lause onkin ajattelemisen arvoinen. Onko niin, ettei toiseen saisi luottaa sataprosenttisesti? No joo, tyhmä kysymys tätä mun tilannetta ajatellen.. Mutta miten jatkossa? Nyt tuntuu, että mun luottamus on mennyt sekä itseeni että muihin. Vaikka mulle löytyisi jo joku toinen, joka on musta kiinnostunut, miten uskallan laittaa itseni taas alttiiksi sille, mitä olen nyt käynyt läpi? Tiedän, ettei siitä tule mitään, jos ikuisesti elää jonkinlaisen epävarmuuden tunteessa, mutta ei nämä negatiiviset kokemukset oikein kannusta jatkamaankaan.
Kuitenkin olen nyt elämässäni sellaisessa tilanteessa, ettei ole rasitteena enää itseni piilottelu kaapissa (ts lähisukulaiset tietävät ja hyväksyvät homouteni), eli olisin enemmän kuin valmis ottamaan vierelleni jonkun ilman isompia salailuja. Mutta niin pitkälle ei uskalla edes ajatella, jos jo alkumetreillä homma menee tällaiseksi..

Samoja ajatuksia on minullakin. Ihastuminen on paskamainen juttu, jos vastapuoli ei sitten olekaan.

Yksin tuon vaiheen on jokainen homo käynyt läpi. "Upeita" tyyppejä tulee kohdalle ja ne tilanteet missaa. Sitä ei vaan tajua kuin jälkikäteen. Mulla on käynyt niin varmaan 10 kertaa (ei vaan sähkötä).

Se asia, että ei seksiin kykene on sekin ihan tavallista, kun on nuori ja vähän kokemuksia. Toisaalta on minusta huonokin juttu sellainen, että jos on niin rutinoitunut seksissä, että menettää aitoutensa ja toimii kaavamaisesti eikä ole inhimillinen ja tunteva yksilö. On luonnollista olla ujo ja häveliäs ja itseasiassa se on minusta myös jonkinlaista sielun kauneutta, aitoa ihimsyyttä. Sielukkuus on hyvä sana. Tavallaan puhtautta ja kirkkautta henkisessä mielessä.

Unohda koko mies ja go on. Elä!

Se oli ja meni- nyt on nyt! Voi olla, että sinulle kävi paremmin kuin hyvin- mistä sen tiedät! Ethän ehtinyt tuntemaan miestä.

Heh, vai nyt oon nuori ja kokematon?;) Ikää on enemmän kuin jutuista voisi ehkä päätellä (en siis missään teini-iän rajoilla oleva), ja kokemuspuolen kanssa on ollut melko tiukat rajat. Kaikkihan varmaan enemmän tai vähemmän kokeilevat juttuja nuorempana, mutta olen suht vähän "käytettynä" pitänyt itseäni ihan tarkoituksella, ei sitten tarvi aikanaan selitellä sille mahdolliselle elämäni miehelle omia juoksujani niin paljon, kun ei ole mitä kertoa.
Kiitos joka tapauksessa kaikille rohkaisuista ja muutenkin positiivisista kommenteista, pienikin kohteliaisuus tekee ihmeitä tässä tilanteessa:)

Mulla oli vähän samanlainen kokemus, paitsi seksi ei ollu mukana ja ihanuutta kesti päivien sijaan muutama viikko. Kauheinta on se, että nyt ollaan kavereita. Ja mulla on tuhannet tunteet sitä jätkää kohtaan, jotka leimahtaa aina kun nähdään – kavereina! Kaikkein järkyttävintä on se, että tää on niin tavallinen tarina, suorastaan teinityttötason ongelma. Että menin rakastumaan tällä iällä (36). Olen menny niin halpaan, etten kehtaa siitä kenellekään kertoa. Oon kahden tulen välissä, miks jättää kaveri, joita mulla ei todellakaan ole liikaa, ja toisaalta noi roihahdukset...

Mulla kans samantapainen kokemus. Tutustuimme ensiksi ihan kavereina joskus viime talvella. silloin tällöin nähtiin ja kesällä sit välit lämpenivät enemmänkin ja vietettiin aikaa yhdessä. Puheluita, tekstareita, mesetystä tämän tuosta ja yhteistä mukavaa aikaa. Sit yks kaks tulee viestiä, et hän ei musta "silleen tykkää" -- aikaisemmin oli tullut täysin päinvastaisia viestejä. Vähän aikaa eteenpäin kaikki yhteydenpito loppuu kuin seinään. Ei kyllä tosiaan tuntunut eikä tunnu vieläkään kivalta, kun kuitenkin olin jo hieman päässyt rakastumaan.

Samanlaisia kokemuksia on täälläkin. Tapasin itseäni vanhemman miehen, johon ihastuin aika rankasti, eikä tunteet ole vieläkään ihan kylmenneet. Siinä ihmisessä vain tuntui olevan sitä jotain, mitä olin hakenut. No se sitten vain jäi muutamaan iltaan ja siinä se... Vieläkin kun ollaan yhteyksissä, niin jokin pieni liekki sisällä roihahtaa, vaikka järki sanoo, että unohda se tyyppi.
Nyt on jo aikaa kulunut puoli vuotta, ja alkaa vasta nyt ajattelemaan, että voisi ajatella jo muitakin ihmisiä.
Jälkeenpäin olen analysoinut, mitä siinä ihmisessä on, mihin olen niin paljon kinnittänyt huomiota. Tulokseksi sain, että hän oli saanut joissain asioissa elämällään sitä, mitä minä vasta olen rakentamassa. Hän oli sen saavuttanut, mitä oli halunnutkin ja minä pystyin katsomaan häntä ylöspäin siinä asiassa. Ehkä minäkin olen hänen iässään (35) saanut aikaiseksi sitä, mitä nyt rakennan kouluni avulla.
Jollain tavalla haluaisin tavata hänet, mutta jos tapaisin, nin luultavasti se vain aiheuttaisi sen että ottaisin takapakkia, ja alkaisin mielikuvissani roikkumaan hänessä enemmän.
Mutta ei jotain huonoa, ettei jotain hyvääkin: Hänen avullaan sain oppia tuntemaan itsestäni uusia asioita, ja sain häneltä tavallaan uutta pontta opiskeluuni ja nyt tiedän tarkemmin, mitä toivoisin saavani ihmissuhteilta.

Toiseen pitää luottaa 100%, ei pidä edes odottaa luottamusta, jos sitä ei itse voi antaa. Pitäisi osata vain erottaa seksuaaliset tarpeet ja seurustelu, luottamus ja turva tarpeet toisistaan.