Itsemurha

Olen tuntenut elämässäni useampia, jotka ovat tehneet itsemurhan. Siitä on aika kauan, kun T. hyppäsi junan alle. Toinen, jonka nimeä en enää muista, hirttäytyi puuhun Keskuspuistossa. Yksi tuttava ei kestänyt hivuttavaa sairauttaan, ja lopetti itse elämänsä. Monet muut ovat vain kadonneet “piireistä”, eikä kukaan tiedä, minne. Onkohan heteroilla yhtä paljon itsemurhakokemuksia?

Oberbayerisches Volksblatt tänään kertoo yhden itsemurhatapauksen.

Michael Schmidpeter oli 17-vuotias avarakatseinen lukiolainen Münchenin seudulta. Hän oli urheilusta kiinnostunut. Hänen ongelmansa oli, ettei hän tullut toimeen homoseksuaalisuutensa kanssa. Kesäkuussa hän teki itsemurhan. Hänen isänsä on käynnistänyt projektin, jolla yritetään murtaa tabuja, kun nuoret löytävät homoseksuaalisuutensa.

Isä kertoo, että hän huomasi jo pojan ollessa 15-vuotias tämän kovasti kiinnostuneen kaikista homoaiheista. Se oli eräänlainen orientaatiovaihe. Kuukautta ennen itsemurhaa poika uskoutui isälleen. Asia ei ollut isälle mitenkään ongelmallinen. Mutta muut asiat olivat vaikeita, mm. se että hän rakastui luokkatoveriinsa. Poika kävi neljä kertaa psykologin vastaanotolla, mutta se ei auttanut. Kesäkuun 7. päivänä poika heittäytyi kaupunkijunan alle. Omaiset löysivät päiväkirjamerkinnöistä pohdintoja vapaaehtoisesta kuolemasta.

Alan ammattikirjallisuudesta isä Stephan on löytänyt, että homonuorten itsemurhariski on neljä kertaa suurempi kuin heteronuorten. Ja 70% kaikista homonuorista on joskus pohdiskellut itsemurhaa.

Isän mielestä yhteiskunnassa asiasta edelleen vaietaan. Kouluissa kiusataan ja koulupihoilla homoloukkaukset ovat jokapäiväisiä. Hänen poikaansa ei tiettävästi kiusattu. Edelleen vaivaa kysymys siitä, miksi näin tapahtui. Näennäisesti kaikki meni hyvin. Hänen poikansa opiskeli erotuomariksi ja toimi jo paikallisotteluiden tuomarina. Tavoitteena oli Bundesliigan erotuomarius. “Luulin aina, että hän elää elämäänsä täysipainoisesti”, sanoo isä.
http://www.ovb-online.de/news/bayern/oberbayern/art5859,831764.html?fCMS=18f201fbf81dd5b86f9af7df72f5f590

"Kesäkuun 7. päivänä poika heittäytyi kaupunkijunan alle."

Oli väärin vetää mukaan kaupunkijunan kuljettaja omaan henkilökohtaiseen tragediaansa.

Onneksi minun viettini intensiteetti on heikko niin ei tarvitse ryhtyä noin radikaaleihin sammutustoimiin.

Miksi Isa ei auttanut poikaansa tassa asiassa aikanaan, vain havainto, teilla tai kenellakaan ei ole siihen vastausta. Isallaan on.

Monestikohan tuli itsekin ajateltua päiviensä päättämistä tässä, kun huomasi elämänsä olevan aika merkityksetöntä. Minä vaan taas toteutin itseäni ja ajattelin toisia, kuinka siitä tulisi niin paha mieli niille, etten sellaista voisi tehdä, vaan kärsin itsekseni hiljaa.

No, Pullukka et ole ainoa. Minä kanssa!

Pullukka, miksi koet elämän merkityksettömäksi?

En yhtään ihmettele, että homomiehet ajattelevat itsemurhaa ja jopa tekevät sen, koska uupuvat syrjäyttämisen seurauksena, koska syrjäytyminen on yksi pääsyy itsemurhiin. Se alkaa jo kouluiässä
koska homottelu on koululaisten keskuudessa tavallista.

Työpaikoilla kiusataan, jos olet avoin. Se on todettu tutkimuksilla.

Tosiasia on vain sellainen, että homot pärjäävät paremmin suurissa kaupungeissa tai niiden liepeillä, joissa heillä on toimintaa ja tapaamispaikkoja.

Vastaan omasta puolestani elämän merkityksettömyyteen:
Koska koen halua ja taipumusta olla tavallinen ihminen, niin minulla on tavanomainen käsitys ihmisen urasta, johon kuuluu naisella aviomies, lapsia, alipalkattu mutta vakinainen työ ja tylsä kekiluokkainen elämä. En halua aviomiestä, enkä lapsia, mutta haluan sen tietyn KUNNIOITUKSEN ja KYSEENALAISTAMATTOMUUDEN, mitä tuohon elämään liittyy.

Nyt näen tulevaisuuteni pirstoutuvan railolle.
Olen juuttunut työttömyyteen, köyhyyteen ja ajoittaisiin paskaduuneihin. Tästä ei nousta taloudelliseen turvallisuuteen ikinä. Joka vuosi kerään ikää ja se näyttää huonolta työnantajien silmissä. Vakaa talous on turvallisen kodin pohja.

Samansukupuoliset rakkaussuhteet ovat olleet samanlaisia mitä heterot harjoittivat 15-vuotiaina, ei niitä voi esitellä. Ja minä olen tässä asemassa onnellinen, monet ikäiseni lesbot ovat yksin ja hyljättyjä.

===> elämällä ei ole paljoa mieltä. Elämä on kuin nimismiehen kiharalla oleva sivutie, josta miettii, että eikö tämä lopu ikinä.

Homona koululuokassa

Oberbayerisches Volksblatt kävi haastattelemassa 17-vuotiaana itsemurhan tehneen Michael Schmidtpeterin koulun entistä oppilasta. Haastateltava Christian haluaa pysytellä tuntemattomana.

Christian kertoo, että hän piti homoutensa omana tietonaan. Yksi oppilas oli outattu ja hänestä vitsailtiin paljon. Christian sanoo tunteneensa olonsa hyvin yksinäiseksi. Hän ei halunnut ulostulemisella antaa lisää hyökkäysmahdollisuuksia koulutovereilleen. Toverit voivat olla hyvinkin julmia.

Hän yritti kertoa ja uskoutua tuntemattomille internetissä. Jo tieto siitä, että on paljon samanlaisia, samassa tilanteessa olevia koululaisia, auttoi paljon. Jossain vaiheessa hän ei enää jaksanut ja kertoi asiasta äidille. Tämä kertoi siitä sisarelleen. Heillä ei ollut asian kanssa mitään ongelmia. Vanhemmat ovat erottnneet, joten isälle ei tavinnut kertoa. Se on useimmille homoille hyvin vaikeaa. Isä ei tiedä vieläkään. Käydessään Münchenissä ja Augsburgissa hän oppi tuntemaan yhden ystävän ja se auttoi kestämään tilannetta. Hän uskalsi puhua asiasta jopa joillekin tovereilleen, etupäässä tytöille.

Christian kertoo, että hän vähitellen nuoruudessaan huomasi, ettei tunne kiinnostusta tyttöjä kohtaan. Hän ei osaa sanoa, minkä ikäisenä hän sen huomasi. Aluksi tuli mieleen, että ehkä se on vain vaihe elämässä, mutta kun hän ensi kertaa rakastui luokkatoveriinsa, hän tajusi asian. Silloin hän oli 15-vuotias. Asian tiedostaminen oli hankalaa. Tuli jopa mieleen se, että miten käy tulevaisuudessa, saako hän perheen ja lapsia. Kun tavallliset nuoret tuntevat olonsa vaikeaksi vääränmerkkisten lenkkitossujen tai farkkujen takia, hänellä oli väärä seksuaalisuus. Sitä ei voinut vaihtaa käymällä vaatekaupassa.

Christian myöntää aika usein miettineensä itsemurhaa. Elämässä ei näkynyt tulevaisuuden perspektiiviä, eikä hän halunnut olla häpeänä perheelleen. Joskus tuntui että olisi helpointa lopettaa tämä kaikki. Nyt kun hän on onnellinen, tätä elämänvaihetta on vaikea kuvitella. Mutta silloin se ei ollut pelkkä ohimenevä ajatus.

http://www.ovb-online.de/news/bayern/bayern/art5858,833003.html?fCMS=90e0203bf3e138029ab8a1f3469c75ed

Enter kirjoitti: "En yhtään ihmettele, että homomiehet ajattelevat itsemurhaa..."

Enter en pidä tavastasi yleistää.

Minä koen itseni homomieheksi, enkä ole koskaan edes ajatellut itsemurhaa omakohtaisesti. Elämä on ollut erittäinkin hankalaa erityisesti nuorena juuri identiteetin ja sen salaamisen vuoksi.

Vertaan itseäni joskus ranskanperunaan, jota kuumassa öljyssä (elämä) keitetään. Yhä kypsemmäksi tulen, mutta toivottavasti en koskaan täysin kypsäksi. Elämä on tarkoitettu elettäväksi. Tapoja selvitä koettelemuksista on yhä enemmän. Internet on yksi aika uusi tapa. Ranneliike näyttää toimivan joillekin ihmisille selvänä vertaistukena. Se on hieno asia.

JuhaniV kirjoitti: "Minä koen itseni homomieheksi, enkä ole koskaan edes ajatellut itsemurhaa omakohtaisesti."

Jotenkin minä arvasin. Itsemurhaan tarvitaan elämäntuskaa, johon liittyvät sekä äly että herkkyys.

JuhaniV kirjoitti: "Vertaan itseäni joskus ranskanperunaan, jota kuumassa öljyssä (elämä) keitetään. "

Tuo on hyvä vertaus. Myrkyllistä akryyliamidia, myrkyllisiä transrasvoja ja nopeita hiilihydraatteja. Ei mitään ravitsevaa, sellainen elämäntapaan liittyvä turhake.

Joo. Kyllä hyvin ymmärrän mitä Pora-liike tuossa kirjoitti. Minulla taas itsetunto oli ihan nollissa. Oli sellainen tunne, että kukaan ei minusta oikeasti pidä. Etten kiinnosta kuin hyväksikäyttäjiä kiltteyteni takia. Että olen yksin koko ikäni, vaikka olen 29. Halusin kokea edes jotain 15v heteroiden seurustelun kaltaista. Halusin ihastua oikeasti henkilöön ja jopa ehkä rakastua. Parisuhteet ja yhdessäasumiset olisi jo olleetkin sitten luxusta. Mutta kun tuosta selvisi ja ajatteli, että no vittu, antakoon elämä tulla mitä tulee, että ollaan sitten yksin jos ollaan. Niin kappas vaan, nyt olen tavannut yhtä miestä muutaman kerran. Emme ole harrastaneet seksiä, mutta jo kahvilla käynti ja jutustelu on ollut mukavaa ja tuonut elämään uutta päämäärää.

Pora-liike tuossa tiivisti toisenkin asian hyvin. Äly ja herkkyys. Nostan käden ylös.

Teflon homot ei paljoa kiinnosta, mutta sitten ne jotka kiinnostaa ovat tiukasti kaapissa eli hakevat pelkkää seksiä tai liian ujoja edes tapaamaan pelkonsa vuoksi. Eili sellaiset aidot maalaismiehet. Tietty kaupungistakin löytyy sellaisia, mutta harvemmassa. Kaupungit on täynnä rahan ja uran perässä juoksevia pukupellejä. Täällä on ujo maalaispoika hieman hämillään, kun muuten ympäristö olisi suotuisa vieteille, niin sitten elämän perimmäiset arvot ovat tässä ympäristössä päin persettä.

Surunauhoja solmittiin itsemurhan tehneiden muistoksi

Tänään on Suomessa vietetty itsemurhan tehneiden muistopäivää Helsingin Vanhankirkonpuistossa. Siellä solmittiin 994 surunauhaa, yksi jokaisen viime vuonna itsemurhan tehneen muistoksi.

Tapahtyman järjestäjänä on Surunauha – Itsemurhan tehneiden läheiset ry. Järjestö haluaa, että itsemurhat tehdään näkyviksi ja että niistä keskustellaan avoimesti. Tavoitteena on itsemurhien ennaltaehkäiseminen.
Itsemurhan tehneiden läheisten järjestö muistuttaa, että traagiseen ratkaisuun päätyneillä on noin 10 000 surevaa läheistä, joiden elämä on järkkynyt pysyvästi. Järjestö on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton.

Lähde: HS 18.11.2006

Miksi meidän älykäs ja herkkä Pora-liike tahtoo jatkuvasti satuttaa muita ihmisiä?

Musta herkkyys ja itsetuhoisuus ovat kaksi eri asiaa, vaikka ne voivatkin asua samassa ihmisessä. Itsetuhoisuus on omaan itseen käpertymistä ja itsemurha sen äärimmäinen muoto. Siinä ei ole mitään glorifioimisen arvoista. En mä tarkoita syyttääkään niitä, jotka ei jaksa enää elää, masennus on sairaus, eikä itse aiheutettua. Sen läpikäyminen voi kasvattaa ihmistä, mutta ei siihen sairastuminen vaadi mitenkään erityisen hienoa persoonallisuutta.

Maailma tarvii myös niitä ihmisiä, jotka jatkaa eteenpäin silloin, kun elämä potkii. Kuka ne masentuneetkin muuten hoitaa..?

En mä väitä voivani yhtään ymmärtää Pora-liikkeen tai Pullukan kokemuksia. Mä olen siinä mielessä ollut hyvin siunattu ihminen, että mulla on aina ollut joku, joka rakastaa. Vaikeat elämänkokemukset on tehneet läheiset hyvin tärkeiksi ja nostaneet ihmissuhteiden pysyvyyden valtavan isoksi asiaksi elämässä. Jos ketään ei olisi ollut, en minäkään varmaan jaksaisi olla olemassa, tai olisi jaksanut.

Silti: ihailtavaa ei ole kurjuus, vaan se, mitä siitä voi seurata.

Väitetään, että katkeruus on itsemurhan pidennetty muoto...

Kuolemassa parasta on se, että se tulee vapauttamaan meistä jokaisen ihan varmasti, odotti sitä tai ei. Jos elämä on mennyt siihen pisteeseen, ettei sitä enää jaksa, se kertoo vain siitä, että ihminen kokee, ettei hänellä ole enää mitään menetettävää. Se on paras mahdollinen tilanne saada aikaan muutos. Ei ole enää syytä pelätä epäonnistumista.

Kuoleman vaihtoehto ei koskaan katoa. Siksi sitä kohti ei ole mitään syytä kiirehtiä. Musta oman pienuuden ymmärtäminen ja oman arvottomuuden kohtaaminen on valtavan vapauttavaa. Ihmisellä on lupa olla pieni, hyödytön ja olla saavuttamatta asemaa tai menestystä, koska lopulta siitä ei jää jäljelle juuri mitään. Ainut asia, joka meistä jää jälkeen, on se vaikutus, jonka meidän teot ja elämä on tehneet tähän maailmaan ja muihin ihmisiin. Jäljen ei tarvi olla suuri, mutta jokaisella on valta tehdä omasta jäljestään kaunis. Musta me olemme sen myös velkaa niille jotka jäävät.

Katkeruus, juoppous, laiskuus on pahimpia pelkuruuden muotoja. Niissä näkyy sekä elämän, että kuoleman pelko. Kun menettää pelkonsa kuolla, ei ole mitään syytä pelätä elää. Kuolema tulee kyllä, ihan varmasti. Henkilökohtaisesti mä koen sen hyvin rauhoittavana ja turvallisena tietona.

Kesäpoika. Tuo on totta, että kun ei enää jaksa ja toivoo kuolevansa, niin silloin ei enää elämällä ole mitään sellaista tarjottavaa joka pelottaisi. Silloin ei paljoa huolehdi taas itsestään, koska ei pelkää, mitä tapahtuu, kun jättää itsensä huolehtimatta.
Sinä olet ollut onnekkaassa asemassa, että olet saanut olla rakastamasi ihmisen kanssa. Suomessa homoilla on vieläkin kyllä vaikeaa sitoa ihmissuhteita. Joku koodi.net tarjoaa tien tavata toisia homoja, mutta se on täynnä vain seksiä hakevia ukkomiehiä.

Ja minullakin tuo itsemurhan "halu" on tullut monesta eri asiasta, jotka on kombotettu oikein hyvin.
- Lapsena vanhempani eivät osoittaneet minulle enää hellyyden tunteita, kuin ollessani ihan pikkulapsi.
- Koulukiusattu, kiusaaja magneetti oikein! Kaikki yläasteen kiusaamaan kykenevät olivat kimpussani. Ehkä ylikiltteyteni huokui minusta heille ja tarjosin heille täydellisen uhrin. Ainoa kerta kun olen itseäni puolustanut, niin äiti sattui paikalle ja torui minua. Se vei tahdon puolustaa itseäni.
- Yritin tehdä kaikkeni, jotta isäni pitäisi minusta, koska hän ei näyttänyt minua kohtaan yhtään positiivista tunnetta. Kiitosta tai kannustusta. Negatiivisia riittikin. Tunsin, että olin vain isälleni työorja meidän kotitilalla. Ei huomioinut millään tavalla.
- Kun olin työorja, niin lapsena menetin kaiken sen mitä muut lapset tekivät. Koulukaverit siis. Uivat, leikkivät ja pitivät hauskaa taikka sitten tappelivat yhdessä. Minä olin heinäpellolla ja leikin yksinäni joidenkin vitun tikkujen kanssa. En oppinut uimaan, enkä hiihtämään enkä luistelemaan. Nuo edellä mainitut aktiviteetit, kun eivät yksinään kiinnostaneet. Hiihtäminen oli kivaa mitä sitä osasin, mutta sain hiihtää enojeni ikivanhoilla puulämillä, leveillä sellaisilla kaiken lisäksi. Koulu antoi säälistä kapeammat puulämät. Kun sain ensimmäiset omat lasikuitusukset, niin ne olivat jo vanhaa mallia. Siteet siis vanhanmalliset, jotka hankasivat vastaan latukoneilla tehdyissä urissa. Kaikilla muilla oli jo uuden malliset siteet suksissaan. Parempia varusteita ei ostettu siis, koska vanhempani sanoivat, etteihän tuo harrastus kiinnosta, koska suksethan sinulla on. Tuolla on peltoa. Eikun sinne kahlaamaan puulämillä. No ei lapsena tuollainen Mika Myllylä peräsuoli pitkällä keskellä suota tyyppinen sekoilu kiinnostanut kauheasti.
-Veljilläni olivat serkut, jotka jo olivat yli 20v kun minä olin 5v. Siis minä synnyin kuin vanhemmat veljet olivat 15 ja 13. Joten sukulaislapsista ei seuraa. Muutama pikkuserkku oli ja niitä näki kerran parissa kuukaudessa.
- Tuntui, ettei isäni pitänyt siitä että nukuin samassa huonessa. Jouduin todistamaan, kun vanhempani harrastivat seksiä, koska he luulivat minun nukkuvan. Pistin peiton syvemmälle päähäni. Olin vanhempieni huoneessa 13v asti. Vasta silloin pääsin omaan huoneeseen, joka vapautui veljiltä.
- En saanut lähteä koulukavereideni luokse, että syy: Äiti ylihuolehti, etten jaksa pyöräillä 10km suuntaansa. Tai jotain muuta vastaavaa. Isäni taas tarvitsi apuani tilan töissä. Joten aivan sama kummalta pyysi lupaa. Muutamia kertoja sain käydä parin koulukaverin luona. Ne muistot ovat kultaisia vieläkin.
- Koska minulla ei taustani takia ole ollut suhteita, en ole päässyt hyviin töihin vaikka olen lahjakas ja älykäs. Sitä ei kukaan ole kieltänyt. Töitä ja harjoittelupaikkoja olen aina hakenut sisulla ja sitkeydellä. Oman alani harjoittelua en koskaan saanut AMK:ssa, mutta osasin kirjoittaa sen verran hyvän työharjoitteluraportin, että pääsin siitä läpi. Nykyiseen työhöni pääsin viime tipassa. Työvoimatoimisto alkoi jo painostaa minua, että he eivät voi myöntää liikkuvuusavustusta, kun olin käynyt jo niin monissa työhaastatteluissa. Ajoin joka viikko ympäri suomea noin 1000km viikossa hakiessani it-alan työtä. Siis vaikka sain liikkuvuusavustusta, niin suurimmaksi osaksi omalla rahalla sen tein, minkä viimeisenä kesänä harjoittelussa tienasin.
- Nykyisessäni työssä taitaa olla pomo kusettanut meitä työntekijöitä jo vuosia. Palkat. Vein asian tänään lopulta parin vuoden kärsimisen jälkeen työsuojelupiiriin tutkittavaksi. Haluan oikeutta. Meidän firmassa ei luottamusmiestä, joten ajattelin ryhtyä sellaiseksi vapaaehtoisesti. Toivottavasti en tehnyt työkavereilleni karhupalvelusta.
- Ensirakkaus tänä syksynä olikin tapaus, joka käytti minua vaan seksuaalisten fantasioidensa lähteenä. Hyväksikäytti minua. Ei aikonut alunperin edes tavatakaan, mutta antoi ymmärtää liikaa. Voisinkin vihata häntä, mutta rakastan edelleen hänen ääntään... En tavannut häntä koskaan elävänä. Enkä nähnyt kasvokuvaa.
- Olin ennen tuota ensirakkautta 100% järki-ihminen. Tiukasti kaapissa ja varoin näyttämästä tunteitani missään. Kylmä ja laskelvoiva kuin mikä. Nyt tuntuu, että tunteet ovat ottaneet vallan.

Joo, eli tuo yllämainittu on vienyt itsetunnon, että kukaan pitäisi minusta oikeasti. Lisäksi en luota enää kuin oikeastaan itseeni. Johon siis myös todella vähän. Olen pitänyt itseni hengissä herkän äitini, ja muutaman ystävän takia. Itsestä tuntuu, että mitä minulle tapahtuu on aivan sama, mutta en tahdo toisia järkyttää tai aiheuttaa mielipahaa heille. Ehkä pitäisi hakea töihin, joissa on kunnon riski kuolla tapaturmaisesti. Hmm...

Ps. Katkerahan minä taidan jo olla. Itsarin pidennetty muoto kuulostaa hyvälle. Ketään en kyllä syytä mistään. Kaikki tapahtunut on vain onnettomien sattumien summa.

Tuli tässä mieleen tuosta yhdestä kohdasta vain mitä kesäpoika kirjoitti ("Itsetuhoisuus on omaan itseen käpertymistä ja itsemurha sen äärimmäinen muoto. Siinä ei ole mitään glorifioimisen arvoista.")...

Noh, filosofiasta löytyy paljon mielenkiintoisia argumentteja itsemurhan puolesta hyvänä, eettisenä ja oikeana vaihtoehtona elämälle, ja itse edustankin sitä filosofista näkemystä, että kukaan ei voi sanoa kenenkään muun ihmisen elämästä kuin omastaan yhtään mitään lopultakaan, joten itsemurhakin on aina harkitsijan itsensä päätettävissä; ja itse näenkin, että se on ihan yhtä oikeutettu ja hyvä vaihtoehto kuin elämäkin, ei yhtään sen parempi, eikä yhtään sen huonompi.

En tässä viitsi alkaa kertomaan ajatuksistani lisää (se veisi pitkän tilan tekstiä, ja lisäksi veisi keskustelua sivuraiteille) kunhan vain halusin tuoda esille mielenkiintoisen ajatuksen mikä heräsi kesäpojan keskustelusta.

Tossa on aika perustavaa laatua oleva ero ajattelussa, koska mä näen ihmisen aina yhteisöllisenä ja musta "omia" päätöksiä tehdessä pitää ottaa huomioon myös muut, joihin päätös vaikuttaa. Itsemurha ei myöskään ole kypsä, harkittu, aikuinen päätös, vaan epätoivoinen ratkaisu ongelmilta pakenemiseksi. Sen kuittaaminen vain jonkun omaksi valinnaksi on musta selän kääntämistä, sekä kuolemaa toivovalle, että kaikille, joiden elämää itsemurha tapahtuessaan tuhoaa.

En usko, että itsemurha on epätoivoista pakoa. Minusta se on pyrkimys aloittaa uudelleen ja korjata umpikuja, koska meidän tajuntaamme ei mahdu ajatus kuolemasta. Kuolema lopullisena olemattomuutena on järkemme ulottumattomissa, jotta sitä voisi käsittää.

Tavallisessa puheessakin käytetään kiertoilmaisua rauhaan pääsemisestä. Minusta kuolema kuvitellaan levoksi tai unen kaltaiseksi olotilaksi.

Paljon uskotaan jälleensyntymiseen, joko tänne tai tuonpuoleiseen.

Raamatussa oli yksi noitavaimo, joka osasi loitsia/manata kuolleet tämänpuoleiseen hetkeksi. Kuningas Saul käytti sitä mahdollisuutta, mutta ei kyennyt kääntämään kohtaloaan paremmaksi.

Tuo oli hyvä puheenvuoro, Enter.

Pullukka, mun tarkoitus ei ollut ohittaa sun tekstiä, vaikka vastasinkin toiseen ensin.. Halusin vain käydä katsomassa mitä olitkaan kirjoittanut tonne toisiin keskusteluihin. Musta sun tarina on hirvittävän looginen ja selkeä. Kun kotona ei oo ollut sulle tilaa tuntea mitään, se on johtanut älyllisen puolen (yli?)korostumiseen. Tunteet on kuitenkin sellaisia, että eihän ne katoa minnekään, vaikka niitä ei osaisikaan elää pois. Tukahdutetut tunteet kääntyy itsetuhoisuudeksi, kun itse on negatiivisten tunteidensa ainut sallittu kohde. Nyt oot kuitenkin siirtymässä jo eteenpäin.

Musta negatiivisia tunteita ei oo syytä työntää pois. Jossain vaiheessa sunkin on käytävä läpi kaikki vihan ja katkeruuden tunteet isää ja muita sua vastaan rikkoneita kohtaan, ja se on ihan ok. Kyllä sen voi antaa tulla. Pointtina on vaan olla jäämättä siihen kiinni. Itsesäälissä rypeminen tekee silloin tällöin oikein hyvää. Ja kun ne tekee kerralla kunnolla, niin sitte siitä pääsee yli ja pystyy jatkamaan eteenpäin.

Tunteiden tunnistamista ja niiden näyttämista ja tunteilla reagointia elämän tapahtumiin voi opetella, kun selvästi tietää, mistä on kysymys ja mikä on ongelma. Tunteilla reagointi ei oo hävettävää, myöskään miehille, koska kyllä isoin osa ihmisistä pitää sellaisesta tyypistä, joka on aito ja peittelemätön. Mä itse koen niinkin, että koska en panttaa sisälläni mitään, ei muillakaan ole aseita mua vastaan. Nostan asiat päivänvaloon heti ja ihmettelen ääneen, jos joku loukkaa. Kaikkeen piilotettuun ilkeilyyn paras ase on vetää ongelma piilosta ulos.

Musta sussa on paljon hienoja ominaisuuksia ja sun tekstit kertoo siitä, että olet jo muuttumassa, vaikka oletkin jäänyt kiinni kuoleman ajatukseen. Mäkin oon jäänyt siihen kiinni omassa elämässä, vaikka se johtuukin sairastelujen aiheuttamasta pelosta suunnitella elämää eteenpäin, ettei menetettävää olisi sitten niin paljon, eikä itsetuhoajatuksista. Musta sun menneisyys on nyt jo sulle voimavara, ja osaat käyttää sitä muiden ihmisten ymmärtämiseen ja auttamiseen. Se ei kerro katkeruudesta elämää tai ihmisiä kohtaan, vaan siitä, että susta on tulossa jotain kaunista.

Ootko sä saanut mitään ulkopuolista apua voimattomuuteen välittää itsestäsi? Musta masennuslääkkeitäkään ei oo syytä pelätä, koska niihin ei jää koukkuun.

Nimimerkille Pullukka haluan kertoa muutaman mietteen.

Melkoisen paljon olet elämässäsi ehtinyt. Siinä olisi kokemuksia riittävän kokoinen viipale muutamalle muullekin jakaa. Oletpa tähän päivään asti sinnitellyt ja näytät aikovan sinnitellä tästä eteenkin päin. Huomaan sinussa päättäväisyyttä ja taistelumieltä. Olet jopa lähtenyt työtovereittesi edusmieheksi yhteisiä asioita ajamaan. Ajattelet myös läheisiäsi, kuten ystäviäsi ja äitiäsi ja pohtimasi teon vaikutuksia heihin. Kaikki tuo tuntuu hyvältä.

Huomaan, että sinä olet varsin vahvasti vielä kiinni menneessä. Itse ajattelen niin, että ei ole mitään mahdollisuutta muuttaa mennyttä. Se oli, se tapahtui ja se vaikutti. Mitä sinä voit muuttaa, on tämä päivä. Huomiseenkin voit vaikuttaa omilla tänään tekemilläsi valinnoilla. Muuttamalla omaa ajatustasi itsestäsi ja myös muista, voit vaikuttaa. Muuttumiseen tarvitaan halu ja päätös.

Ihmissuhdeasioista hiukan.

Luulin itse aikoinaan, ettei kukaan koskaan tule pitämään minusta niin paljon, että haluaisi elää kanssani. Lähdin kuitenkin mukaan järjestötoimintaan, silloiseen Psykeen. Muutamaa parisuhdetta yrittelin, mutta en vielä silloin jotenkin osannut. Erään suhteen katkeamisen jälkeen kerroin tilanteesta surullisena yhdelle ihmiselle samassa järjestössä. Hän tokaisi, että täällä on toinenkin mies, jolla on juuri parisuhde katkennut. Hän esitteli meidät. Yhdessäeloa tuli viime kesänä juhannuksen aikaan kuluneeksi 33 vuotta. Ajatukseni on, että sattumalle pitää antaa tilaa.

Ajattelen noiden kirjoitustesi perusteella, että voisi olla itsellesi hyväksi, jos menisit keskustelemaan mielessäsi pyörivistä ajatuksista jonkun ammattilaisen kanssa. Siitä voisi olla tulevaa elämääsi ajatellen paljonkin hyötyä.

Voit myös käväistä imuroimassa Elämäsi Värityskirjan internetistä. Käy se läpi ajatuksella. Osoite on:
http://www.kehityslinjat.com/

Samalla sivustolla on myös paljon muuta asiaa, mistä on meille aineksia kunkin itsensä ylösrakennukseksi.

Pullukka! Olemme kaikki vajavaisia. Osa meistä osaa huomata sen (osa suorastaan laitetaan huomaamaan) ja saattaa kasvaa siitä - tosin kipujahan se tietää. Osa ei halua nähdä vajavuuttaan ja kasaa kipuja muillekin. Vajavuudet näyttäytyvät monessa hahmossa - esimerkiksi omien mahdollisuuksien ja valintojen vajavuutena. Niiden kielteisyyteen takertuminen on kuin tie, joka näyttää jatkuvan, vaikka tietä ei ole.
Tie voi olla niin mielenkiintoista - vajaita päitä, vajaita sydämiä, vajaata huutoa. Sinusta huomaan aitoutesi, oikeudentunteesi - ja huumorisi.

Nämä tiet ovat myös ihmeellisiä. Ne eivät oikein noudata mitään kaavaa - missään vaiheessa. ... elämä vaan tulee vastaan uusissa muodoissaan!

juhani V varmaan tietää sen, että kehottaminen ammattilaisen puheille menemisestä ei ole useinkaan enää paljon hyötyä, koska resurssit ovat niukat ja aikoja ei ole ja yksityiselle meneminen vaatii rahaa ja paljon. "Mene ammattilaisen pakeille" vihjaa usein epäsuorasti siitä, että olet "psykiatrinen keissi" etkä kykjene selviämään ongelmiesi kanssa, mutta ei tarvitse ainakaan tänne kaataa "likasankoa", koska se ei ole "sopivaa" ( tämänhän piti olla tirkistelypaikka heteroille!).

Pullukka, kirjoita tänne ihan niin paljon kuin lystäät! JuhaniV on rajallinen eikä jaksa kiinnostua ongelmistasi, mutta joku muu voi ja se auttaa sinua eteenpäin.

Höpö höpö, Enter.. Ei Pullukkaa ole kielletty tänne kirjoittamasta, mutta nykyisen käsityksen mukaan itsetuhoinen ihminen kyllä tarvitsee apua. Terveyskeskuspsykologille tms. pääseminen ei ole vaikeaa, sen sijaan laitoshoitoon on vaikea päästä. Ei Pullukka laitoshoidon tarpeessa musta olekaan. Laitoshoitoa tarvitaan silloin, kun itsemurhan riski on akuutti ja suuri. Se, että avun hakemisesta on tehty leimaava vitsi, ei poista avun tarvetta tai tee pahoja niistä, jotka ottaa aran asian puheeksi.

Musta Juhani nimenomaan kiinnostui Pullukan ongelmista, koska kommentoi niitä. Mua kyllästyttää tää yhden henkilön sanomisten vääristely täällä. Jos pointtina on ainoastaan etsiä virheitä, niin minkä tahansa ja kenen tahansa kirjoitukset voi nähdä hyvin kieroutuneessa valossa. Me kaikki ollaan rajallisia. Sinäkin, Enter.

Hyvä kommentti Kesäpojalta.

Lisään vain, että jos jollakin on vatsa kipeä, hänen on syytä hakeutua asiantuntijan luokse, jos kipu on jatkunut. Jos hammasta särkee, hammaslääkärin apu on usein hyödyllinen. Jos mieltä särkee, miksi emme hakeutuisi sen alan asiantuntijan pakeille?

On kovasti vanhakantainen käsitys, että mielenterveyden juttuihin ei voisi myös hakea apua.

Joo. Ammattilaisilla on käyty... Lääkärit lykkää sairaslomaa ja masareita käteen. Masarit vie joko seksikyvyn tai halut. Nuo kokemukset tulivat 4 viikon sisällä. Kunnan psykiatrinen sairaanhoitaja on tylyllä asenteella ja lykkää vapaaehtoisen tukipalvelun numeron käteen ja pistää itkevän ihmisen ovesta ulos lappu kourassa. Toimi siinä sitten. Sanoi, etten voi saada hoitoa jos en syö masareita. Kävin lääkärilta masarit. Sitten kun valitin noista sivuvaikutuksista, niin sanoi näkemättä, että lopeta niiden syönti.
Lopulta kun ramppasin uudestaan ja uudestaan, niin lääkäri hommasi minun tuon psykiatrisen sairaanhoitajan ohi suoraan kunnan psykiatrille. Psykiatri, joka oli mies, edellieset naisia, sanoi suoraan, että joo, olet psykoterapian tarpeessa, et masareiden, mutta sun pitäisi olla niin huonossa kunnossa, mieluuten jo kokeillut itsemurhaa tai ollut muuten masennuksen takia hoidossa, että sä sitä terapiaa kunnalta saisit, meillä ei oo rahaa sori vaan. Mee yksityiselle. Kysyin millä rahalla?
Asiassa oli positiivinen puoli, että lopulta myönnettiin rehellisesti, ettei apua oikeasti saa, jos ei ole rahaa. Köyhät joutaa kuolla pois...

Eli siinä on ammattilaisketju kokeiltuna. Paskankaan apua. Mutta en ole nyt itseäni tappamassa. Huolet pois ja kukka rintaan. Mua ihan kutkuttaa katsella miten pomo reagoi soittoon työsuojelupiiristä. Huutamista vai kyräilyä ja puhumattomuutta. Stay tuned! Ja nyt kun olen asioitani osannut kertoa ihmisille, niin mulla on onneksi kotipsykiatri. Kaveri joka osaa Pharmaca fennican ulkoa ja on ollut parempaa apua kuin yksikään lääkäri.

En ole masentunut siis lääketieteellisin termein. Ja outoa onkin, että tunnen itseni aika onnelliseksi. Ehkä toissaviikolla tapaamani miehen, jota tapaan edelleen, takia tai sitten eilen lupaavasti menneen työhaastattelun vuoksi.

Sekä kaikille vastanneille kiitoksia. Eipäs kiukutella ja solvata toisia, varsinkaan jos minun asiaa käsittelette!

PS. Koko tapahtumaketjusta sellainen yhteenveto, että parasta olisi jos pystyisi jollekin kertomaan kaiken tapahtuneen ja mitä on tehnyt ja mitä haluasi tehdä. Minä pystyin ja se on tuonut takaisin toimintakuntoon ja maan pinnalle. Mutta olo tuntuu ihan kuin olisi vieläkin eksyksissä. Ei niinkuin mitään hajua mitä haluaisi tehdä sitten työkseen loppuelämänsä ajan. Missä haluaisi asua. Miksi?
Yksi haave olisi kirjoittaa kirja lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista. Kiinnostaako ketään kirja, jossa varmasti on perinteistä suomi-draamaa?
Seuraavassa sneak-peak: Meidän yksi koira, Vekku, ei oppinut ajamaan jänistä tai haukkumaan lintua. Isän periaate oli, että sellainen joutaa lopettaa, vaikka se oli minusta mukava koira ja olisin sen halunnut pitää, mutta sanottiin, että millä rahalla sen syötät. Olin jotain 11v. No tapahtumaa kutsuttiin suorittamaan naapurin 30v poika, joka oli tullessaan meille haulikon kanssa rankasti humalassa. Sitten hän suoritti tapahtuman ottamalla koiran pannasta kiinni ja sohottamalla haulikolla koiraa päähän. No arvaatte varmaan, kuinka tapahtumassa saattaa käydä. Juuri kun hän painaa liipaisinta niin koira liikahtaa. Saa kyllä osumaa, muttei kuolettavasti. Koira karkaa ja ulisee ja juoksee ympäri pihaa. On talvi. Punainen värjää vitivalkoisen lumen. Toinen piipullinen, kun koira saadaan kiinni, hoitaa asian. Onneksi en ollut katsomassa tätä tapahtumaa, vaan sisällä, mutta pahalta tuntui. Varsinkin silloin kuin ensimmäisen laukauksen jälkeen koira juoksee päin ulko-ovea, kuin päästäkseen sisään turvaan.
No tunnin päästä piti lähteä minun tekemään jotain ulkona, verta oli joka puolella. Ammattilainen oli jo poistunut haulikkoineen meiltä. Menen ulos ja totean, että muovi koiran päällä liikkuu ylösalaisin. Vitun hieno homma. Haluaisin ampua sitä naapurinpoikaa haulikolla päähän. Veli joutuu lopettamaan kirveellä koiran. Jouduin todistamaan tämän. Yes! Sinä yönä ei varmaan uni tullut helpolla...

PPS. Mä kävin tuota JuhaniV:n mainostamaa värityskirjaa katsomassa. Joku Mindmap siellä kiilui. Kiljaisin kuin Homer Simpson ja laitoin selaimen kiinni. Eihän nyt oikeasti, eihän? Mä olen käynyt näissä tee itsesi paremmaksi ihmiseksi hässäköissä. Se on varmaan ok ihmisille, jotka on helposti aivopestävissä, eivätkä ajattele omilla aivoillaan. No pun intended. Minä tarvitsen käsitellä asiaa mustan huumorin kautta. Keksiä miten jokin asia voisi mennä vielä enemmän päin persettä tai asiat olisi vielä huonommin. Ei se negatiivinen ajattelu ole aina pahasta. Vahvaksi tunnen itseni siinä mielessä, että minua ei järkytä tai yllätä mikään asia. Ei seksin, eikä minkään muun osalta. Minä pyörin sujuvasti perverssien, huumeidenkäyttäjien ja ammattirikollisten seurassa. Eipä heidän harrastukset minulle mitään kuulu. Minä punnitsen heidät ihmisinä. No jos joku pedofiili tulisi pyörimään, niin hänet ohjaisin hoitoon, koska omasta lapsuudestani olisi puuttunut enää tuo seksuaalinen hyväksikäyttö, niin sitten kokoelma olisi ollutkin varmasti täydellinen. Lasten pitäisi saada elää lapsuutensa rakastettuna, haluttuina ja turvassa.

Pullukka, mua jäi kovasti ihmetyttämään tossa sun lääkäreissä ravaamis -kertomuksessa pari asiaa.. Ne ei tietenkään oo sellaisia, jotka sun olis pitänyt tietää, vaan niiden auttajien. Välillä on kyllä niin, lähinnä silloin, jos tilanne on tosi akuutti kriisi tai apua tarvitsevalla on vakava psyykkinen sairaus (kuten skitsofrenia tms. psykoottisuus), että hoitoon ei pääse jollei potilas osaa itse vaatia oikeita asioita oikeilta ihmisiltä tai hänellä ole jotakuta toista, joka hoitoon pääsyn järjestää. Onkin hassua, että saadakseen apua, avusta tulee osata taistella keinoin, joita vakavasti masentuneella tai todellisuudesta irralaan olevalla ihmisellä ei ole.

Masennuslääkkeitä on tosi montaa merkkiä ja erilaisia. Joitain pitää syödä pitkä aika (useita kuukausia) ennen kun vaikutus todella näkyy ja sivuoireet tasoittuu. Jos sivuvaikutukset on hankalia, pitää tietenkin kokeilla jotain muuta lääkitystä, eikä luovuttaa. Tämä siis olisi ollut lääkärisi tehtävä kertoa. Tietenkin sä itse punnitset haittojen ja hyötyjen suhteen, mutta musta tuntuu hassulta, jos (pelkkä?) seksihalun puute ajaa lopettamaan hoidon. Onko se niin vaarallista, jos ei kauheesti paneta?

Kunnalliset terapiat maksaa KELA. Lääkäri tekee lähetteen psykiatrin arvioon, joka arvioi terapian tarpeen, ja hakemus lähetetään KELA:an. Jos vastassa on kielteinen päätös, hakemus tehdään uudelleen, kunnes hoitopaikka varmistuu. Masennusoireet ei todellakaan ole vaatimus KELA:n korvaukselle tai terapiaan pääsylle, voihan ihminen olla monella muullakin tapaa ongelmainen.

Mä en ole mikään asiantuntija enkä varsinkaan ammattilainen, niin että joku muu voi osata kertoa enemmän ja korjata mun tekstin virheellisyyttä. Se perustuu ihan puhtaasti siihen, mitä lääkäreiltä oon kuullut, kun oon puoliväkisin joskus hankkinut sitä apua ihmisille.

Jotkut varsinkin laitoshoitoon pääsemisen perusteista on kyllä kummallisia ja on pitänyt ihan rautalangasta vääntää.. Niinkun silloin, kun äiti oli niin masentunut, että enää vain istui ja tuijotti seinää, eikä oikeesti yhtään pystynyt huolehtimaan edes itsestään, saati kodista tai meistä lapsista, ja täti puhelimessa sanoo, että "eihän hän ole itsetuhoinen".. Ei kai, kun ei enää jaksa edes olla. Tai toisella kertaa vatsahuuhtelun jälkeen äiti odottaa kotiin pääsyä, että voi tehdä loppuun sen, joka oli keskeytynyt ambulanssin tullessa ja hoitaja arvioi hoidon tarpeen kysymällä äidiltä, haluaako hän kuolla.. Jos ihminen haluaa oikeasti vain kuolla, niin ei kai se niin tyhmä ole, että sitä ääneen myöntää ihmiselle, joka on passittamassa psykiatriselle.

Jos elättelee kuvaa siitä, että kun alkaa mennä huonosti, niin jokin yhteiskunnallinen taho tulee ja huolehtii ja ottaa siipiensä suojaan, niin joutuu pettymään aika karvaasti. Sairastaminen on aina sellaista suossa rämpimistä, että siihen väsyy lopulta. Oikeeseen saumaan tuleva oikeanlainen hoito voi kuitenkin olla ison muutoksen tekijä, jos siihen pyrkii tosissaan, eikä pelkän muodon vuoksi.

Minusta meidän maassamme ei saa ammattitaitoista psykiatrista hoitoa eikä - kuntoutusta. Hoitohenkilökunta ei osaa ja psykiatrit pitävät yksityisvastaanottoja.

Kunnissa ei haluta laittaa rahaa psykiatriseen hoitoon. Siksi keksittiin kaikenlaiset keskukset, missä voi lorvia ja tehdä jotakin aikansa kuluksi, jos ei jaksa kotonaan maata, mutta ne eivät korvaa psykoterapiaa.

Meillä hoidetaan ennemmin laitoksissa tapauksia, joita on enää hankala kuntouttaa mihinkään suuntaan. Kunnalliset instituutiot ovat keskittyneet asiakkaidensa pallotteluun luukulta toiselle, minkä tarkoituksena on voittaa aikaa, ettei asiakas tuhlaa kunnan rahoja, vaan omiaan. On törkeätä suositella veronmaksajalle yksityisiä palveluja, mutta vallitsevalle kehnolle tilanteelle ei tehdä mitään, koska katsotaan psykiatrisen hoidon ja kuntoutuksen olevan vain tuhlausta eikä sijoitus terveyteen. Psykiatrisen hoidon katsotaan olevan aiheellista vain kun asiakas on kykenemätön huolehtimaan itsestään tai itselleen vaarallinen: kaikenlainen muu valittaminen mielletään vain heikkoudeksi ja saamattomuudeksi eli tekosairaudeksi. Kaikella tällä todistetaan, etteivät psykiatrisen hoidon antajat usko itse omaan työhönsä eivätkä sen tuloksellisuuteen, vaan pitävät itsekin omaa ammattitaitoaan huonona.

Enter, esität tiukkoja väitteitä mielenterveyden palveluista. Yhtään faktaa tai tilastoa et väitteitesi tueksi esitä. Et edes kerro olevasi alan ammattilainen, jolla voisi olla syvällistä tietoa asiasta.

Olisi tärkeää, että kertoisit kirjoittavasi vain omia mielipiteitäsi (pelkojasi) ja yleistyksiä. Voisimme paremmin hahmottaa minkälainen arvo niille oikeasti tulee antaa.

No kyllä minä näkisin Enterin kirjoittavan asiaa, koska omalla kohdallani koin asian juuri noin. Sitten kun saan tuosta poikkeavaa palvelua, voin käsitystäni muuttaa. Heikot sortukoon elontiellä on tässä maassa vallitseva mentaliteetti. Joka ainakin saa minut entistä enemmän ahdistuneeksi.

No tässä pari linkkiä:

http://www.mediuutiset.fi/doc.te?f_id=1043058
http://www.mediuutiset.fi/doc.te?f_id=1042110

Jälkimmäisessä sanotaan kyllä että suurin osa on tyytyväisiä saamaansa palveluun, mutta huolestuttavaa onkin se että "näkemykset ovat kääntyneet kielteisempään suuntaan". Tällaisia kyselyitä kun pitäisi vertailla toisiinsa jatkumona, yksittäisten kyselyjen tuloksen perusteella ei vielä kovin suuria johtopäätöksiä voi vetää puoleen tai toiseen.

Ja mitä nyt tuossa Pullukan tarinaa lueskelin niin vaikea uskoa että mikään suljettu osasto todellakaan tilannetta parantaisi, tuskinpa sellaisessa ympäristössä itsetunto huimasti pääsee kasvamaan. Kyllä siinä mielessä oma apu lienee ainakin parempi apu, enkä nyt missään mielessä tarkoita tämän keskustelusäikeen otsikon mukaista apua. Ainoa mitä tähän kohtaan pystyn sanomaan on ettet todellakaan ole ainoa kokemuksinesi ja ajatuksinesi...

Olen kyllä täysin samaa mieltä siitä että nykymeno on tätä "heikot sortuu elon tiellä"-touhua. Siinä vaan pääsee unohtumaan että jokaisessa populaatiossa on se aina se "heikoin" osa. Eikä siinä paljoa auta mikäli se heikoin osa tavalla tai toisella "poistetaan", sillä seuraavaksi pitää sitten poistaa se seuraavaksi heikoin osa. Ja siinä hommassa kyllä ainakin mun matematiikan tajulla ei paljoa lopuksi jää käteen.

Kirjoitan omista kokemuksistani, koska olen törmännyt kunnalliseen byrokratiaan omaiseni kohdalla. Minulla ei ole juuri mitään myönteistä kerrottavaa eikä monella muullakaan paikkakuntalaisella. Sattumalta tiedän tämän psykiatrisen "hoidon" tason. Ei paljon naurata. Hyvää hoitoa saa ajoissa, jos on omaa rahaa siihen laittaa. Muuten voi olla, ettei saa hoitoa lainkaan.

Psykiatrinen hoitohenkiklökunta ei osaa eikä halua tehdä työtään kunnolla. Voi olla, etteivät halua tehdä sitä ollenkaan, kuten minulle kävi, kun paikallinen psykiatrian akuuttihoidon ryhmä ei suostunut tulemaan paikalle, vaikka se on nimenomaan heidän työtään. Sitä ihmettelee moni muukin paikkakuntalainen, että mitä ne oikeastaan tekevät, kun eivät tee sitä työtä, mihin heidät on palkattu.

pullukka kirjoitti: "Yksi haave olisi kirjoittaa kirja lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista. "

Kirjoita ihmeessä - jos ei muuten niin pura ajatuksesi paperille. Itselläni tuo kirjoittaminen on toiminut hyvin masennuksen poistoon. Vaikkei niitä (minun) tekstejä julkaistuksi saakaan, niin ainakin on tullut pistettyä ajatukset paperille. Kun ne "muistiinpanot" vielä sitten muutaman päivän perästä lukee, niihin voi jopa suhtautua ihan eri näkökulmasta. Kirjoittaminen selkeyttää myös tuota ajatusten ruuhkaa pääkopassa. Mitään kronologista tarinaa tuskin kannattaa aloittaa ensimmäisenä väsäämään, siinä voi olla pian uusi ahdistuksen aihe käsillä, mutta aluksi suosittelen pistämään paperille ahdistavimmat asiat ja lähteä seuraavaksi purkamaan siihen paperille niitä yksityiskohtaisemmin. Samalla voikin sitten (jos jaksaa) reunahuomautuksina kommentoida mitä asialle voisi tehdä jatkossa. Kokeilla ainakin kannattaa...

Voimia Sinulle pullukka!

Olen sitä mieltä, että yksikään ihmissuhteen seurauksena syntynyt tunneperäinen ongelma ei ratkea ilman ihmissuhdetta. Tämä on tosiasia. Tunnetason kivun ilmaisu- jotta sen voi edes tehdä- vaatii sen, että on ihminen, joka sen kuulee ja ottaa vastaan. Kaikenlaista höpönhöpön hippaamista ja tekemistä voi tehdä mielinmäärin, mutta se ei vie eteenpäin. Se on vain tekemistä ihan samalla tasolla kuin ahdistuksen pukaminen toimintaan kuten ahmiminen, tanssiminen ja juominen. Ihan turhaa on sanoa " mene, lue ja tee", koska ne jotka ovat painiskelemassa henkisen tason lukkojen kanssa ovat jo kaiken sen tehneet.

"kesäpoika kirjoitti: "Miksi meidän älykäs ja herkkä Pora-liike tahtoo jatkuvasti satuttaa muita ihmisiä?"

"Teidän on ymmärrettävä tämän vihan mittakaava. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa keitä me olemme tai mitä me olemme tehneet. He vihaavat meitä yksinkertaisesti siitä syystä, että heidän täytyy: muutoin he eivät pysyisi elossa."
Steve Sem-Sandberg, Theres s. 344

"Hate is good, it keeps man alive" - Children of Bodom, Ben Hur

Kun kaikki sosiaalinen paska on huuhtoutunut pois, jäljelle jää vain kovuus. Villieläinkin heti ensimmäisenä puree.

ja kun kovuuden päällä on rakkautta, saamme jotain rakentavaa.

Itsemurhaa mietin minäkin. Luulen monen harkitsevan sitä, mutta onneksi moni päättää jättää sen väliin. Toisaalta moni alkaa toteuttaa yritystä. Jotkut sen toteuttavatkin. Olen tuntenut monia, jotka ovat sen ratkaisun tehneet.

Niin yksinäiseksi kuin olenkin itseni tuntenut ajoittain, en silti ole koskaan ajatellut ottaa henkeä itseltäni. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jokainen meistä on tänne tarkoitettu olevaksi joksikin tietyksi aikaa, mutta ei siihen aikaan kuulu oman käden kautta puuttua.. Toista tilaisuutta ei kukaan saa!
Jokaisella on varmasti jokin "henkireikä", josta saa voimaa jatkaa, olkoon se sitten vaikka perheenjäsenet, hyvät kaverit, työelämä, harrastukset, ihan mikä vaan.
Ja sitä ei voi liikaa korostaa, ja tämä koskee montaa muutakin asiaa, että pitää puhua jollekin pahasta olostaan. Se ei todellakaan ole heikkouden merkki, että uskaltaa sanoa ääneen tarvitsevansa apua omaan pahaan oloonsa.

"Schlager kirjoitti: "Itsemurhaa mietin minäkin. Luulen monen harkitsevan sitä, mutta onneksi moni päättää jättää sen väliin. Toisaalta moni alkaa toteuttaa yritystä. Jotkut sen toteuttavatkin. Olen tuntenut monia, jotka ovat sen ratkaisun tehneet."

Minäkin tunnen monia jotka ovat yrittäneet ja onnistuneet.
En moiti heitä.
Itse olen joskus masentuneena ollessa ollut niin uupunut ettei minulla ole ollut tarpeeksi toimintatarmoa toteuttaa itsemurhaa.

"V" on piristänyt mieltäni, siinä oli juttu sota-ajan jättämistä traumoista, jotka periytyvät uusille sukupolville. Se ei ole uutta, eikä se, että puheen sijasta kärsimys ohjattiin työhön.

Nyt minulla on kärsimys, mutta ei ole työtä, johon sen purkaa eikä haluta puhua (puhe ei muuta asioita miksikään).
Liikunta on tullut tavaksi purkaa negatiivisia energioita.

Masentuneena ei jaksanut elää, nyt jaksaa, mutta ei ole puitteita siihen, ei ole työtä josta saisi oikeaa rahaa, eikä voi suunnitella elämistä vaikka tarmo riittäisi nyt elämiseen. Masennuksesta on selvitty ihan tyhjän takia.

Pora-liike, mikä on tuo mainitsemasi "V", jossa on sota-ajan kärsimysten siirtymisestä kerrottu? Kun sellaista pientä kutkaa, että ainakin isäni niistä on kärsinyt ihan omakohtaisesti lapsena, niin siirtyikö mukavat traumat minulle isäni kautta? Kertoillut nyt dementiapäivillään kuolleista verisistä miehistä, aseiden kätkemisestä yms leppoisasta sunnuntaimenosta.

No isukin tunteettomuus tai niiden näyttämisen vaikeus on ihan selvää perua sota-ajoilta. Sanoi nyt vanhainkotikunnossa minulle ensimmäistä kertaa elämässään heippa, kun olin kotipuolessa käymässä ja poislähdössä. Että jo tuollaisen toivottaminen oli hänelle vaikeaa aikoinaan, niin vajakkinahan minua on pidetty kun olen käyttäynyt yhtä kankeasti. Mutta mistäs sitä roolimallit opitaan... Sitä on sittemin tuntenut, että on heikkouden merkki näyttää mitään tunteita. Onneksi siitä voi opetella poispäin.

En ole mikään jäämies, vaan oikeasti hyvin tunteikas ihminen. Itken hautajaisissa varmaan raskaammin kuin lähiomaiset. Sellaiselta kun kaikki tunteiden näyttäminen kielletään muualla kuin häissä ja hautajaisissa, joista lapsena olin vain hautajaisissa, niin ongelmiahan siitä tulee.

Erinäisten ihmissuhde sotkujen jne jälkeen huomasin seisoskelevani sillan kaiteella. Alla kylmä syksyinen vesi jne.. Täytyy myöntää houkutus oli suuri, ongelmaksi onneksi tuli se että olen jo kerran meinannut oikeasti hukkua. Muisto siitä esti hypyn.. Tällä hetkellä kun ajattelen tilannetta jälkiviisaana, onneksi en ollut typerä.

Minä olen toipumassa justiinsa yli vuoden kestäneestä vakavasta masennuksesta. Olen biseksuaali, mikä vaikutti masennukseeni. Ajattelin itsemurhaa todella usein, koska elämälläni ei ollut mitään tarkoitusta, eikä minulla ollut mitään menettämistä. Näin jälkeenpäin ajatellen, onneksi en tehnyt sitä. Olen iloinen siitä. Itsemurha on kauheinta lähimmäisille..:(

Sanotaan, että itsemurhan tekevät pelkurit. Eivät pelkurit ole niin rohkeita. Itsemurhan tekevät sellaiset ihmiset, jotka eivät löydä enää poispääsyä tilanteestaan, jonka he kokevat ongelmalliseksi. Itsemurhan toteuttaminen vaatii rohkeutta. Totta on, että itsemurhan tehneen omaiset kärsivät eniten.

Isoveljeni, joka oli läheisin ja ymmärsi parhaiten minua ja erillaisuuttani - teki itsemurhan yli 12 vuotta sitten - hyppäämällä jäiseen mereen. Häntä ei ole vieläkään löydetty (eikä varmastikaan löydetä). Veljeni oli ajautunut yritystoiminnassaan suunnattomiin velkoihin, mutta hänen ongelmansa oli se, ettei hän osannut tehdä asialle mitään, saati hakea apua. Hän ratkaisi asian tavallaan. Ymmärrän hänen ratkaisunsa kun tiedän asian taustat - mutta en vieläkään ole pystynyt antamaan hänelle anteeksi sitä, että hän hylkäsi itsemurhansa kautta alaikäisen tyttärensä ja muut omaiset, joilla olisi ollut varmastikin tukea ja neuvoja ongelmien ratkaisemiseksi.

Olen itse (monen muun kirjoittajan tavoin) ollut ongelmallisessa tilanteessa - ja itsetuhoinen. Kunnes myönsin heikkouteni ja pelkoni. Kolmen viikon vapaaehtoisen hoitojakson jälkeen uskalsin myöntää itselleni, ettei minun tarvitse osata kaikkea, pystyä hallitsemaan elämässäni kaikkea - elämässäni on olemassa asioita, joiden tapahtumiseen en voi omilla toimillani täysin vaikuttaa. Minun ei tarvitse olla paras siinä mihin ryhdyn, minun ei tarvitse hankkia yleettömästi rahaa ollakseni onnellinen. Tietysti kadehdin niitä, joiden elämä vaikuttaa helpommalta ja yksinkertaisemmalta, vauraammalta ja tasapainoisemmalta, mutta silti heidän asiansa välttämättä voi olla yhtään paremmin kuin minunkaan.

Pullukka kirjoitti:" "Pora-liike, mikä on tuo mainitsemasi "V", jossa on sota-ajan kärsimysten siirtymisestä kerrottu? "

Parempi myöhään kun ei milloinkaan: http://www.vee.fi/ilmio/artikkeli/talvisota_nyt/

Ei ole psykiatrisen avun saanti helppoa, ei... Masennuksesta koitin kertoa terkkarissa kun tajusin ettei se ole tervettä, että nukkuu kotona viikon eikä mikään jaksa kiinnostaa. Sain lääkkeet ja viikon päästä uudelleen vastaanotolle. Täti sitten varmisteli mun masennuksen tilaa sillä samalla kaavakkeella minkä oli jo kertaalleen mut pistäny täyttämään, ohjeistuksella; tällä kertaa ei sitten tarvitse liioitella. Jahas. No tämän perusteella masennus olikin sitten enää "lievä". Ilmoitti ettei jatka sairaslomaa vaan että töihin olisi mentävä. Lääkitystä jatkettiin ja parin kuukauden päästä kontrolliin. Selevä. Töistä vaan ei tullut suoraan sanottuna vittujakaan, koin huonoa omaatuntoa siitä kun en pystynyt/jaksanut. Lopulta lopetin lääkityksen itse, että pääsin eroon lääkityksen väsyttävästä sivuvaikutuksesta ja jaksaisin ne työni tehdä edes jotenkuten. Kontrollikäynti jäi väliin sitten myös. Töistä otin lopputilin. Sitten istuin himassa ja kattelin kasvavaa laskupinoa. Sen verran sain aikaiseksi että vein paperit sossuun ja sain toimeentulotuen läpi. Ei lähde sentään kämppä alta. Ja mihin tämä johtaa... no siihen että tässä eräänä päivänä kaverin kanssa jutellessa puhelimessa hän tuli sitten siihen tulokseen että tilaa piipaa-auton mulle viemään psykiatriseen päivystykseen. Olin sitten jo siinä kunnossa etten tienny paljon mistään mitään. Ja siitä itsemurhasta... koska olen tässä yhden (ei itsemurha) kuoleman juuri vierestä katsellut niin sitä en tee ennenkuin olen jaksanut järjestää asiani valmiiksi. Toivoa tietenkin sopii, että sinä aikana joku valo syttyisi tuonne nuppiin ettei elämä siinä vaiheessa näyttäisi enää niin turhalta kuin nyt.

Ongelma on se, että olet tavallaan itse määritellyt olevasi masentunut. Voihan olla kysymys muustakin. Sairaustiloja on useita. Sinun tulisi päästä jollekin erikoislääkärille. Se maksaa paljon, jos joutuu itse kustantamaan. Siinä olet oikeassa, ettei lääkitys auta työntekoa, vaan voi haitata suorituskykyäsi. Olet myös itse määritellyt oman työkyvyttömyytesi ottamalla lopputilin.

Lopputilin ottaminen on toimenpide mikä ei varmastikaan näyttäydy kovin positiivisena seikkana tukiluukuilla tai työhaastatteluissa ravatessa. Mutta silti se on selkeä osoitus siitä että haluaa parempaa ja että on valmis tekemään sen eteen jotain.

Masennuslääkettä pitää nauttia monta kuukautta ennen kuin vaikutukset tulevat. Se on tutkimusten mukaan yhtä tehokasta kuin psykoterapia. Tästä luin yhdestä KELA lehdestä.

Tarkennan nyt tuota edellistä lausuntoani... En väittänyt sille tk-lääkärille että minulla olisi ehdottomasti masennus, hän vaan sattui kysymään että mitä itse luulisin väsymykseni syyksi. Muuta ei tullut mieleen. Pyysin myös psyk. puolen jatkotutkimuksia, mutta niihin hän ei kuulemma nähnyt tarvetta. Luultavasti syystä, että erehdyin kieltämään itsetuhoiset ajatukset. Verikokeet tää lääkäri kyllä otti, koska aatteli että josko olis anemiasta kyse... no ei siinä mitään, sillähän sai mut näppärästi pois vastaanotolta ja puhelimessa ei sitten tarvinnut kuin todeta että testitulokset ovat normaalit, ja kyse on sitten masennuksesta. Jee.

Se lopputilin ottaminen ei vaikuta mun papereissa paskan vertaa, koska kyse oli enemmänkin työn jatkumisesta kieltäytymisestä, sopimus oli päättymässä. Ja sitähän en kenellekään kerro olisiko minulla ollut mahdollisuus jatkaa. Siinä kunnossa mitä olin, niin todennäköisesti jos olisin jatkanut niin papereihin olisi tullut paljon rumempi merkintä. Vituttaa vaan että periaatteessa hyvä uraputki katkes terkkarin kaavamaisuuden takia.

Noh, nyt mulla on kuitenkin asiat kunnossa (tai menossa parempaan suuntaan), se päivystyskäynti tuotti lähetteen (pikaisena) psykiatrian poliklinikalle, ja pääsen nyt setvimään asioitani, lääkityksiä tai psykoterapiaa, minkä nyt ihan oikeat asiantuntijat sitten katsovatkaan oikeaksi minun kohdallani.

Ja tuosta, että masennuslääkkeet toimisivat yhtä hyvin kuin psykoterapia olen täysin eri mieltä. Tilastoissa ehkä molemmat näkyvät yhtä hyvinä hoitomuotoina, mutta toisille sopii lääkitys ja toisille terapia. Tuollaiset tutkimukset on vaarallisia, jos aletaan vain lääkitä kaikkia tarpeista välittämättä, vain koska se on halvempaa.

Mikset sä kuvaillu sille lekurille sitä tilaa, " kun et tiennyt enää mitään"? Minkälainen se oli? Kerro, jos haluat?

No jos lääkärille sanoo ettei oikein tiedä mikä vaivaa ja lääkäri vastaa sanomalla että "onhan sun jotain tiedettävä, miten sinä kuvittelet että muuten voisin auttaa" niin aika heikoilla mennään. Mä ainakin menin tuosta vielä enemmän lukkoon enkä sille uskaltanu paljon muuta sanoa. Muistaakseni itku ei ollu ainakaan kaukana. Ei se osannut siellä tk:ssa muuta kuin lyödä sen masennuskaavakkeen nenän eteen, oikeat kysymykset millä tilanne alko aukeemaan löyty sitten sieltä psyk. päivystyksen alkuhaastattelusta erinäisten tapahtumien jälkeen vasta.

Enkä mä nyt oleta, että kaikkien tk-puolen lääkäreiden tartteis osata esittää oikeita kysymyksiä, mutta hittovie, ohjaisivat jatkoon elleivät itse osaa! Varsinkin jos potilas itse vielä pyytää lähetettä eteenpäin niin luulis ettei sen kirjottaminen ole noin ylivoimasta, mutta siitä sain tosiaan kuulla ettei niitä nyt ihan kenelle tahansa kirjoitella. Ja siis tämä lääkäri tiesi että mulla oli ollut hoitosuhde siellä aiemmin, ja kaikki mun paperit ja syyt ja seuraukset olis löytyny sieltä. On kuulemma ruuhkaa niin ei kirjoiteta lähetteitä, vain, jos on ensin syöty lääkkeitä niin ja niin kauan, ja jos ne ei sen jälkeenkään auta niin sitten EHKÄ.

Ehkä se vika oli sitten mussa sen jälkeen, kun koin tollasen pelleilyn ja pompottamisen niin raskaaksi ja turhaksi että jätin lääkkeet syömättä jne. mutta, moni melko paska juttu olis nytkin jääny välistä jos olisivat auttaneet jo silloin kun sitä apua hain.

Lisättäköön tähän vielä että olen (useammankin psyk. puolen ammattilaisen mielestä) sellainen, että mun psykoterapiaan ja keskusteluapuun sijoittaminen kannattaa. Ikä, kognitiivinen kapasiteetti ja analyyttinen luonne sekä hyvä perusmotivaatio selviytyä on tullut mainituksi tässä yhteydessä. Käytännössä kukaan joka mun paperit lukee, ei suosittele pelkkää lääkehoitoa.

Japicoot olit rehellinen, kun kerroit ettet tiedä, mikä sinua vaivaa. Hait apua, mutta tulit torjutuksi, kun vaivaasi vähäteltiin. On niinkin, että jos pärjää ilman lääkkeitä se on hyvä, koska kaikilla lääkkeillä on omat sivuvaikutuksensa ( yleensä useita), kuten itse olet huomannut. Varmaan psykoterapia sopii sinulle, mikä on sekin hyvä asia, koska olet siihen motivoitunut sillä kaikille se ei sovi. Silloin on hyvä mahdollisuus kuntoutua.

Miten muuten suhtaudut lääkkeisiin? Ajatteletko, että ne voisivat myrkyttää sinut?

Minkälaiseen lääkäriin voit luottaa?

Lääkkeet on mun puolesta ihan ok, silloin kun ne on oikeat ja tarpeelliset... mutta jos suurimman osan ajasta pärjäisi ilman, ja tarve on oikeasti vain hetkittäin, niin mulla on pientä ongelmaa sulattaa jatkuvaa lääkitystä.

Lääkäreihin mun on yleensä helppo luottaa, silloin jos ne on edes vähän sen oloisia että niitä ylipäänsä kiinnostaa ajatella mun tarpeita muunakin kun yhtenä "keissinä" muiden satojen muka samanlaisten joukossa. Ja sen olen huomannut, että tuollaisista psykiatrisen puolen hyvinkin henkilökohtaisista jutuista on vaikeampaa puhua lääkärille, jonka äidinkieli on joku muu kuin suomi. Tulee liian helposti se tunne, ettei tule oikein ymmärretyksi.

Mikä on, kun usea homo tai lesbo käy terapiassa eikä jaksa käydä töissä tai sitten kännää baareissa?

"Mikä on, kun usea homo tai lesbo käy terapiassa eikä jaksa käydä töissä tai sitten kännää baareissa?"

Olisikohan kysymyksessä krooninen ja periytyvä itseluottamuksen puute?

Tarjolla on itsenäistyvlle nuorelle monenlaisia roolimalleja, tosin, jos koti on ollut alunpitäen rikki, ei ne roolimallit ainakaan kotoa tule. Vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten perhe oli tärkeä siihen kuuluville ihmisille, sitten seuraava sukupolvi alkoikin keskittyä uraansa, jonka seurauksena perheen yhteiset hetket jäävät rajallisiksi.

Nykyisin nuorille ei olekaan kukaan kertomassa kotoan niitä peruseväitä - eikä myöskään kuuntelemassa nuoren pettymyksistä. Aikuisuuden kynnyksellä nuorella ei ole sitä perinteistä perhettä tukemassa vaan (valitettavasti) ongelmiin ja kysymyksiin etsitään ratkaisut googlettamalla. Antaako internetin kautta tulleet vastaukset paremman lähtökohdan elämään, kuin oikean isän ja äidin roolimallit kotona?

Kun vanhemmatkaan eivät ole enää kasvatuksen asiantuntijoita - vaan kasvatusvastuuta perätään päiväkodeilta ja kouluilta, jotta sen oman uran saa luotua mahdollisimman nopeasti - ei voida olettaa, että lapsista tulee tasapainoisia ja onnellisia.

Ja sitten tällaiset uraohjusvanhemmat, joiden mielenkiinto ei riitä edes oman lapsen kasvattamiseen ja vastuuseen vanhenmuudesta, saattavat vastustaa homojen adoptio-oikeutta perinteisten koti-uskonto-isänmaa - arvojen perusteella.

Ristiriitaisesta kulttuurista ei voi tulla kuin ristiriitaisia ihmisiä.

"Syynä uskalluksen puutteeseemme ei ole asioiden vaikeus, vaan asiat ovat vaikeita, koska me emme uskalla."
(Tuntematon ajattelija)

Enter kirjoitti: "Mikä on, kun usea homo tai lesbo käy terapiassa eikä jaksa käydä töissä tai sitten kännää baareissa?"

Mistäs sinä tuollaista olet kuullut, Namu-Setassa et ainakaan, kyllä sieltä löytyy kiiltokuvamaisia tarinoita joka lähtöön.

Mutta noin muuten, tervetuloa kauhtuneen sateenkaaren maailmaan.

Jos ajatellaan, että on kohtalaisen vakaasti töitä, aviomies, rivarinpätkä ja 2½ lasta tai sitten on epämääräisiä klähmimisiä hämärissä baareissa, suhteita jonkalaisia heteroteinit harrastavat 15-vuotiaina, kumppanin paljastumista bi-kokeilijaksi, kosmista yksinäisyyttä, yksinäisyyttä, hylkää perhe, kirkko ja työpaikka heiluu kuin lapsen maitohammas, alkoholismia, terapiasessioita, varhaiseläkettä tämä kertaa 30-40 vuotta.

Niin kumman valitset? KUMMAN? KUMMAN?
Ei ihme, että meitä pidetään heteroiden mielestä vähän hölmöinä.

Paitsi ettei se heteroelämäkään mikään idylli ole enää. Tai ainakin lohdutan itseäni sillä joskus.

(Anteeksi, mä sain pakit elämäni naiselta ja muhun sattuuuuu tänään :( Ai niin, työpaikalla ei kukaan lohduta, jos saat pakit samansukupuolisessa suhteessa. Mutta eipä ole työpaikkaakaan enää.)

Mun mielestä heterot on enemmän niitä jotka ei jaksa käydä töissä ja kännäävät baareissa.

Mutta, jos nyt täytyy tähän lähteä, että kysytään, miksei homot ja lesbot ole muita ihmisiä täydellisempiä, niin vastaisinpa: kuka helvetti voi sitä vähemmistönäkökulmasta olla?

Ja sitä paitsi, se että käy terapiassa hoitamassa ongelmiaan, on positiivista.

"Niin kumman valitset? KUMMAN? KUMMAN?"

Mistä lähtien tämä on ollut valintakysymys? Ei minulla ainakaan ole siihen ollut mahdollisuutta. Ehkäpä siinä onkin syy terapiakäynteihin jos menee uskomaan siihen humpuukiin että tässä on kyse valinnasta.

Ja kyllähän minä olisin valinnut "kohtalaisen vakaasti töitä, aviomies, rivarinpätkä ja 2½ lasta" jos se vaan olisi ollut mahdollista ja tarkoitus on valita noin vieläkin :)

Kumman valitsen? Kumman?
Valitsen sen vaihtoehdon, joka on minulle rehellistä ja totta, valitsen sen vaihtoehdon, jossa minun ei tarvitse valehdella eikä esittää jotain toista henkilöä.

Valitsen kohtalaisen vakaasti töitä, vaimon, rivarinpätkän tai omakotitalon ja 2½ lasta (tai enemmänkin jos mahdollista).

Epämääräiset klähmimiset hämärissä baareissa, suhteet jonkalaisia heteroteinit harrastavat 15-vuotiaina, kuuluvat myös mulla menneeseen teini-ikään. Löytyy niistä heteroistakin niitä jotka eivät osaa käyttäytyä ikänsä mukaisesti.

Kumppanin paljastuminen bi-kokeilijaksi on harmillista, mutta koska en erottele bi-seksuaaleja sen kummemmin, koen heidät vain kokeilijoina siinä missä muutkin naiset jotka eivät osaa jäädä aloilleen.

Kosmisesta yksinäisyydestä tai yksinäisyydestä en taida tietää mitään, ainakin noita ystäviä näyttää olevan. Perhe ei todellakaan ole hylännyt, päinvastoin, alkoivat ymmärtää omituista lastaan totuuden tultua julki paremmin. Yksinäisyys koski minua lähinnä ennen tuota aikaa, aikana jolloin olin vain outo.

Kirkon suhteen olisin varmaan heteronakin yhtä laiska. Ja työpaikat jotka olen menettänyt, olen menettänyt muista syistä kuin lesboudestani. Alkoholismia olisi heterona minulla varmasti enemmänkin, ainakin noissa kulmapubeissa saattaisi viihtyä paremmin kun ei olisi aina olla "se lesbo". Niin, ja terapiasessioihin en varmaan sitten edes pääsisi jos nyt jossittelemaan lähdetään.

Määräaikainen työkyvyttömyyseläke on koettu, sekään ei liity lesbouteeni millään lailla.

Miksi vastasin näin? (Anteeksi Pora-Liike, en tarttunut tahallani henkilökohtaisesti. Lainasin vaan hyvää pohjaa :)
Vastasin näin siksi, että ihan oikeasti, niillä heteroillakin on niitä ongelmia, ei ainoastaan meillä. Eikä meidän kannata kaikesta syyttää lesboutta tai homoutta. Maailma muuttuu suvaitsevaisemmaksi, kiitos heille jotka ovat sen maailman meille aikanaan taistelleet. Tänään on jo toivoa.

Edelleen olen sitä mieltä, ettei meidän tarvitse olla heteroita parempia, elämäntavoiltamme yhtään sen terveellisempiä, tai varsinkaan psyykkisesti tai fyysisesti terveempiä.

"...ettei meidän tarvitse olla heteroita parempia, elämäntavoiltamme yhtään sen terveellisempiä, tai varsinkaan psyykkisesti tai fyysisesti terveempiä."

japicoot - tuo on hatunnoston arvoinen kommentti. [nostaa olematonta hattuaan]

Jäin itse pohtimaan - lähdemmekö kilpailemaan heteroiden kanssa paremuudesta vain siksi, että meidän tulisi olla jotenkin - väkisin - parempia kuin heterot? Vaiko onko meidät - edes - haastettu koko kilpailuun ? Haluammeko vain itse näyttää "kaapinpaikan", onko omat mielikuvamme itsestämme, jos ei megalomanisia - niin ainakin liioiteltuja?
Aiheutammeko itse - omilla vaateillamme itseämme kohtaan - oman kriisimme?

Harmittavasti tämä kiinnostava seikka on väärän otsikon alla.

arkadas kirjoitti: " lähdemmekö kilpailemaan heteroiden kanssa paremmuudesta vain siksi, että meidän tulisi olla jotenkin - väkisin - parempia kuin heterot? "

Eiköhän tässä ole kysymys hiukan samasta seikasta kuin naisten kohdalla johtopaikoista kisattaessa. Naisen on oltava kaksi kertaa kyvykkäämpi kuin miespuoliset kilpailijansa, ollakseen valitsijoiden silmissä tasavertainen miehiin nähden.

En yhtään ihmettele, että usein naiset osoittautuvat todella päteviksi ja eteviksi. He myös tekevät töitä osaamisensa eteen. Aivan samasta syystä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvan on "näytettävä" olevansa todella pätevä. Ei voi lokoilla hetero-olettamuksen suojassa ja odottaa täysmittaista kohtelua vain vähän ponnistaen. Mielestäni meille on elämän pokeripelissä länsimaissa annettu heteroita huonompi käsi. Se on pelattava älykkäästi ja taitavasti. Valitettavasti kaikki meistä eivät sellaista jaksa. Sen osoituksena vaikkapa tämän ketjun otsikko.

Ylläpito voi vapaasti siirtää tämän jonnekin muualle, jos siltä tuntuu.

Minusta työelämässä pärjää, kun elää kaapissa. Onhan näitä liuta esimerkkejä politiikan puolella: vasta sitten, kun on taloudellinen tilanne turvattu, niin voi olla avoin homo. Yrittäjän ei tarvitse välittää, koska maksaa palkan itselleen. Jos on palkansaajana, niin on kyllä melko altavastaajana ja kannatta olla mahdollisimman huomaamaton ja ilman mielipiteitä: tehdä työnsä ja pitää suunsa kiinni. Näinhän monet tekevät.

Julkisuuteen halutaan niitä menestystarinoita tyyliin: " vaikka olen homo, mulla menee hyvin", " vaikka olen hiv-positiivinen, mun kaali kestää sen enkä pelkää kuolemaa,en"

Kaapissa elämistä, valitusvirsiä ja ahdistusta tässä maassa riittää kyllä. Miksi meidän täytyy ottaa siitä oikein elämäntehtävä? Eikös se Priden sanomakin ole jotain ihan muuta?

Eikä työelämässä tarvitse kaapissa olla, ei ainakaan ihan kaikkialla. Eikä se multa ikipäivänä onnistuis vaikka yrittäisinkin... Kerronpa esimerkin. N. 25 hengen työpaikka, naisvaltainen, jossa voitte arvata että juoruillaan kyllä. Sielläpä sitten tutustuin työtoveriini ja aloimme seurustella.

Ei me menty huutelemaan kahvipöytään että, hei, me ollaan nyt yhdessä, mutta ei kukaan sitä tilannetta karsastanutkaan, että näin oli. Kyllä sen kaikki tiesi, tai ainakin näin ajateltiin että tiesivät. Yhteisissä illanvietoissa saatoimme istua sylikkäin (no naisten kesken ei se mikään varma merkki ole, istui siellä muutkin sinne mihin mahtui) Ja kun mentiin töihin toinen aiemmin, toinen myöhemmin, niin toinen saattoi soittaa että, hei mä unohdin eväät, tuotko tullessas? Tai lukulasit. Tai milloin mitäkin. Ja päinvastoin, joskus kun toinen jäi ylitöihin, niin toinen jäi odottelemaan ja rustaamaan vaikka kauppalistaa. Saatettiin miettiä joskus työpaikalla ääneenkin että hei, mitäs syötäis illalla. Tämmöistä tavallista, mutta avointa. Joskus joku nosteli kulmakarvojaan vähän, mutta hymyillen. Kannustaen. Kerran meinasin sanoa tyttöystävälle vähän liian räväkästi, niin työkaveri kommentoi vaan että tapelkaa kotona, jooko. :) Pyysin työkaverilta anteeksi ja selvitimme tyttöystävän kanssa asian muualla.

Keskenään oltiin sovittu, ettei meillä ole syytä salailla, mutta ei mennä lyömään työkavereita asialla silmille. Miksi tehdä suurta numeroa asiasta, joka oli kuitenkin ihan meidän kahden välinen, yhteinen, oma juttu? (Ei kai heterotkaan, jos sattuvat suhteessa olemaan samassa työpaikassa, harrasta vessassa naimista tai julkista pussailua?)

Siis tärkeintä on tulla toimeen itsensä kanssa, maailma on oikeasti yllättävän avoin nykyään. Älkää olko enää vainoharhaisia siitä, että jokainen meidät tahtoisi kivittää. Kyllä niitäkin vatipäitä löytyy, jotka niin tahtoisivat tehdä, mutta isommassa mittakaavassa ajateltuna, meidän puolellamme on jo moni. Tänä päivänä varsinaisen vainon kohteeksi joutuminen, ettei työpaikasta löytyisi kuin pelkkiä homofoobikoita, on aika epätodennäköistä. Ja sellaisessa työpaikassa luulisin ilmapiirin olevan muissakin asioissa niin huono, etten viitsisi siellä töitä ainakaan tuntia pidempään tehdä.

Tiedän kyllä, että tämä tarina kuulostaa monista teistä toiveunelta, mutta se on kuitenkin totta. Toivottavasti joku saa tästä toivon siemenen, uskoa siihen, ettei maailma ole läpeensä mätä sittenkään. :)

Niin, ja tekeekö tämä minun "menestystarinani" nyt minusta jotenkin julkisuuskelpoisemman?
Seiskan kannessa ainakin yleensä on törttöileviä heteroita. Mielenkiintoinen ero tämäkin.

totta kai asiat kuten:
1.miten itse suhtautuu siihen seksuaalisuuteensa
2.miten 'onnistuneesti on kaapista ulos päässyt'
... ja ...
3.saako sitä poikaystävää

... vaikuttaa asiaan.
inhottaa että joittenkin elämästä on täytynyt tehdä niin yhtä tuskaa ja vaikeaa.

"Mielestäni meille on elämän pokeripelissä länsimaissa annettu heteroita huonompi käsi. Se on pelattava älykkäästi ja taitavasti. "

Pokerihan on tunnetusti taitolaji, joten "jätkäpari" päihittää kyllä samanväriset "kunkku-rouvaparin" - tosin pöydän voi puhdisttaa pelkästään sorsapariilla eli kakkosparilla;)
Kysymys on enemminkin siitä, mikälaisilla panoksilla pelaa. Mitä voi menettää tai voittaa, ja onko valmis ottamaan riskejä mahdollisen voiton takia..

Juhani, tuo pokerivertaus on kohtuullisen hyvä siinä suhteessa...

Hmm, että homot alttiimpia itsemurhalle kuin heterot? Voi olla, en yllättyisi. Vaikkakin paljon olen heteroita tuntenut jotka moista ovat harkinneet ja osa jopa tehneet. Itse joskus vuosia sitten pohdin moisia, ja joskus vieläkin. Ei se elämä vaan aina ole niin helppoa, varsinkin jos ei ole tyytyväinen itseensä yms. Terapia on hyvä asia, tai parisuhde.

Sama vika pullukan kanssa, olen käynyt mielenterveystoimistossa masennuksen takia JO 14vuotta ja sama homma jatkuu vaan, aamulla herää-syö aamupalan-lukee lehden-käyttään lempi-koiran ulkona-tekee ruuan käy nukkumaan-syö ruuan- kattoo ehkä telkkaa-käy yöpuulle, aamulla taas sama ruletti päälle.
Minun päälleni itsemurha kaatui varsinaisesti kun äitini nukkui poies 28.03 00:15 pitkän sairauden jälkeen, sitten sosku halusi että muuttaisin pienempään asuntoon, sain mtt:n ylilääkäriltä hyvän b-todistuksen ja lisäksi laitoin kirjeen mukaan että ennemmin tapan itteni kuin muutan muualle meidän yhteistä kodista, nyt saan sitten onneksi asua tuossa 30.06-09 asti.
Minua pelottaa eniten se, että asunnon järjestymisestä huolimatta on kamala kiusaus iltalääkkeitä ottaessa, tyhjentää koko kaappia ja kaikki 400 unilääketablettia sekä viinaa päälle, minä olen alkanut hiukan pelkäämään itseäni. Taidan tosiaankin olla
täys hullu-homo.
Onneksi maailmalla liikkuu ihanan kauniin näköisiä nuoria miehiä jotka piristävät päivääni, voi kun itselläni olisi yhtä rikas elämäninto kuin heillä, tosin ei se ulospäin näy vaikka heilläkin menisi kuinka huonosti.
Varsinkin miehet osaavat peittää tunteensa sisälleen todella hyvin.

kaunista syksynjatkoa.

Juu ja mun isä sanoi tässä yksi päivä että oli lähellä tehdä itsarin mun homouden takia.
Et semmosta.
Vähän sillä pää sekasin.
Ei kuitenkaan hae hoitoon.
Välillä pelottaa myös muiden puolesta.

Itse kuulun genesiksen mainitsemiin ihmisiin jotka osaavat peittää tunteensa. Siksi kukaan ei koskaan tajua jos asiani ovat huonosti. Vahingoitan itseäni, sitäkään ei taida kukaan tietää lähipiiristäni, eikä tarvitsekaan. Kaikesta huolimatta voin elää tällä tavalla, vaikka ei niin terveellistä olekaan. Itsemurha ja itsensä vahingoittaminen on itsekästä, mutta olenkin itsekäs ihminen. On tämäkin tapa selviytyä.

Itsekäs ajatus minulta: Jos vanhempi ajautuu miettimään itsemurhaa sellaisen asian kuin lapsen homoseksuaalisuuden takia, niin täytyy olla aika labiili jo muutenkin. Tai sitten lapset on tehty pelkästään siinä toivossa, että ne tekisivät, osaisivat ja onnistuisivat siinä, missä vanhempi on epäonnistunut.

Itsemurhasta: Ei tämä leikki täällä muutenkaan niin kauan kestä, etteikö sitä voisi loppuun asti katsoa.

peter kirjoitti:

> "Itsekäs ajatus minulta: Jos vanhempi ajautuu miettimään itsemurhaa sellaisen asian kuin lapsen homoseksuaalisuuden takia, niin täytyy olla aika labiili
> jo muutenkin. Tai sitten lapset on tehty pelkästään siinä toivossa, että ne tekisivät, osaisivat ja onnistuisivat siinä, missä vanhempi on epäonnistunut."

Tai jos itsemurhauhka on julkilausuttu, niin syy voi olla lapsen kiristäminen. "Jos pysyt homona, niin tapan itseni".

Joo ei masennuksesta ole helppo selvitä. Itse olen nyt siinä suossa rämpinyt vuoden, kohta kaksi, eikä se sen helpommaksi käy. Onneksi kuitenkin opiskelijoista on sen verran huolehdittu, että hoitoon on mahdollista päästä, jos vain jaksaa odottaa omaa vuoroaan. Itse jonotin muutaman kuukauden pääsyä Yths:n mielenterveyspuolelle. Kun sinne vihdoin pääsin, sain lähes heti aloittaa psykoterapiaryhmässä, joskin ensin psykiatri löi lääkkeet kouraan ja toivotti tervetulleeksi uudestaan kuukauden päästä. Kiitti. No, kiltisti söin lääkkeitä, ei ollut apua, aloitin toiset, kolmannetkin, mistään ei ollut tarvittavaa apua, väsyttivät vain ja tekivät entistä onnettomammaksi. Vihdoin sain suuni auki ja sanoin, että haluan jotain muuta apua. Psykiatri lupasi hoitaa asian. Monen kuukauden jälkeen sain soiton, nyt on löytynyt terapeutti, haluatko soittaa ja sopia tapaamisajan? No, minähän halusin, mutta kärsin aika pahasta puhelinfobiasta, en uskalla soittaa vieraalle ihmiselle. Kaksi päivää kärvistelin ja pelkäsin, sitten kolmantena otin puhelimen käteeni ja ääni täristen soitin. Siitä asti olen käynyt säännöllisesti kaksi kertaa viikossa terapiassa. Viimein sain Kelaltakin myönteisen päätöksen kuntoutustukianomukseeni. Se oli luojan lykky.

Nyt ei itsemurha enää ole sillä tavoin mielessä kuin se pari kuukautta sitten oli, mutta ei tämä elämä silti turhan helppoa ole. Opiskella ei jaksa, kaverit ovat kaikki lähteneet omille teilleen, perheelle ei voi puhua, kun äiti voivottelee ja huokailee, kuinka onnettomaksi teen hänet kun en osaa olla tavallinen ihminen. Niin ja lisäksi olen homoseksuaali, kuinkas muuten. Koitin kertoa siitä äidille, ei mennyt läpi. "Ethän sinä voi olla lesbo, kun lapsenakin leikit nukeilla ja tykkäät mekoista!" Niin, äiti, sinähän sen tiedät, olethan minut synnyttänyt ja kasvattanut. Että joo, ei ole ihme, jos ei jaksa tätä elämää. Jos olisi edes joku, jonka rinnalla taistella tätä paskaa maailmaa vastaan, mutta ketään ei ole, olen ihan yksin.

Minä taasen olen yrittänyt oikein kerjätä apua joka puolelta, tukipisteestä, sosiaali-virkailijalta, mtt:n hoitajaltani.
Olen suoraan sanonut että tahdon kuolla poies, mä en enään jaksa kun maailmassa ei ole enään mitään mulle ja kun äitikin meni vielä kuolemaan poies alkuvuodesta. Eivät he, ei kukaan heistä kommentoi mitenkään "mitenkä niin maailmassa ei ole enään mitään sulle" bläähh.. tuollaista lapsipsykologiaa joka tehoaa korkeintaan 5v muksuille.
En ole ikinä kuullut sanaakaan keneltäkään joille olen kertonut että "älä tee sitä"
netistä vain olen lukenut monesti että ajattele muita, niitä jotka jäävät jälkeesi.evvk.
Hyvin sanottu Light, että oletkin itsekäs ihminen, samaan kastiin minäkin varmasti kuulun.
Vai olenko itsekäs jos haudon itsemurhaa ja kuitenkin jaksan kaikesta huolimatta välittää muistakin ihmisistä?
Vihaan tuollaisia ristiriitoja joiden ratkomiseen omat aivoni eivät riitä.
Kun joka helvetin aamu on yhtä helvettiin nousemista niin en voi sanoa että olisin oikein kunnossa, mutta paskaako tässä urputtaa kun kerran kaappi on täynnä lääkkeitä, masennukseenkin menee kahta eri lääkettä päivässä ja tarvittaessa kolmas kolahtaa mukaan.
Toivon monesti että kunpa en olisi edes syntynytkään koskaan, se olisi ollut niin monelle kaikkein parasta!
Nyt kuulostaa että itsemurhahaaveilut kääntyy jo itsesääliksi ja sitähän se kaiketi on voi voi kun menee huonosti, ja blääähh..
Ihmisiltä (ammattiauttajilta) tulee tosi fiksuja neuvoja "sitä vaan pitää jaksaa päivä kerrallaan"!! voi paska, kun sitä on kestämistä että jaksaa edes elää minuutti kerrallaan.
Ihmisiä kyllä kiinnostaa toisten psyykkiset oireilut ja masennus, tiedän vaan siitä että ittelläni on verkkoklinikalla blogi jossa on käynyt uteliaita jo yli 60000 helmikuun lopulta lähtien, sinne minä pääasiassa kirjoitan elämästäni, se on tuo täälläkin mainittu henkireikä jonka jokainen tarvitsee.
Mun mielestäni lääkkeet ovat kaikkein siistein ja kaunein keino lähteä ennenaikaisesti tästä maailmasta, toista kuin tosi tehokas talon katolta hyppääminen tai rekan alle juokseminen, tossa jälkimmäisissä tapauksissa vaan aiheuttaa psyykkisiä oireita myöskin viattomille jota en itse ainakaan tahdo.
Kunpa sitä jaksaisi elää ja olla.

Otan kyllä osaa genesiksen puolesta, ei se elämä yleensä olekaan ruusuilla tanssimista. Ymmärrän sen paremmin kuin joku psykiatri, jolle 'tällaiset ihmiset' ovat vain työtä. En usko että he välittävät paskan vertaa potilaistaan, kun työ on tehty, niin takki lentää naulakkoon ja ihmiset työstä unohtuu. Enkä odotakaan että joku, jota en edes kunnolla tunne, välittäisi minusta.

Itse olen elämäni aikana syönyt vain paria lääkettä (unilääkkeitä ja ahdistukseen auttavia lääkkeitä kun olin 14-vuotias) Tekivät hallaa minulle (zombieksi muutuin mieleltäni) joten lopetin ilman varoituksia niiden käytön. Toisin kuin olen kuullut, ei minulle tuottanut mitään ongelmia irroittautua niistä omin avuin.

Itse yritän olla välittämättä liikaa ihmisistä, koska pelkään että olen haavoittuvainen kun olen liikaa kiinni jossain (tästä syystä parisuhteet eivät minulla toimi). En vain pysty siihen, vaikka tavallaan kaipaankin tukea ja turvaa. Pärjään omillani.

Ja vielä tuosta itsensä vahingoittamisesta.. Olen ajatellut, että pitäisikö siihen jotain apua hakea, mutta enpä taida. Se kun sattuu olemaan ainoa keino jolla pystyn purkamaan näitä paskoja tunteitani. Joskus pelkään että kuolen sen takia, mutta en edes välitä. Olen hukassa näiden asioiden kanssa..

Light: just niin. 20.10 olisi taas aika omalle psykiatrille mutta tuntuu jo vahvasti että tärkeintä on katsoa että ne 45min menee mahdollisimman nopeasti että päästään eteenpäin!

Itse olen tosiaankin täys zombie lääkkeiden takia mutten enää jaksa elää ilman niitä, käyvät kaikki tunnekirjot liian vakaviksi minulle.
Sama vika minulla, parisuhteet eivät toimi. elän täysin hyvin yksikseni. kerran oli yksi kaveri jonka sitten jätin sitä suojellakseni, niin hullulta kuin tuo kuulostaakin. siitä tuli sitten todella paha ja ikävä olo,nyt olen myöhemmin yrittänyt ottaa yhteyttä siihen mutta on löytänyt jonkun eukon itselleen ja sitä myötä homma on ohi-over :(

En voi muuta sanoa Light:lle kuin että yritä jaksaa, vaikka se on todella vaikeaa!
mulla on usein niin sika paha olla että tekisi mieli pusertua kasaan ja itkeä kaikki tuska pois jos se auttaisi, on niin paha olla
että oikein rintaan koskee, eikä mikään auta siihen.

Nyt onneksi eilen soitin päivystävälle pastorille joka oli onneksi nainen, niin sen kanssa saatiin vähän juteltua asioita selviksi, itsemurha-ajatuksista en kuitenkaan uskaltanut mainita mitään, olisi ollut liian radikaalia heti ensi tapaamisella. mutta täytyy sanoa että hän oli ainoa 28.03:n jälkeen kuka on ymmärtänyt minua.
Pitää katsoa jos jaksaisi mennä niihin sururyhmiin niin saisi tuon kuoleman-asian hoidettua poies.
mutta homo-asioista, mulla on samaa vikaa kuin näyttää olevan monilla muillakin, elikkä uskonto on ristiriidassa homouden kanssa, minä olen vain tottunut elämään sen kanssa, tunnen mitä tunnen ja se siitä. Tiedän etten voi sille mitään että rakastun heti päätäpahkaan ensinäkemältä johonkin kauniiseen vastaantulija nuoreen aaahhh....
Tosin sukupuolisuhteisiin ei ole varaa koska alakerran petterillä on liian tiukka esinahka ja leikkaukset hirvittävät muutenkin liikaa, toiseksi syön multipersoonalääkkeitä "suprium":a joka tekee sen ettei enään tule orgasmia vaikka mitä maailmassa tekisi, niin että on masturbointikin jäänyt poies kuvioista.
Luojan lykky tai sitten ei.
En voi muuta toivoa kuin että yrittäkää jaksaa, elämä on lahja jollaista ei kukaan enään ikinä pysty Teille antamaan ja kuolema on pelkästään menolippuna saatavana, harva sieltä on takaisin tullut kertomaan mitä on kokenut.

Rakkautta ja halauksia kaikille.
*haleja*

Light, itsensä satuttamisesta ei tarvi luopua vieroittautumalla, vaan opettelemalla muita tapoja purkaa tunne, jolloin satuttamiseen ei enää oo tarvetta. Ei kannata kieltäytyä avusta ennakkoluuloen vuoksi, kyllä ne ihmiset ovat nähneet monia, jotka voivat huonosti. Pohjimmillaan ongelma on se surujen pitäminen sisällään, jolloin niitä kertyy lopulta liian paljon, ja ne pitää purkaa pois vihana. Sun tapauksessa itseä kohtaan.

Elämästä tulee paljon helpompaa, kun opit itsetuntoa, jonka kautta ymmärrät oikeutesi olla avoin. Silloin ne surut on purettavissa ihan normaalia kautta. Kyllä mä suosittelen sulle lämpimästi kunnollista terapiaa. Sellaista, jossa voi ensin opetella olemaan vihainen ja katkera kaikesta niin kunnolla, että sen saa lopulta elettyä itsestään pois, ja sen jälkeen antamaan anteeksi.

"Ymmärrän sen paremmin kuin joku psykiatri, jolle 'tällaiset ihmiset' ovat vain työtä. En usko että he välittävät paskan vertaa potilaistaan, kun työ on tehty, niin takki lentää naulakkoon ja ihmiset työstä unohtuu. Enkä odotakaan että joku, jota en edes kunnolla tunne, välittäisi minusta."

Mä kysyn, että miksi sen pitäisi välittää. Miksi sen pitäisi itkeä sun surujasi kotona? Ei terapeutin tehtävä ole sääliä ja juuttua samaan suohon kuin missä asiakas on. Sen tehtävä on osoittaa mistä saa tukevan otteen ja olla vieressä, kun kömmit suosta ylös. Ja sitten kadota.

Ei psykiatri voi ketään pelastaa. Työ on pakko tehdä itse. Se on hyvä tajuta jo siinä vaiheessa kun vastaanotolle menee.

Lämpöä, rakkautta ja jaettua pahaa oloa varten on ystävät.

Kiitoksia näin genesikselle lämpimistä sanoista.

Ja kesäpoika on oikeassa, enkä odotakaan että joku terapeutti surisi minun puolestani, ei sitä kukaan muukaan tee, ei edes lähimmäiseni. En tiedä surisivatko he, vaikka tietäisivätkin. Paitsi siskoni, joka luulee että olen jo irroittautunut siitä tavasta. Hän ehkä voisi. Tosin häneenkin olen jo katkaissut välini.

En tiedä miksi, mutta tuntuu että haluan vain olla yksin.. Tai vaihtoehtoisesti kadota tästä maailmasta. En vain näe tässä mitään hyvää, päivästä viikkoon, viikosta kuukauteen.. aina samaa. Olen vain niin kyllästynyt siihen. En vain haluaisi vielä antaa periksi. On kait tämä yksin oleminenkin jonkinlaista elämää. En vain pysty enää laittamaan itseäni likoon asioiden hyväksi. Kai minusta tosissaan on tullut sellainen ihminen joksi kaikki minua kuvaavat, eli kylmäksi.

Ja tuohon itseni vahingoittamiseen retkahdin juuri tämän vuoden kesällä, kun takana oli jo yli 3 vuotta viime kerrasta. Annoin kai vain periksi. Joskus puhuin siitä psykologille, että mitä voisin tehdä sen lopettamiseksi, tai mikä olisi hyvä vaihtoehto sille, mutta vastausta en saanut. Vuosien ajan pidin itseni kurissa, mutta annoin periksi kun en enää nähnyt syytä estellä itseäni. Ei ole mitään syytä miksi en niin tekisi. En arvosta itseäni, itsetuntoni on pohjassa ja en edes välitä.

Hyvä esimerkki tuli kun ajoin autolla liikenteessä, ja en väistänyt oikealta tulevaa, vaan kaahasin hänen eteensä enkä edes katsonut sivulle. En edes välittänyt olisiko hän tullut kylkeen. Jarrua en painanut, vaan kaasua. En uskalla edes ajaa enää autoa.

Ja ystävät, onhan minulla muutama ihan hyvä ystävä, mutta ei heille tällaisista asioista pysty puhumaan. Ja vaikka puhuisin, eivät he siihen mitenkään reagoisi. Yhdelle kaverille (parhaalle sellaiselle) kerroin pienessä humalassa, että vahingoitan itseäni, mutta tuskin muistaa edes sitä. En edes halua tuttujeni tietävän siitä.

En tiedä mitä lohduttavaa tähän nyt kirjoittaisi, muuta kuin että täytyy mennä tulta päin: Mitä ajattelet kun vahingoitat itseäsi? Mikä sen laukaisee? Miten impulssin noudattaminen helpottaa oloa?

Minä olen muutaman terapiajakson jälkeen oppinut olemaan luottamatta ensimmäiseen impulssiin, vaan yritän analysoida omia vaikuttimia vähän pidemmälle. Tätä edelti vanhempiin kohdistunut viha ja halveksunta, jota edelti pitkä masennus, jonka laukaisi isän kuolema, johon minulla ei ollut mitään kontaktia vuosikausiin.

Nämä ketjut on tosi ilkeitä selviteltäviä, mutta en ole kohdannut mitään muuta vaihtoehtoa kuin mennä sinne mihin koskee ja rueta kaivamaan. Prosessi on pitkä, mutta sen läpikäymisen jälkeen ei monikaan asia enää venettä heiluta.

Berliinissä kaikki homot tekee taidetta, ruvetkaa tekin.

Minulla oli eilen mtt:n hoitajan aika ja todettiin yhdessä että olen ihmeen rauhallinen, kaipa kaikki on sen ansiosta että käyn joka päivä kirjastossa tunnin verran netissä, tai sitten on tyyntä myrskyn edellä ja pimahdan täysin tässä joku ilta yksinäni kotona koiran kanssa ollessa.
Arvaa vaan onko monesti käynyt mielessä että kun otan iltalääkkeeni niin tulee kamala hinku kiskoa kaikki lääkekaapin sisältö kurkusta alas, toisaalta saan pitää nyt asunnon kesäkuun 09:n loppuun elikkä ainakin siihen asti olen toivottavasti elossa, kaikki on vaan ekaa kertaa nyt ilman äitiä niin onhan se vaikeaa.

En minäkään pysty ystävilleni puhumaan näistä asioista, sen verran olen raottanut verhoa että olen kertonut syöväni lääkeitä masennukseen mutten sen enempää.
Munkin ex-ystävä muistaa minua vain eukoltaan kerettyään ainoastaan silloin kun on kännissä, mokomakin.
eikö suomalainen mies osaa kertoa tunteistaan muuten kuin käki-kännissä!

Jaksamista ja elämistä jokaiselle, vaikka helvatin vaikeaa se onkin.

Light: jees, osaan olla todella kovanahkainen ilman että kukaan edes voisi aavistaa mitä tunnen tai koen.Tahdotko kertoa meille miksi vahingoitat itseäsi?
Tiedän kyllä ettei sitä kukaan välitä, aivan sikatuttu juttu, mä olen kertonut puolelle maailmalle että tapan itteni ja kaikki vaan vaikenee :(
Sama vika mulla, olen auttavainen ja ajattelen usein muita ja heidän tunteitaan mutta itsari on oma asiani ja sillä selvä.
Mulle tuo tulee eteen (ehkä) kuin viimeinen tuomio, sillä, kaikki alkoi kun äiti nukkui poies 28.03.08 00:15 sairaalassa ja sieltä soitettiin mulle että sepelvaltimotauti vei mennessään, nooh sosku alkoi urputtaa että asunto (2h+k) on liian iso yhdelle että ne maksaa vuokran kokonaan vain vuoden loppuun, arvaatkos oliko kiva viettää joulua kun tiesi että "ehkä" joutuu tappamaan itsensä uutena vuotena VITTU!
Nooh onneksi mtt-lääkäri kirjoitti puoltavan b-lausunnon ettei suositella asunnon vaihtoa tässä vaiheessa, soskun täti teki päätöksen VAIN kesäkuun loppuun saakka että sitten ne pitää jälleen palaverin lekurin kanssa, eli nyt on tasan HELVETIN kivaa elämää, tällä näkymin pitää varastoida kaikenlaisia lääkkeitä kilotolkulla
heinäkuun 1päivän tuomiota varten, koska olen sanonut ja sanon kaikille viranomaisille ja omahoitajalle/lääkärille etten tosiaankaan lähde elävänä tästä asunnosta!!
Ja kaikki lelurit on niin Jeesustelijoita etteivät kerro että riittääkö esim. 200 20mg opamoxia ja pullo viinaa tohon, haistatan niille pitkät paskat.

Kaikesta huolimatta, koita jaksaa ja voimia elämääsi Light.

Light: samaa olen minäkin huomannut, viihdyn todella superhyvin yksikseni, nautin olla vain ja kuunnella radiota tai olla vain ja istua pimeässä huoneessa omissa ajatuksissani. onkohan näillä ja itsareilla jotain yhtenäistä?
Sama vika mullakin, sitä aina vaan yrittää että koetanpa jaksaa vielä kivuta tämän mäen yli, koska se viimeinen teko on sitten peruuttamaton.
Taas sama vika, munkaan psyka ei suostu kommentoimaan mitenkään itsariani, korkeintaan uskaltaa utelemaan että mitenkä meinaat sen tehdä.
Pitäis heittää vitsinä että hirtän itseni sun ulko-oves eteen :) mitenköhän naama venyis :)

Olen todennut samaa, vaikka kerrot kelle niin korkeintaan joku pappi voi kyetä jaksamaan neuvomaan sinua elämän puolesta puhuen, muut kaikki vaikenevat.
ajattelevat kait että kun en kerran kommentoi mitenkään niin kait se siitä luopuu höh..
toisaalta kun ajattelee asiaa niin tuntuu tosi kornilta ajatukselta että homo ja vielä hautoo kaikenlisäksi itsaria, mutta minkäs teet.

Mä vaan kaipaan sitä rauhaa, kuten nukkuessa, että pääsisi kaikesta poies, ei olisi millään mitään väliä, ei tarvitsisi jaksaa tehdä mitää, vaan maata kuolleena jossain hevon kuusessa.

Jaksamista ja elämää Sinulle Light.

genesis,

lähetin sulle sähköpostia - jos ei tule perille, ilmoita tässä ketjussa.

minulla on samantapaisia kokemuksia (läheisimmän kuolema), ja olis kiva voida jutella.

Kaikkea hyvää sulle (ja muillekin taakkojen alla kamppaileville, ja kaikille muillekin)!

Genesis.

Ihmiset ei oo useinkaan huomaamatta siksi, että ne ei välitä, vaan siksi, että ne kokee että on niin vähän mitä voivat sanoa. Mutta saa siitä silti olla katkera. Mäkin oon antanut itselleni luvan olla vihainen ja katkera niin pitkään kun haluan kaikille, jotka eivät välittäneet tarpeeksi silloin kun olisin eniten sitä tarvinnut. Joskus se tulee tarpeeseen, vihaisuus. Se voi olla yhtä aikaa sen ymmärryksen kanssa että jos ihmiset tietäisivät, mitä voivat tehdä, ne tekisivät sen.

Tässä sulle se ajatus jota yritän pakkosyöttää kaikille kuolemaa toivoville. Itsellenikin kun masennus iski.

1. Olet sairas. Älä vertaa oloasi siihen millaista on olla terve. Ole sairas ilman syyllisyyttä. Aivokemiat on nyt sekaisin. Piste. Silloin tuntuu erilaiselta eikä muuta tarvi olettaakaan. Ei tarvi olettaa normaaliutta.
2. KUOLEMA VAIHTOEHTONA EI KATOA MIHINKÄÄN. Sen ehtii myöhemminkin. Se tulee itsestäänkin. Se tulee ihan sataprosenttisen varmasti vaikket muistaisi koko asiaa. Luota siihen.
3. Sairaudet paranee. Sun ei tarvi tehdä muuta kuin selvitä hengissä sen ajan kuin sitä kestää.
4. Maailma on täynnä uusia asuntoja/töitä/ystäviä joita voit hankkia kun jaksat. Jos vanhoista pitää irrottaa selvitäkseen hengissä, niin irrota.

Heppuli, maili tuli vastasin koko elämäntarinallani. Kiitos tuestasi.

kesäpoika

Vaikkei ihmiset tietäisi mitä sanoisi niin sanoisi mitä tuntevat sillä hetkellä, ykx mun parhaimmista ystävistäni sanoi että senkun tapat ittes samalla saat tappaa hänekin, valitettavasti hän ei ollut homo vaikka oli vähän sen piirteitä nyt sillä on eukkoystävä. meidän välit meni rikki koska mä tiesin että joskus tulee aika jolloin
meidän teiden pitää erota ja se koski niin paljon että jotenkin tahdoin suojella häntä ja sanoin yksipuolisesti ystävyyden irti, tosi tyhmää!
Jooh, auta armias kun mä olen kiukkunen, silloin melkein lentää jokainen vastaantulija kadulla tiiliseinään, jos joku ottaa päähän niin olen todella vihainen huh.

Miten muutes olet selvinnyt masiksesta, mä vaan en ole.

Kiitos vinkeistä vaikka kestääkin kelata niitä että oikein saisin mahtumaan paksuun päähäni.
Sairauteni olen hyväksynyt (kait)
Onneksi kuolema tulee itsestäänkin, jos täällä pitäisi elää ikuisesti niin menisi hermot.
sairaudet paranee viimeistään silloin kun hiekka tömähtää arkun päälle, onneksi.
Onko se todellakin niin väärin pitää tästä meidän äiskän yhteisestä asunnosta kiinni? olen jo muuttanut elämäni aikana 9 kertaa ja jotenkin olen jo kyllästynyt siihen aivan kybällä.Onko se niin väärin toivoa maailmalta että saisin vain olla rauhassa omassa pimeässä nurkassa ja kuunnella omaa hengitystäni ja ihailla ajatuksiani.

Jaksamista kaikille elämään.
*haleja*

genesis kysyy, että "Onko se todellakin niin väärin pitää tästä meidän äiskän yhteisestä asunnosta kiinni? olen jo muuttanut elämäni aikana 9 kertaa ja jotenkin olen jo kyllästynyt siihen aivan kybällä" - Ei oo väärin, päinvastoin. Jos voit, pidä ainakin nyt kiinni vaan - mutta jos et voi, ota sekin uutena mahdollisuutena .... olen oppinut, että moni asia, johon minut on 'pakotettu', kääntyikin parhaakseni ....

Nyt juuri sulle on varmasti hyvä saada olla tutussa yhteisessä kodissa. Ajan mittaan 'pärjäät' ja viihdytkin muuallakin (jos on pakko muuttaa). Aika näyttää ja kaikki käy parhain päin.

Jaksamista ja terveisiä vaan sekä genesikselle että kesäpojalle! (ja kaikille muillekin kyllä)

Genesikselle kiitos myös säåhjköpostista. Laitoin pari vastausta tulemaan ....

Genesis, ei ole väärin pitää yhteisestä asunnosta kiinni. On väärin tehdä siitä niin tärkeää, että on valmis kuolemaan jos ei saa mitä haluaa.

Asunto edustaa sulle varmaan monia asioita ja siitä on siksi tullut niin tärkeä. Mitä se edustaa? Mikä muu voi edustaa samaa? Edustaako se sitä samaa turvaa, jota kuolemakin edustaa. Jos et saa toista, tahdot ainakin toisen? Tarvit uusia turvia. Kuinka paljon siellä on äitiä? Äiti ei ole oikeasti siellä. Ja kyllä mä ymmärrän, että oma koti on tärkeä. Olin itse monta vuotta juureton ja opin muuttamaan, eikä se oo lainkaan mulle luonteenomaista, se oli vain pakko ja se repi isoja paloja irti.

Asunnosta voi taistella, muttei sellaisen vuoksi kuolla. Jos on pakko niin on pakko, eikä kysymys kuulu Miksi vaan Mitä nyt.

Se ettei näe vaihtoehtoja, on sairauden oire. Sulla on sellainen oire. Se ei ole totta, etkä se ole sinä. Se on ajatuskulku jonka masennus on sinuun istuttanut. Kirjoita se vaikka paperille. "Minulla on taipumus ajatella, ettei tulevaisuudella ole minulle mitään tarjottavaa."

Se on typerä ajatus ja sairas ajatus. Jos se täytyy tuntea niin tunne, mutta älä nimitä sitä omaksesi sillä siihen oot liian älykäs. Kyllä sä oikeasti tiedät että selviät.

kesäpoika

En minä mitään halua, tahdon vain olla omassa rauhassani ilman että kukaan kiusaa.
En tiedä mitä tahdon sillä mulla oli joskus todella vaikeaa äidin eläessäkin niin että meinasin tappaa itseni, se se vasta olisi ollut järkkyä äidille kun sen entinen mies
hirtti jo ittensä ja on menettänyt 40v tyttärensä Ruotsissa kohdunkaulasyöpään ja kuka siitä olisi huolehtinut nämä vuodet, hoitanut asiat, kävelyttänyt vessaan ja muutenkin auttanut rollaattorin kanssa ja sairaalarumbassa. Sisko varmastikin.
Mä en vaan kestä jättää tätä kaikkea taakse, mä muistan vielä haudassanikin kun äiti konttaili lattialla verisen lakanan kanssa vessaan kun oli aiemmin pyörtynyt kun oli verioksennus ja vatsalaukku-sekaisin.Mä en edes tahdo unohtaa noita, jos mun on pakko muuttaa täältä tutusta turvallisesta asunnosta ja paikasta niin sekoan 100 varmasti!!
Äiti eli täällä 15 vuotta meidän kanssa ja hän elää edelleenkin vaikka ruumis onkin hautausmaalla, äidillä on kaikki hyvin, näin se ilmoitti minulle kun ilmestyi unessa.

Tuo lauseesi oli hyvä pitää mainita se seuraavan kerran omahoitajalle.
mä en vaan vittu soikoon kestä muuttamista ja opettelemista taas bussilla kulkemista jostain helvetin korvesta, se on aivan sama jos mun koko omaisuus on rekassa niin se on aivan sama viedäänkö ne tavarat 100metrin päähän vaiko 1000km päähän. tämä on vain tätä tasaista paskaa elämää.

Jos sosku muuttaa niin sitten voisin olla lähtemättä tästä maailmasta, pitää huomenna jutella kanslistin kanssa jonka kanssa muorikin jutteli monia vuosia ja se tuntee meidät tosi hyvin ja sanoa että sitten muutan jos ne muuttaa, eli menen siskolle päiväksi koiran kanssa ja illalla menen uuteen asuntoon joka helvetin asian
pitää olla samalla paikallaan, haarukoista ja lusikoista lähtien ja naulakossa pitää olla muorin päällystakki ja lattialla sen kengät kuten on nyttenkin.
Vituttaa tällainen koko elämä.
*jaksamista kaikille*

Pora-liike kirjoitti: "Itsemurhaan tarvitaan elämäntuskaa, johon liittyvät sekä äly että herkkyys."

Tuo oli typerintä, mitä olen tänään lukenut.

Heippa Rakkaat homppelini :) Ihanaa olla viimeinkin tullut kaapista ulos vaikka seuraamukset ovatkin olleet laidasta laitaan, toiset ovat aivan normaallisti ja toiset tahtovat passittaa hoitoon suljetulle osastolle. Luuleeko ne nykyään että kaikki homot tahtovat heti harrastaa anaaliseksiä yötämyöten?
Rakkautta on monenlaista, Sanoihan Jeesuskin että Rakastaa opetuslapsiaan.
Jumalalle kiitos olen päässyt eroon itsetuhoajatuksistani, suurin syy oli lääke:seronil jota joku mtt:n lääkäri oli määrännyt vuosikymmeniä sitten, sen pahimpia sivuvaikutuksia oli itsetuhoisuus, lopettelin sitä vähitellen ja nyt olen päässyt mokomasta paskasta kokonaan eroon.
Tosin vielä itkettää kun 28.03 tulee rakkaan Äitini poies menosta vuosi täyteen, kävin sen johdosta mtt:n lääkärillä joka nostikin rauhoittavien määrää.

Koittakaa jaksaa ja muistakaa että itsemurha on Herralle kauhistus, eikä se kuulu Hänen suunnitelmiinsa ja vanhan uskomuksen mukaan itsemurhan tehneet päätyvät automaattisesti helvettiin.
Jutelkaa toistenne kanssa ja vaikka päivystävän pastorin kanssa, se auttaa kivasti.
Mulla on seuraava mtt-hoitajan tapaaminen 03.04 (päivä ennen äidin syntymäpäivää) ja asunto-palaveri on lääkärin kanssa 30.04. Mutta onneksi on huhtikuussa palaveri jossa käsitelllään että saisinko mahdollisesti yhden kuukauden vuokran sosiaali-virastosta, kun muutenkin tekee aina niin tiukkaa.

Ai niin ja eläkehommat etenee, tuli kyselykirje kotiin ja palautin sen heti, jos oikein hienosti käy niin pääsen ikuisesti eläkkeelle masennuksen ja selkäni takia, sitten kun olisi säännölliset tulot niin saisin pankistakin pikku-lainan jolla ajattelin lähteä 12vuoden jälkeen taas kerran viettämään päivän tukholmassa.
Ja nykyään mulla on mokkula, ettei tarvitse pelätä karmeita puhelinlaskuja, siinä tosin sattui jokin kömmähdys koska kuukausimaksu on 9.80e ja minulle ei ole tullut yhtään laskua kahteen kuukauteen :) kerran soitin niille ja annoin kännyn numeron, toista kertaa en soita. Kiva lahja saa ilmainen netti-yhteys.

Jumalan Siunausta Kaikille ja pitäkää itsestänne huolta.

"Musta herkkyys ja itsetuhoisuus ovat kaksi eri asiaa, vaikka ne voivatkin asua samassa ihmisessä. Itsetuhoisuus on omaan itseen käpertymistä ja itsemurha sen äärimmäinen muoto. Siinä ei ole mitään glorifioimisen arvoista. En mä tarkoita syyttääkään niitä, jotka ei jaksa enää elää, masennus on sairaus, eikä itse aiheutettua. Sen läpikäyminen voi kasvattaa ihmistä, mutta ei siihen sairastuminen vaadi mitenkään erityisen hienoa persoonallisuutta.


Silti: ihailtavaa ei ole kurjuus, vaan se, mitä siitä voi seurata."

Nimenomaan.
Itse olen käynyt todella pahan masennuksen läpi itsemurha-ajatuksineen ja suunnitelmineen. Sain apua ja selvisin siitä. Masennus on sairaus siinä missä mikä muukin ja todella pirullinen sellainen, koska se kääntää oman mielen itseä vastaan. Ja kun se oikein pahaksi äityy, niin ei enää edes tiedä mikä on totta ja mikä on oman mielen sepitelmää.
Hakekaa hyvät ihmiset apua, jos ette ole sitä jo tehneet.

merjami kirjoitti: "Hakekaa hyvät ihmiset apua, jos ette ole sitä jo tehneet."

Ei kannata luottaa muiden "apuihin".