mistä löytäisi... :/

Olen miettinyt ja tätä asiaa on varmasti pohdittu aiemminkin, miksi meidän on niin vaikea löytää seurustelukumppania. Olen ollut sinkkuna melkein kaksi vuotta, sitä ennen oli n. 1.5 vuoden mittainen suhde. Olen käynyt baareissa ja erilaisisissa tapahtumissa ja pitänyt itseäni esillä. Keväällä ihastuin yhteen kaveriin oikein tosissaan, mutta siitä ei tullut mitään, koska hän ei halunnut minusta kuin vakituista seksikumppania, enkä halua ryhtyä moiseen. Olen tavannut ihmisiä baarien ja jopa työni kautta, mutta aina tuntuu olevan jotain vikaa, joko minussa tai toisessa. Kemiat eivät mene yhteen. Monet jotka tuntevat minut ihmettelevät, miksi minulla ei ole jo poikaystävää, koska olen mukava, enkä ole yhtään pahannäköinenkään. Töissä pari tyttöä on jopa ihastunut minuun, ja se on aiheuttanut minulle päänvaivaa; tyttöjä olisi minusta kiinnostunut vaikka kuinka, mutta kun ei vaan kiinnosta.
En ole laittanut hirveän tarkkoja kriteerejä siitä, minkälaista ihmistä olen hakemassa, ikä-, ulkonäkö ym. seikat eivät kohtuuden rajoissa ole rajaavia tekijöitä. Monesti on käynyt nin, että on haluttu vaan pikapanot ja sitten kun kysyy että mitä sä teet huomenna, nin vastauksena on ollut "äh, mulla on vähän kiireitä" tms. paskaa. Tunnun kyllä kelpaavan monille yhdeksi yöksi mutta vähän pidemmäksi en ole kelpaava.
Ja kaiken huippu on sitten se, että kun löydän jonkun ihanan, joka olisi minusta kiinnostunut, niin hän asuu 600km päässä minusta :( Edes samaan kaupunkiin muuttaminen ei tule kysymykseen molempien töiden/koulun takia.

Kuulun siihen ryhmään, josta ei heti näe, olenko homo vai hetero, mutta joistakin piirteistä osaava kyllä tunnistaa. Oma tutkani on kyllä niin surkea, että parin täysin epäonnistuneen yrityksen jälkeen olen heittänyt tutkallani vesilintua - se ei vaan toimi.
Baareista ei ainakaan täällä päin saa kuin ihmeellisellä tavalla jonkun ihanan, suurin osa haluaa vaan sitä yhtä. Homoja pitäisi tässä kaupungissa olla, onhan sentään neljänneksi suurin kaupunki kyseessä (kai?)
Pari aikaisempaa kertaa toinen halusi vähän etäisyyttä, mikä on mielestäni ok, mutta kun kaverista ei kuulunut kahteen viikkoon mitään, niin soitin hänelle ja hän oli päättänyt, ettei meistä tule mitään. Seuraava kaveri oli täysin päinvastainen, ei saanut melkein hengittääkään rauhassa, ja siitä eroonpääseminen ei ole vieläkään loppunut.

En ole tässä nyt mankumassa oman elämäni kamaluutta tms. paskaa vaan ihmettelen sitä, että kun näitäkin keskusteluja on varmasti niin homo- kuin heteropalstatkin pullollaan, niin miksi ihmiset eivät ala ajattelemaan, että haluavatko olla yksin, vai yrittää jonkun kanssa, joka ei ehkä ole täysin se unelmien poika/tyttöystävä. Olen ajatellut viimeaikoina, että haluanko olla tässä kierteessä lopun ikäni ts. hillua baareissa tai muissa paikoissa, missä olisi mahdollisesti samanhenkisiä ihmisiä, ja olen tullut siihen lopputulokseen, että yksinolo voi näistä kahdesta vaihtoehdosta olla se parempi. Käyn baareissa kavereiden kanssa hauskaa pitämässä, mutta aina kun olen ollut seuranhaku päällä niin paska fiilis on jäänyt jäljelle.
Niinpä nykyisin kun olen ollut baareissa, en ole enää katsellutkaan muita kovinkaan aktiivisesti silläsilmällä, ja, on ollut paljon parempi olo illan jälkeen.Tietysti vieläkin katselen joskus joitain pidempään ja haaveilen omasta ihanasta, mutta ehkä yksinolo on sittenkin parempi vaihtoehto minulle, koska tuntuu olevan vaikeaa löytää sitä oikeaa. Olen tullut siihen lopputulokseen että ihminen ei kaikkea voi saada, ja koska minulla on moni muu asia kunnossa, niin ehkä tämä on se asia, joka minun kohdallani jää täyttymättä ja se ei välttämättä ole kovinkaan huonosti. Me vaan rutisemme (niinkuin minä tässä) tyhjästä.
Joten kun menen seuraavan kerran baariin, niin pidän siellä hauskaa rakastamieni ihmisten kanssa, ja olen siihen tyytyväinen. Tietysti se ihanakin voisi tulla koputtamaan olkapäälle ;D

2 vuotta? Huh, eihän se ole vielä mitään. Itse olen ollu sinkkuna 20 vuotta :)

Nameles, oonko ihan väärässä jos arvaan, että oot siis 20-vuotias..? :) Kirjoituksistas oon päätellyt, että oot suunnilleen mun ikäinen (19)..

pitää paikkansa sekin. Absolutistina eläminen rajottaa melko rankasti pariutumista

Kärsivällisyyttä. Itse iskin poikaystävääni kymmenen kuukautta ennen kuin tärppäsi. Ensimmäisen kerran kun hänet näin, sanoin itselleni: "Siinä se on, tätä ei pilata." Pidin siitä periaatteesta kiinni. Sinä aikana ehti tapahtua monenmoista. Silti päällimmäisenä oli, että tuon minä otan. Kierrellen, kaarrellen ja kaikki mahdolliset keinot käyttäen viimein sain hänet omakseni.
Alkaa tulla noita vuosia täyteen jo sen verran, että heteropari olisi ehtinyt avioitua ja erota ja avioitua moneen kertaan. Jälkeenpäin kun olemme asiasta puhuneet, olemme todenneet, että pariutuminen olisi käynyt jo ensitapaamisella. Kymmenen kuukauden riiaus oli kuitenkin ehkä paikallaan. Kumpikin tiesi toisensa hyvät ja huonot puolet. Jos ottaa päähän ja riitelyttää, voi aina sanoa: "Iteppähän valitsit!"
Vieläkään me ei silti tiedetä kumpi valitsi kumman. Jos tiedettäisiin, olisi suhde tuhoon tuomittu. Mutta sitä on rakkaus. Rakkautta ei voi valita.
Eli lyhyesti: Rakkautta ensi silmäyksellä, kärsivällisyyttä suhteen luomiseen.

Kannattaako sitä piiritystä muka jatkaa ja jatkaa vain, vaikka toinen on jo sanonut että ollaan kavereita vaan hei? Tää ei ollut mikään uittuilukommentti, vaan kysymys.

Näköjään joissakin tapauksissa kannattaa.

Tarttee sanoo että oon 100 % samassa tilanteessa Tokyon kaa. Viimeks juuri viikonloppuna juttelin lesbokaverin kaa täsmälleen samsta aiheesta. Eli molemmat liikumme baareissa, olemme mukana muussakin toiminnassa eikä nettikään tuntematon ole eli miten Tokyo sen nyt laittoi... "pidämme itseämme esillä". Suorastaan ahdistuimme, kun mietimme, että mistä ihmeestä sitä kumppania sit oikein etsisi, kun mistään ei tunnu löytyvän ketään.

Ja kyllä vaan noita ihmettelyjä on saanut kuulla, et miksei oo bf:ää jne. Mullakaan ei mitään ihmemiesvaatimuksia oo eli kohtuuden rajoissa... Sanon usein et se on "koko paketti", joka merkkaa. Ja samaan oon törmänny, et yhden tai useamman yön panoksi kyllä kelpaisin, mutta jos vihjaiseekaan muusta, nii saa kyl melkei välittömästi vihjailla keskenään.

Minulla on tapana lopettaa "syhteet" jo ennen ensitapaamista vittuilemalla. Netissä tungeksii tuttavaa, mutta saavat piruparat sukssia livohkaan kun olen latanut pari viestiä. Miksikö näin? Siksi että ne tyypit ovat ulkonäkö- ja ikäkeskeisiä nyrppääjiä, kuolemantonta rakkautta etsitään ja itsestäänselvää on, että vaan tarpeeksi nuori ja kaunis pystyy moiseen. Kerran jopa baarissa yksi nuori pintamus pyrki iskemään minua. Tyypin käsitys menestyksekkäästä viettelytaktiikasta oli asettua istumaan lähituntumaan ja tuijottaa rävähtämättä & mykkänä. En piruuttani ollut näkeväni koko tyyppiä ja puhua lätisin viereisen, noin nelikymppisen työttömyyseläkeläisen kanssa >)

Niin, tuo "mistä löytyisi" on ihan asiallinen kysymys. Itsekin olen enemmän kotona omassa (=hyvässä) seurassani viihtyvä heppu. Baarielämä ei ole koskaan kolahtanut, joskaan en ole vielä tässä iässä ehtinyt tarkemmin gay-sceneen tutustua. Mistäs muualta löytyy ´samanmielistä´ väkeä, kuin alakulttuurimme baareista? Seuratoiminnasta? Tapahtumista?

Itse odottelen yhä että se unelmien prinssi tulisi soittamaan ovikelloa :)

Millikan. Minulle tuli se unelmien prinssi soittamaan ovikelloa. Tosin se oli vain unohtanut avaimet ;D

Lukumo, Sinulla on käynyt tuuri. Harvaa tullaan kotoa "etsimään" ;)

tää oli tosi hyvä kirjoitus, tekis mieli vastata mut ny just aika on rajallinen.

Tätä asiaa kyllä jauhetaan täällä todella paljon, mutta mistäs sitä muustakaan jauhettais. On kyllä sinänsä kiva kuulla toisten kertomuksia ja kokemuksia näistä asioista, niin siinäkin tulee sellaisia ahaa-elämyksiä että ei tässä nyt niin eri veneessä yleensä ollakkaan.

Itse en ole kyllä deittailijatyyppiä hirveästi, semmoinen treffeillä jäykisteleminen on yleensä vaan ahdistavaa ja vähän ankeetakin. Pakkohan sitäkin on tietty tehdä ettei ihan jumiin jää, mut viime aikoina en oo kyllä sitäkään jaksanu, kun alkaa toi ikä varmaan jo painaa :D

Toisessa viestiketjussa olin positiivisesti yllättynyt siitä, että kyllä ainakin muutama homo/lesbo oli töistäkin löytänyt itselleen ihan vakikumppanin, sekä harrastuksistaan yms., niin ei se nyt niin epätoivoista oikeastaan vielä ole. Netti ja baari on tietysti siinä lyömättömät että ne ovat kuitenkin varmaan useimmille kätevimmät tavat, sekä koska vähemmistöstä on kyse, niin ei ehkä ihan jokaista työkaveria/harrastuskaveria/satunnaista tyyppiä ehkä kannata mennä iskemään, koska kuitenkin yleensä kyse on heterosta.

En viitsi lätistä mitään latteuksia että kyllä se oikea jostain löytyy, koska mistäs sitä ihan oikeesti koskaan tietää. Kenenkään ei tarvitse kuitenkaan yksin olla, se on ihan faktaa ja kaikille nyt aina yks homo jostain siihen kainaloon löytyy, mut millon, mistä ja miten on tietysti aivan eri kysymyksiä.

Toisille ihmisille sinkkuilu ja yksinolo taas sopii paremmin ja itse olen nyt tehnyt vähäksi aikaa tietoisen päätöksen että jätän kyllä pariutumisen väliin vähäksi aikaa. Yhden yön jutut on alkanut jo kyl jäämään jo täs pahimman teinikiimanuoruuden mennessä ohi :D Tosin, kyl se sit taas iskee kovaa ja korkealta se pariutumishalu tai sit tosiaan huomenna törmään siihen unelmieni prinssiin, mut jos niin käy niin kyllä se mulle sopii.

Aina sanotaan kans ettei etsimällä etsien sitä löydä, mutta ei sitä kyllä löydä yleensä ilman että jotain asian eteen tekeen. Tosiaan kukaan ei kotoa tuu hakemaan (tai ehkä tuleekin, who knows), et se oma aktiivisuus kyllä tietysti vaikuttaa. Epätoivoon ja katkeruuteen on ihan turha sortua, kun se sitten vie helposti elämäniloa just niiltä muilta asioita, jotka on kunnossa. Ei ilman parisuhdetta oleminen voi kamalin juttu maailmassa olla kuitenkaan ja jos sitä ihan välttämättä haluaa, niin kyllä sen sillonkin sit saa.

Näyttää tuo netti vievän voiton pariutumisen edistämisessä. Ainakin ystäväpiirissämme, lähes samanaikaisesti, kaksi ystäväämme löysivät (toivottavasti) "omat kultansa" netin kautta. Vilpittömästi iloisena molempien puolesta toivottelemme heille onnea.

Ajattelinpa itsekin kantaa korteni kekoon tämän keskustelun osalta.
Olen itsekin kotona viihtyvää sorttia, tosin suurelta osin siksi että asun pikkupaikkakunnalla. Homobaareja (tai mitään muutakaan toimintaa) täällä ei ole, joten netti on siis käytännöllisin vaihtoehto etsiä samanhenkisiä ihmisiä. Harmillista vain kun toisen ilmeitä ja eleitä ei näe, eikä tuntemattoman ihmisen jutuista välttämättä ole heti täysin perillä, on vaikea tietää mitä se toinen nyt oikeasti on vailla. Niin pettymys siitä että toinen hakeekin vain seksiseuraa, kuin ahdistus siitä että toinen ei haekaan vain seksiseuraa, on koettu.
Harrastusten parista löysin taannoin erään kivan pojan, joka esittäytyi heterona, mutta näinpäs ei täysin ollutkaan. Alkuhuuman jälkeen siitäkin tosin seurasi vain pettymys, ettei hän uskalla/halua/ole valmis olemaan toisen pojan kanssa.
Kuten muillakin, minullakin menee vallan mainiosti elämän muilla aloilla. Mutta minkäs ihminen itselleen tekee, kun haluaa aina vain enemmän ja parempaa.
Minullekin yksin eläminen sopii tällä hetkellä hyvin, mutta ajoittain iskee suru puseroon ja antaisi mitä vaan mielitietyn halauksista ja suudelmista. Saa nähdä soiko minun ovikelloni, vai joutuuko tästä ihan itse lähtemään miesten perään. Jos joku tietää mistä niitä unelmien kumppaneita löytyy, niin saa kertoa minullekin :)

Timmyn viestissä oli hyvin paljon samaa kuin omissa ajatuksissa. Suurimpana erona se, että itse en asu pienellä paikkakunnalla. Ei se helppoa ole edes isossa kaupungissa löytää itselleen ihanaa poikaa vierelle. Tietysti haittana voi olla se, että viihdyn hyvin kotosalla. Harrastan kyllä aktiivisesti salilla käyntiä ja ulkomuodoltani en ole mikään kaapin kokoinen lihaskimppu, mutta ei siellä kukaan kiinnitä huomiota toiseensa paremminkin itseensä peilin kautta. Nettiäkin olen kokeillut, mutta ei sekään ole tuottanut tulosta. Ilmeisesti etsin jotakin sellaista mitä ei ole edes olemassa...

timmylle ja miklolle toivottelen onnea. Kyllä se oikea jossain vaiheessa löytyy, vaikka niin kornilta kuullostaakin. Jokainenhan meistä rakentaa itselleen sen mielikuvan täydellisestä kumppanista, mutta valitettavasti joudumme tekemään kompromisseja saadaksemme edes sen toiseksi parhaan, ellei se täydellinen astu jonkun kulman takaa elämäämme. Ihan kaikkea ei tarvitse hyväksyä, eikä kaikesta tarvitse sentään itsekään luopua. Sillä toisellakin on omat näkemyksensä ihannekumppanista. Eivätkä
ne mielikuvat koskaan satu kohdalleen - usein riittävän lähelle kylläkin.

Itsellänikään se ei onnistunut ensimmäisellä, eikä toisellakaan kerralla - kolmas kerta toivottavasti toden sanoo ;)

Kiitos arkadas, pienet sanat ilahduttavat. Itse olen tullut siihen tulokseen, että kyllä Hän saapuu elämääni jossain vaiheessa. Tietysti odottavan aika on pitkää. Kaikkien meidän elämät on jo kirjoitettu valmiiksi, mutta meille sitä teksitä ei näytetä. Olen valmis tekemään kompromissejä itseni ja hänen suhtee jotta suhteesta tulisi mahdollisimman tasapainoinen. Muutamia kertoja on tullut kokeiltua pitkiäkin suhteita, mutta vielä ei ole tärpännyt. Edelleen silmät ja mieli avoimena eteenpäin...

Jonkin aikaa on kulunut viime kirjoittelustani, mutta ajattelin nyt vähän valaista omaa tilannettani. Omaa kultaa ei ole vieläkään löytynyt, mutta en ole sitä edes kovinkaan aktiivisesti etsinyt, mutta ainahan sitä katselee mukavia poikia silläsilmällä :D
Tässä on tullut huomattua, että sinkkuna eläminen on ihan mukavaakin, ainakin on pystynyt paneutumaan opiskeluun ja töihin paremmin, kuin että rutistaisi omaa ihanaa päivät pitkät ;D Olen yhteen poikaan aivan ihastunut, mutta en ole uskaltanut lähestyä häntä, vaikka olen 99% varma, että hän on homo, mutta kun vaan ei uskalla... Mielessäni tulkitsen hänen sanomisensa ja tekemisensä vaikka miksi. Ehkä joku päivä (toivottavasti) uskallan pyytää häntä vaikka kaveripohjalta kahville tms..
Vaikka olen muuten sosiaalinen, ja ystäviä on siunaantunut riittävästi ympärille, niin kukaan heistä ei suostu uskomaan, että tällaisissa tilanteissä olen erittäin arka toista lähestymään.
Yksin ollessani, kuten aikaisemmin sanoin, olen huomannut, että täytän poikaystävän paikan monella tavalla: Töissä käyn enemmän, opiskelen ehkä ahkerammin, harrastan enemmän kuin pitkään aikaan *odottaa sopivia pyöräilykelejä*, ja muutenkin täytän päiväni, jottei tuntuisi niin yksinäiseltä. Mutta nyt olen ottanut itselleni tavoitteen, joka on alkanutkin, että muutan itseäni hieman fyysisesti ja henkisesti parempaan suuntaan (tulikohan ymmärrettävästi sanottua), nauran enemmän ja nautin tämänhetkisestä olotilastani ja uskon ja toivon, että se ihana, kuka hän ikinä onkaan, huomaisi minut ja saisin elämäni tältäkin osalta kuntoon..

Hyvää alkavaa kevättä kaikille!
T: tokyo84

Oi voi! Luin tuon viestin ja mielen palasi oma vuodatus..ööhmm.. 3 vai 4 v sitten tällä samalla sivustolla. Samoja asioita jouduin pohtimaan, melko tarkalle samat ajatukset pyörii sillo päässä. Nyt, jo reksiteröidyssä parisuhteessa, voin sanoa että se tulee sielt mistä vähiten odotat. Sillo kun et etsi. Kamalasti sitä itsekki säntäili sinne sun tänne ja yritti jotain. Sitten jossain vaiheessa rauhoittui meininki ja olin vaan tyytyväinen siihen mitä on. Kunnes elämääni käveli mies ja lyhyt suhteemme jätti aikamoisen lommon sisälläni. Olin rikki pidempää kun itse suhde kesti. Sillo itkin aika pitkään lapsuuden ystävälleni, pojalle jota olen tuntenut jo 21v. Itkin hänelle netissä, sillä välillämme oli 3000km, huomasin vaan yhtenä aamuna että ollaan välillä vietetty jopa 14h on-line. Pidin häntä heterona ja naisten miehenä, aivan liian komea ja fiksu ollakseen homo. Heh. Sitten eka tapaaminen siiten 7vuoteen ja huomaan että kaikki mitä olen aina toivonut toisen olevan on edessäni, unelmieni mies on ollut koko ajan "lähellä" mutta hän on hetero. Ja sitten taas pitkät yöt jo livenä, keskusteluja, keskusteluja ja avautumisia. Yhtenä päivänä valitin kaverille puhelimessa kuinka ihana mies ja miks hlv:ssa ei vois olla homo ja MINUN, ku on aivan täydellinen! Lopetin puhelun, käänsin selkäni ja siinä hän oli... Puku päällä, polvellaan, kukka toisessa kädessä ja sormus toisessa! Miten moiselle vastataan kieltävästi?! :D

vissy... on se ihanaa ja kaunista tuo poikarakkaus ;)
Onnea ja voimia suhteeseen....

- arkadas & co -

sitä täällä itä-suomenkin suunnilla on pohdittu että mistä löytyisi sellainen oma kulta. :) itse sentään jo 18-vuotta sinklkuna. :)
Aina jotain pientä säpinää on löytynyt mutta ei koskaan kelpaa ihan vakituiseen suhteeseen, koska en suostu seksisuhteeseen. :)

No, kai se vielä joskus sitä ovikelloa soittaa. :D

Luin vasta nyt vissyn kirjoituksen. Haluan onnitella. :)

t. Jo 29 v. sinkkuna ollut

Puretaan nyt tuntoja vähän tännekin... takana on noin puolen vuoden netti-ihastuminen joka ei koskaan johtanut minnekään välimatkan vuoksi. Juttelimme toisinaan jopa 4-6h mesessä ja jotenkin tuntui että ei näin mukavaa kaveria voi ollakaan. Lopulta kuitenkin tulin/tulimme siihen tulokseen että ei tämä voi tästä edistyä minnekään koska hän asuu jenkeissä ja minä täällä suomessa eikä kummallakaan ole aikaa tai rahaa edes vierailla kun opiskelijoita kumpikin olemme. Aika surkea olo oli pitkään kun ei pääse edes tapaamaan että näkisi voisiko homma toimia oikeassa elämässäkin mutta eihän sille mitään mahda joten...

Plussapuolina voi sanoa että tätä ennen en ole edes viitsinyt etsiä ketään kun on luullut ettei siitä mitään tulisi kuitenkaan, mutta en tiedä. Nyt jotenkin tuntuu että olen kuitenkin loppupelissä aika hyvä tyyppi. Eli sanotaanko että silmät aukesivat asioiden suhteen eikä oma elämä olekaan välttämättä niin hanurista mitä on luullut ja joku toinenkin voisi arvostaa seuraani.

Nyttemmin tässä kevään alkaessa vähitellen on tullut katseltua jonkin verran deitti-ilmoituksiakin mutta aika surullista luettavaahan ne on. Aika harvassa tuntuvat olevan sellaiset homot jotka tuntuvat olevan sopivaa poikaystäväainesta, eli että elämä on hyvällä mallilla ja päässäkin on sen verran ajatuksia että osaa vähän panostaa siihen deitti-ilmoitukseenkin. Vai lieneekö kaikki sellaiset jo varattu. Toisaalta voihan se olla että kyseessä on perisuomalainen mykkyyskin että itseään ei osata tai kehdata mainostaa vaan luullaan että kaikki näkevät kuvasta kuinka hyvä tyyppi hän on :)

Noh, kevättä kohti mennään, kelit paranee ja vaatteet vähenee. Ja ensimmäistä kertaa olen valmiina tapaamaan ihmisiä lähempi tuttavuus mielessä. :> Tulipas tästä nyt imelää tekstiä...

Ohhoijaa, sekoilin vähän ja meni viesti ihan väärään keskusteluun, joten laitanpas sen nyt sitten kuitenkin tänne oikeaan keskusteluun... =)

Minun seurustelukumppani löytyi yhtäkkiä, en osannut odottaa, en kaipaillut. Mutta, sitten vain hups, se vain hujahti ja olin hänen seurassaan.

Tapasin hänet irc-galleriassa, laittoi viestiä, että mitäs tänne kotikaupunkiini kuuluu. Hän on siis toisesta kaupungista. Vähän siinä chattailtiin ja sitten muutama tunti puhelimessa. Pari päivää ja olin jo matkalle hänen luo.

Mielenkiintoiset ensitreffit, teimme kotiruokaa ja juttelimme, hänen luona. Yövyin sitten siellä. Ihan vain nukuimme. Kumpikaan ei yrittänyt edes mitään. Mitä nyt joku pusu siinä illan aika annettiin. Silloin tiesin, että tämä on se minun mies.
Nyt on lähelle vuosi suhdetta takana.

Itse olen tässä pohdiskellut, että ainakin minun naispuolisilla heteroystävilläni ja muutamalla homokaverilla on vähän sellainen asenne, että jos on muutama pieni piirre, joka ei miellytä niin turha on sitten sen miehen enää puhelua odotella. Heillä on korkeat kriteerit ja odotukset korkealla.
En tietenkään tarkoita, että kuka tahansa pitäisi kelpuuttaa, mutta joskus vaan tuntuu vähän liialliselta kuunnella kaikki ominaisuudet, joiden pitäisi mahtua yhteen pieneen ihmiseen.
Mielestäni on turha odottaa, että suhde alkaisi korkealta huipulta.
Pienestä se alkaa, ja yhdessä se on sinne korkealle huipulle mentävä.

Omalla kohdallani asiat vain menivät eteenpäin, en odottanut suhteelta mitään, hyppäsin vain mukaan ja annoin mennä. Kyllähän siinä toisessa on aina sellaisia piirteitä, jotka eivät miellytä, tai asioita joita tekee erilailla kuin toinen. Mutta jos niitä ei opi hyväksymään, on vaikea olla parisuhteessa.
Omassa suhteessa tuli parin viikon yhdessä olon jälkeen sellainen lasku vaihe, jonkinlainen tylsistyminen tai jotain. Tosin se taitaa olla joka suhteessa jossain alkuvaiheessa sellaista.
Kerroin asiasta yhdelle ystävälle, ja se oli heti, että ethän sinä voi enää suhdetta jatkaa, jos parin viikon jälkeen tulee hieman laimeat tunteet. Kommentista huolimatta jatkoin, koska ajattelin, että enhän voi koskaan saada toimivaa parisuhdetta, jos heti ensimmäisen asian kohdalla pitäisi laittaa poikki.

Ja jos haluaa nettiseuraa kannattaa tutustua qruiser.com En tiedä kuinka monelle se on tuttu paikka. Joskus olen muutaman tyypin kanssa siellä jutellut.

Nykynuoriso siis kutsuu saman päivän nettituttunsa suoraa päätä kotiin kyläilemään... hmmm.... jotkut pitäisivät tuollaista hiukan vaarallisena. Toisaalta... good for you.

Niin, noh tuohon en osaa sanoa, että onko tuo nyt yleistä. Meidän piti mennä leffaan, mutta päätimme, että on paljon kivempi jutella.

Olihan se kieltämättä hieman epäilyttävää mennä sinne heti yöksi, mutta se vain tuntui hyvältä... heh... =)