Rakastunut ystävään
Kertokaa mitä teen, kun olen ihan hulluna rakastunut ystävääni. Molemmat olemme lesboja ja asiassa ei muuten mitään ongelmaa olisikaan, mutta kun hän seurustelee ja tämä seurustelukumppani on myös minun kaverini. Olen väkisinkin yrittänyt unohtaa ja päästä yli tunteistani ystävääni kohtaan, mutta en vaan pysty. Olemme tunteneet toisemme jo 8 vuotta, josta ajasta suurimman osan olen ollut niin syvällä kaapissa, etten itsekään tajunnut näiden ystävääni kohtaan tuntemieni tunteiden todellista laatua ennen kuin vasta noin 1,5 vuotta sitten. Siitä asti olen yrittänyt väkisin unohtaa hänet ja tutustua toisiin naisiin jotta pääsisin tästä kärsimyksestä, mutta mikään ei tunnu auttavan. Rakastan häntä ja vain häntä, enkä halua ketään muuta.
Välillä luulen, että hänkin saattaisi olla kiinnostunut minusta; pieniä eleitä, katseita, kosketuksia,.. mutta sitten taas pelkään että kuvittelen ihan liikoja enkä uskalla tehdä minkäänlaista aloitetta tai ottaa asiaa puheeksi, koska pelkään tuhoavani meidän ystävyytemme. Ja hänellä siis on se tyttöystävä, jonka kanssa myöskin haluaisin tulla toimeen tulevaisuudessakin.
Kertokaa onko tilanteeseen mitään ratkaisua olemassa. Onko samanlaisia kokemuksia?
Tuntemattoman neuvo:
Ruoki haluasi ja vaali rakkauttasi. Välitä aidosti ystävästäsi äläkä pakota häntä, mutta nauti katseistanne ja kosketuksistanne. Mene lähelle. Jos haluatte, pettäkää kaveriasi, se voi olla kiihottava ajatus jonka toteuttamisen ei tarvitse johtaa mihinkään pahaan, mutta ole herkkä ja kuuntele tarkasti mitä rakastettusi haluaa. Rakastuminen on ihana tila, sitä ei kannata pelätä. Vaikkette koskaan päätyisikään seurustelemaan, uskalla nauttia siitä.
Olen tismalleen samassa tilanteessa, tiedän miten kauheaa sinulla on.
Kaksi parasta ystävääni siis seurustelevat keskenään, ja olen heistä toiseen suunnattoman rakastunut, ollut jo kauan. Suhteemme on muutenkin erikoinen; liikumme ainoastaan kolmistaan emmekä oikeastaan perusta muista ihmisistä. Koenkin, etten oikeastaan voi rakastua kehenkään ulkopuoliseen. Omien "standardieni" lisäksi on samalla etsittävä tyyppiä, joka sopii kolmen koplaamme; jakaa saman huumorintajun jne.
Puhuit pienistä eleistä, joita kenties tulkitset väärin. Pahinta ovat juuri nuo pienet eleet; tiukat halaukset, puhelinsoitot keskellä yötä, yhteiset hymyt ja naurunaiheet ja kädestä pitäminen. Tai se, kun tämä ystäväpariskuntani riitelee jostain - ihan pienestikin! Olen heti sydän syrjällään toivosta ja olen kuolla siihen paikkaan. Ja joka kerta saan pettyä yhtä karvaasti ja kirota oman typeryyteni, miten ääliömäisen toiveikas olen ollut, miten inhottavan toiveikas ja naiivi.
En tiedä liikutko sinä esim. kaupungilla tämän ystäväpariskuntasi kanssa, mutta kun minä liikun "omani" kanssa (voi miten hauskaa, omistan pariskunnan) koen kaikkein suurimmat tuskat ikinä. Kun he suutelevat rakastuneesti ikuisuuden ja kuiskailevat helliä sanoja toisilleen, ja minä yritän niellä kiukkuani ja turhautumista - ja kateutta? On kammottavaa lukea ihmisiä jatkuvasti väärin - omien toiveidensa mukaisesti - kun tästäkin parista tiedän, että ovat sanomattoman rakastuneita eikä mulla olisi koskaan mitään mahdollisuutta päästä siihen väliin. Ainakaan niin että ystävyyssuhteet säilyisi.
Mutta olen tehnyt päätöksen; mitään aloitetta en tee. Elelen tässä kärsimyksessä niin kauan kuin kestän ja itkukohtaukset yksin iltaisin ei ole liian pahoja. Jos elämä muuttuu vielä avuttomammaksi ja ahdistavammaksi, katkaisen välit näihin ystäviini. Se on teko mitä en milloinkaan voisi tehdä, mutta pian on kai pakko?
Onpa erikoista ja tavallisuudesta poikkeavaa, kun kerrotte tunteistanne ystäviänne kohtaan, ainakin käytätte heistä sanaa "ystävä". Toinen pelkää tuhoavansa ystävänsä ja toinen kertoo tulkitsevansa ystäviään väärin. Kumpikin kertoo kuvitelmistaan eli ollaanko ja eletäänkö ollenkaan todellisuudessa vai fantasioissa. Kerrotaan kärsimyksestä ja tuskasta ja yritetään väkisin unohtaa ystävä...lukekaa nyt uudelleen ajatuksella omat kirjoituksenne ja miettikää sitten, mistä te kerrotte, kun te kerrotte omista tunne-elämän asioistanne, joista käytätte sanoja myös "rakastuminen ja ihastuminen". Jos rakastaa ystävää, niin silloinhan rakkaalle ystävälle haluaa yleensä vain hyvää ja osaa iloita siitä onnesta, mikä hänellä on, vai? Silti te kerrotte samaan hengenvetoon haluista, kateudesta, itkukohtauksista ( suru?), yksinäisyydestä, pakkomielteestä(?)...mitenköhän asiat oikeasti ovat?
Olen ollut melkein samassa tilanteessa. ihastunut todella syvästi ystävään joka seurusteli ja seurustelee edelleen. Pojan kanssa. Tai itseasiassa kun häneen ihastuin, emme olleet ystäviä. Aloitimme samalla luokalla amiksessa ja kun näin hänet niin saman tien ajattelin että minun on pakko saada tuo tyttö. Tutustuin häneen pikkuhiljaa, hän on hyvin ujo ja sitten kun sain selville että hänellä on poikaystävä niin annoin periksi iskemisyrityksessä. Meistä tuli hyvät kaverit ja olin pitkään ihastunut häneen. Mutta sain sen kitkettyä ottamalla kaveri asenteen. Se tavallaan kuihtui pois. Edelleen kun näen kaveriani(eli melkein päivittäin) ajattelen ensimmäiseksi että hän on todella kaunis. Mutta en enää halua tarttua häneen ja suudella intohimoisesti. Eli parannusta parempaan suuntaan.
Sinun tilanteesi on siitä erillainen että et varmaankaan pysty kitkemään sitä samalla tavalla kuin minä.
Mäkin olen ollut rakastunut ystävääni. Hän ei ollut varattu mutta hän oli hetero, joten yhtä saavuttamaton hän oli ellei enemmänkin.
En mä tiedä muuta ratkaisua kuin vain elää se tunne, niin kauan kuin sitä kestää. Ja pitää samalla silmät auki ja sydän avoinna uusillekin tuttavuuksille. Helpommin kyllä sanottu kuin tehty. Mulla kesti tosi kauan päästä ystävästäni yli, mutta pikku hiljaa rakastumiseni kuitenkin hiipui omaan toivottomuuteensa. Olemme yhä ystäviä, mutta nyt olen tuntenut jo pidemmän aikaa häntä kohtaan vain ystävyyttä ilman sen suurempaa vetoa.
Oli se melkoista aikaa, samalla niin ihanaa ja niin kipeää.
Niin mäkin olen ollut rakastunut ystävääni joka ei silloin aikanaan tiennyt et oon lesbo ja tälläkin hetkellä tunnen jotain yhtä ystävääni kohtaan jonka kanssa olen meilaillut jo vuoden sekä tiedän myös sen et tämä ystäväni tuntee myös jotain mua kohtaan.. Hän asuu ihan toisella paikkakunnalla ku mä taas asun hesassa.. Nyt hän ei kuitenkaan ole meilaillut pitkään aikaan mulle päin mitään.. Tässä on vielä sellainenkin ongelma, että hän seurustelee miehen kanssa eikä oikein tiedä mitä hän haluaa elämältään tai sitten kumman kanssa hän haluaisi loppuelämänsä jakaa miehen vai naisen kanssa.. kuitenkin hän sanoo mulle et ihanaa, kun oot olemassa ja niin pois päin..
Ihanaa, että olet olemassa!
Joo mä rakastuin reilu 20 vuotta sitten koulukaveriini (Juhaan) ja rakastan häntä vielä tänäpäivänäkin. En vaan ole pystynyt koko elämäni aikana häntä unohtamaan. Luulin jossain vaiheessa että kyllä se tästä alkaa helpottamaan kun aikaa kuluu mutta mitään mun rakkaudelleni koulukaveriani Juhaa kohtaan ei tapahtunut. Ei varmaan kukaan usko mutta näen hänestä unta tämän tästä ja ne ovat märkiä ja ihania. Näen häntä aina joskus kaupungilla vilaukselta ja voi sitä rakkauden huumaan mikä minuun aina iskee. Kuinka haluaisinkaan mennä häntä halamaan ja kertoa kaiken mun kurjasta kohtalosta mutta :"enhän minä uskalla". Kerran mulla oli jo puhelin kädessä että soitanpa hänelle mutta soittamatta jäi. Psykiatrit väittävät että aika parantaa haavat ja muut mutta mun kohdallani se ei näytä pitävän paikkansa. Ajatelkaa yli kaksikymmentä vuotta olen rakastanut ihmistä johon kouluaikana tulisesti rakastuin. Ei elämä oo helppoa ei todellakaan.