Katkerat äitienpäivät

Tein ajoissa äitienpäiväkortin. Poimin kirjasta herkän ja kauniin runon ja lisäsin korttiin.
Lähtetin sen postissa perille. Pyysin vielä äitiäni lähellä asuvaa sukulaista viemään kukkia hänelle,
itse kun asun niin kaukana maailmalla.

Kaikki muistamiset toki kelpasivat äidille oikein hyvin, kun äitienpäivänä soitin
hänelle. Äidin äänessä on kuitenkin ollut haikeutta ja omantunnon tuskaa jo
vuosien ajan. Hänen sanojensa mukaan äitienpäivät ovat hänelle kyynelten täyttämät ja katkerat.
Hän ei ole osannut olla hyvä äiti minulle.

Minusta hän on kuitenkin paras äiti mitä voin itselleni kuvitella.
Ajatuksemme eivät kohtaa, koska hän kuvittelee minun homouteni johtuvan hänestä.
Se kun olisi muka hänen syynsä. Minulla olisi pitänyt olla normaali perhe - vaimo ja lapsia,
joista hän voisi iloita. Kaiken lisäksi minusta olisi pitänyt tulla pappi tai lääkäri,
joka voisi häntä sitten hoitaa.

Pappi tai ei, olisi ollut parempi jos olisin edes poikamies koko tällaisen elämäni enkä
harkitsisi varsinkaan miespuolisia seuralaisia tai ystäviä. Hänen itsesyytöksensä havaitsen
joka äitienpäivä, kun käyn hänen luonaan tai puhumme puhelimessa.
Ja muulloinkin rivien välistä on tulkittavissa hänen nollatoleranssinsa homoja/homoutta kohtaan.

Olen jo kauan ollut hyvin viileä asian suhteen enkä itse vuodata katkeria kyyneleitä.
Nyt äitienpäivänäkin rohkaisin häntä iloitsemaan äitinä olemisesta ja hyväksymään tosiasiat.
Silti häpeä ja katkeruus paistaa aina hänen lävitseen.

Tuntuu että äitienpäivä on raa´in juhla minulle. Yritän vuosi toisensa jälkeen olla iloinen ja
viestittää hänellekin sitä iloa että juuri Hän on minun äitini - maailman paras äiti minulle.
Viesti on silti aina sama. Nielen katkeruudet ja pakastan ne sieluni sisimpään, mutta pahaahan
se tekee kun aiheutan tahattomasti henkistä pahoinvointia omalle äidilleni olemalla sitä mitä olen.

Mihin pitäisi kurkottaa, että helpotusta saisin.

Hieno äitienpäiväpuhe. Koen jotain samaa - äiti tosin on jo kuollut. Äidin kuolema merkitsi sitä, että vihdoinkin olen vapaa. Vaikea sanoa, mutta niin se on.

Olen haukkunut mutsiani hulluksi ja hyvin hän sen otti!

Mutsi kertoi sen kyllä kaikille sukulaisillemme, mutta olen sen jälkeen haukkunut nekin. Joten, ottakaa pultteja: kummasti ne alkavat avautumaan!

Oli niin riipaiseva teksti. Samanlaisia tunteita minullakin on joskus. Millä ihmeellä ne äidit saisi käsittämään, että homous/lesbous ei ole heidän syytään eikä se muutenkaan ole asia, mistä pitäisi olla pahoillaan.

Minun äitini on kuollut. Surullisinta on kuitenkin se, että hän on elossa.

Kauniisti kirjoitettu, wrede. Murheellinen tilanne. Mieleeni nousi ikävä kuva itsesäälissä ja surkeudessä rypevästä äidistä, joka itsepintaisesti pitäytyy vanhakantaisissa uskomuksissaan ja ennakkoluuloissaan, eikä näe lastaan sellaisena kuin hän on eikä edes halua yrittääkään kohdata tätä. Jotenkin tulee sellainen olo, että tuollaiselle äidille pitäisi jotenkin suuttua. Hänelle pitäisi osoittaa kuinka typerää ja loukkaavaa tämänlaisen asian sureminen ja siinä surussa vellominen oikein on. Homous/Lesbous kun nyt ei kuitenkaan ole mikään paha juttu ja tässä maailmassa kun on niin paljon oikeaa pahaa ja onnettomuutta meidän ihmisten kestettävänä.

Ymmärrän kyllä ettei omaa äitiään halua loukata, enkä oikeastaan osaa sanoa miten itse lopultakaan reagoisin, jos oma äitini olisi kuvauksen kaltainen poikansa homouden surija. Jollain tavalla kuitenkin mieleen tulee sellainen ajatus, että tuolla tavoin ajatteleva äiti pitäisi jotenkin ravistella hereille.

Hei Wrede! Tiedän kokemuksesta ja tutkijantyöstäni miten vaikeaa äitien - ja isien - saattaa olla hyväksyä lastensa samasukupuolinen suuntaus.

Aikoinaan psykoanalyysistä tuli julma äitejä syyllistävä sortoideologia. Lukemattomia kertoja olen joutunut oikaisemaan psykoanalyyttisiä virheolettamuksia.

Olin mukana tekemässä kirjailija Malla Parkkisen kanssa Ulos kaapista -kirjaa, jossa on myönteisiä esimerkkejä onnistuneesta ulostulosta vanhemmille. Tässä on kirjan alkuperäinen esittely kun se ilmestyi vuonna 2003:
http://www.finnqueer.net/juttu.cgi?s=197_1_1

Muutama viikko sitten Ulos kaapista-kirjasta otettiin uusi pokkaripainos. Se oli niin suosittu.

Tein Malla Parkkisen kirjaan vielä lyhyen tieteellisen kritiikin niistä virhelähteistä Freudin ajattelussa ja psykoanalyyttisessä teoriassa, jotka johtivat perusteettomaan äitien syyllistämiseen.

Sain luvan julkaista sen eripainoksena, kun samalla mainitsen alkulähteen:
http://www.finnqueer.net/juttu.cgi?s=299_10_1

Vai mitä ajattelet siitä, että yksi peruste syyllistää tämän päivän suomalaisia äitejä poikiensa homoudesta on Freudin tutkimus Leonardo da Vincin äitinsä hautajaisiin käyttämästä rahasummasta? (katso em. juttu).

Toivoisin, että äidit voisivat kääntää häpeän ja syyllisyyden pois itsestään ja kohdistaa kritiikin sinne mihin se kuuluukin, vanhat vinoutuneet psykoanalyyttiset uskomukset.

Syyllisten etsiminen on turhaa. On tietenkin vaikeata antaa anteeksi, jos on ollut huonoja kokemuksia ( kuten minulla ) omista vanhemmistaan. Vanhemmat voivat olla kauheita ja kasvattaa lapsiinsa katkeruutta ja vihaa. On vain niin, että elämä on julmaa.

Minun psykioanalyytikkoni oli mäntti. Hänelle kyllä kelpasi rahat. Jos minä tekisin omaa työtäni yhtä huonosti, niin olisin aikoja sitten saanut potkut. Psykoanalyytikkojen taso vaihtelee, mutta jos on ahne ja "tehtailee" analyyseja vain ahneuttaan, niin tulos on kehno (Ottaa liikaa asiakkaita). Olin jokaisessa asiassa oikeassa, mitä analyyseissani väitin, ja ne tulivat esiin sitten ajan myötä, mutta koska olin sairaan roolissa, niin analyytikkoni asenne oli sen mukainen. Itse asiassa analyytikkoni olisi sietänyt kuunnella minua eikä vängätä vastaan. Loppujen lopuksi hänellä ei ollut minulle mitään sanottavaa, kun teimme loppuyhteenvetoa.

Olemme tavalllaan kaikki uhreja. En vain tiedä minkä, mutta joskus ajattelen niin.

Wrede, etkö sitten voisi ehdottaa äidillesi, että hän menisi papille sielunhoitoon. Saisi ainakin synninpäästön. Joku ortodoksipappi voisi olla aika kiva. Sielunrauha on tärkeä asia, mutta minusta äitisi syyllistää kierosti sinua ja yrittää manipuloida edelleen sinun elämääsi. Sillä tavalla hän ei ole sinulle hyväksi. Äitisi ei rakasta sinua ilman ehtoja. Se on itsekkyyttä. Ota vaan välimatkaa moiseen mutsiin!

Enter: minua kiinnostaisi kovasti kuulla kokemuksiasi psykoanalyysistä ja millaisia jälkiä se jätti. Haluatko ottaa minuun yhteyttä privana? Kirjoita nikkini takaa löytyvään sähköpostiosoitteeseeni. Viisainta on kun ei keskustella muiden nähden näistä yksityisasioista.

Terveisin, Olli

Oman perheen image muiden silmissä on minun äidilleni tärkeämpi asia kuin suhde tyttäreensä.

Ja perhana minusta tuntuu että tähän ikään mennessä olen alkanut ymmärtää häntä!

Toisinaan on vain pakko sopeutua olemassaoleviin asioihin, kohdallani se koskee montaakin, syntymäpäivät juhlat kaikki pyhäpäivät ovat raaimpia mitä voi olla. Minulla ei ole sanaa millä kuvailla niitä tunteita joita olen kokenut ja tuntetunut ja välillä tuntuu niin ikävälle kun kuulee äitienpäivästä tai niin sanottujen nykyaikaisten siskojen suhtautumisesta olemassaolon eri muotoihin. En löydä sanaa kuvaamaan miten joskus koskee kun huomaa, näkee ja kuulee muiden äitien ja sisarusten suhtautumisesta. Siinä on myös pisara mustuutta miksi minä miksi ei muut.

Toisaalta minulla on ollut mahdollisuus tutustua ihmisiin jotka pitävät minusta juuri sellaisena kuin olen.

Muut asiat korvaavat osittain mitä olen jättänyt, eikä niitä toisinaan huomaakaan ja kunnioitan kovin ihmisiä jotka voivat ja kykenevät näkemään maailman sellaisena kuin se on eikä sellaisena kuin sen haluaisi olevan.
Tämä nyt oli tällainen vuodatus menneistä ajoista mutta eteenpäin, Ei muuta voi sanoa niin se vain on.