Konservatismi sokeuttaa?

Tai sitten minä olen sokea.

Taustaksi: Olen ollut pitkään kirjeenvaihdossa nuorehkon Saksassa asuvan ja opiskelevan miehen kanssa. Tapasimme hänet ja koko perheen Vancouverissa lomamatkalla. Esittelin perheelle myös mieheni.

Hänen perheensä historia on huiman mielenkiintoinen. He pakenivat aikanaan DDR:stä monien vaiheiden jälkeen ja asettuivat Länsi-Saksaan ja kääntyivät kaikki uskoon. Pidän sitä hyvin ymmärrettävänä kaiken tapahtuneen jälkeen.

Poika on imuroinut konservatismin perusteellisesti. Hän ihailee suunnattomasti presidentti Reagania ja Bushia. Heitä hän pitää "läntisen vapauden" aikaansaajina ja ylläpitäjinä.

Juuri saamani pitkä joulukirje pursuaa noita ajatuksia. Nyt kuitenkin pomppasi pahan kerran: "Habemus Papam - Meillä on paavi!"
Uusi paavi saa häneltä sellaista suitsutusta, johon en ole tottunut. Paavi saa kiitosta mm. siitä, että on pitänyt erityisesti moraaliset arvot "elävinä".

Olen ottanut keskustelun hänen kanssaan haasteena ja mahdollisuutena nähdä asioita täysin toiselta kantilta. Kenties mahdollisuutena oppia jotakin uutta. Keskustelukumppanini ei tunnu pystyvän näkemään mitenkään ulkopuolelle oman pikku juustokupunsa. Olisi kovin helppoa potkaista tuo juustokupu hajalle, mutta emmin. Olisiko siitä lopulta mitään hyötyä hänelle, minulle, taikka "läntiselle vapaudelle"? Hän ehkä juustokupua suojakseen tarvitsee perheen historiankin valossa.

Välillä vain alan epäillä sitä, että olenko minä se sokea.

Juhani

Vai olisiko niin että "hurahtaminen" ääri-innokkaaksi mihin tahansa asiaan tai suuntaukseen saa sokeaksi. Usein juuri uskoon ja poliittisiin suuntauksiin liittyy sellaista.

Kaikkein fanaattisimpia ovat käännynnäiset. Tämä vanha totuus on uskontojen piirissä jo vuosisatoja sitten havaittu todeksi ja käyttökelpoiseksi ilmiöksi.

Sama pätee myös yhteiskuntaa tai ideologista kulttuuripiiriä suurten ponnistusten ja vaikeuksien jälkeen vaihtaneille. Asia, joka oli vuosikausia kangastellut elämän suurimpana päämääränä ja lopulta onnistui, koetaan uskomattomana saavutuksena, jonka arvoa ei saa mikään kyseenalaistaa. Kun kuitenkin käy vääjäämättä ilmi, että sitä absoluuttista maanpäällistä paratiisia ei löytynytkään, tämä tosiasia suljetaan täysin oman ajatusmaailman ulkopuolelle etsimällä kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot todistaa omat ratkaisut ainoiksi oikeiksi ja torjumalla kaikki objektiivinen kritiikki. Uudesta elinympäristöstä tulee uskonnon kaltainen palvonnan kohde. Kaikki vanhaan ja taakse jääneeseen vivahtava on suurta saatanaa, joka on mieluiten tuhottava pois tajunnan pohjalla kummittelemasta.

Voihan sitä ottaa esim. luontaislääkket uskonkappaleekseen epäterveelisen elämän jälkeen.

JuhaniV kirjoitti: "Välillä vain alan epäillä sitä, että olenko minä se sokea."

Juhani, et voi olla tosissasi?