Onko muita myöhään tajunneita?

  • 1 / 23
  • Half-Life
  • 21.11.2005 9:35
Onko sellaisia, jotka ovat kokeneet itsensä vilpittömästi heteroksi nuorempana? Ja joilla homouden tiedostaminen olisi ollut jotenkin hyvin myöhäinen, yllättävä ja dramaattinen käänne, joka tapahtui vasta vanhempana? Monet ovat kai tienneet lapsesta asti jotenkin, itse en voi sanoa näin. Olin vasta 18 kun tajusin alustavasti asian. Olin herännyt normaaliin heteroseksuaalisuuteen mielestäni, fantasioinut spontaanisti yksinomaan tytöistä ja löytänyt itsetyydytyksen, tyttökuvat ym. Olin tyytyväinen seksuaalisuuteeni.

Minua myös hämää se, että 17 -vuotiaana koin olevani rakastunut syvästi erääseen tyttöön, tunnustin tämän hänelle pian ollessani varma, että hän tuntee samoin. Tyttö ei kuitenkaan järkytyksekseni antanut vastarakkautta, vaan halusi olla paras ystäväni. Olin siis käsittänyt hänet väärin. Surin ja itkin tätä tyttöä melkein vuoden päivät ja roikuin hänessä hyvin epätoivoisesti, joka päättyi tavallaan siihen, että ymmärsin olevani homo. Tuo on aina asettanut homouden tajuamiseni jotenkin sellaiseen valoon, että se johtui vain suuresta pettymyksestä rakkaudessa, vaikka tiedän että se ei ole mahdollista.

Nyt lähes 10 vuotta myöhemmin tämä sama tyttö otti minuun yhteyttä, että en käsittänyt häntä väärin silloin, hän oli hyvin ihastunut, hän vain pelästyi suorasukaisuuttani. Että hän uneksii minusta yhä, on katunut koko aikuisikänsä sitä, ettei toiminut silloin ja haluaisi ehdottomasti tavata. Että hän ei uskaltanut ottaa koskaan yhteyttä, koska välillämme oli lopulta iso riita. Hän teki minulle erään törkeän tempun, petti lupauksensa tiettyä asiaa koskien, ja laitoin puhevälit menivät silloin vuosikymmen sitten. Hän pelkäsi että olen ikuisesti vihainen.

En voi olla miettämättä, olisinko "tullut" homoksi, jos hän olisi uskaltanut toimia silloin, niin syvästi häntä rakastin. En ole kuitenkaan biseksuaalinenkaan, vaan naiset vain menettivät hohtonsa jotenkin 18 vuoden iässä.
  • 2 / 23
  • Half-Life
  • 21.11.2005 10:03
*laitoin siis puhevälit poikki

Otattehan tämän jutun vakavasti, koska sitä tämä todella on minulle.
  • 3 / 23
  • Half-Life
  • 21.11.2005 16:39
Homo mä nyt sitten olen, mutta oli jotenkin järkytys tajuta se niin vanhana aivan yllättäisn, kun nuoruus oli ollut sellainen, mikä oli, hyvin normaali ja pääosin iloinen. Paljon oli miespuolisia kavereita ja näin. Urheiluhullulla pikkukylällä nuoruus olisi varmasti ollut synkempi, jos olisin tiedostanut homouteni alusta alkaen. Mun rakkaus oli kuitenkin tähän tyttöön kai aika viatonta, vaikka en sitä silloin tajunnut. Mitään seksikokemuksia ei silloin vielä ollut. Onko kukaan muu kokenut vastaavaa?
  • 4 / 23
  • Half-Life
  • 21.11.2005 16:46
En ole koskaan kyllä ollut miehen kanssa, koska jotenkin ehkä on ollu vaikeaa hyväksyä sitä aikuisena. Prosessi on ollut pitkä. Mutta tiedän silti mikä olen.
  • 5 / 23
  • Public eye
  • 21.11.2005 16:56
Tuollaisten Pekkojen jutut kannattaa suodattaa pois mielestään, hänellä on aivan oma missionsa hengailla tällä sivustolla. Itse parhaiten tiedät mitä olet ja mitä haluat.

Olen myös kasvanut ja käynyt kouluni maalla, ja etenkin lukioaikaan 'kuului asiaan' vähän riijustella tyttöjen kanssa, mutta onneksi en joutunut tilanteeseen jossa olisi joutunut väkisin tositoimiin, kun ei kiinnostanut suoraan sanoen pätkääkään ja tiesin myös syyn. Lukion jälkeen sitten karistinkin paikkakunnan pölyt jaloistani ja lähdin kesäksi ulkomaille, syksyllä armeijaan ja seuraavana syksynä Turkuun opiskelemaan. Varsinainen "herääminen" tapahtui kuitenkin vasta päästyäni eroon myös opiskelukavereista (meillä oli aika tiivis kaveripiiri) ja muutettuani itselliseen elämään Helsinkiin.
  • 6 / 23
  • Rokkihomo
  • 21.11.2005 19:33
Henk.koht. kysymys, henk.koht. vastaus:

Koin aiemmin olevani hyvin vilpittömästi bi-seksuaali.
  • 7 / 23
  • Half-Life
  • 21.11.2005 20:00
Public Eye ... Hyvin samanlaiselta kuulostaa... paitsi... mä en kokenut sitä väkinäiseksi.
Olisin kovasti tykännyt siitä tytöstä, mutta se ei antanut koskettaa. Vai ehkä kuvittelinkin, sen halun. Mitäpä sitä tietää, ennen kuin koittaa.
  • 8 / 23
  • Varokaa tätä
  • 21.11.2005 20:41
Tää sama heebo on kirjoitellut myös Suomi24:llä ihan samalla tyylillä. Yrittää peitellysti esittää, että homoissa on jotain epänormaalia. Useammassakin keskustelussa esitti 17-vuotiasta itseään etsivää tyyppiä. Ylläpidon kannattaisi pitää silmällä...
18-vuotiaana "herännyt" ei kyllä ole mitenkään myöhäinen tapaus. Siinä aikuistuessahan se omakin seksuaalisuus varmaan alkaa olla enemmän selvillä. Pienellä paikkakunnalla ja lähinnä kaveriporukoissa pyörivälle heterous voi olla sen verran selviö, että sitä ei osaa kovin nopeasti kyseenalaistaa.
  • 10 / 23
  • huono hetskuna
  • 22.11.2005 9:44
Myönsin asian itselleni vasta vähän yli kaksikymppisenä. Asiaa ei auttanut se, että ilmeisesti pystyn kyllä ihastumaan/rakastumaan kumman sukupuolen edustajaan tahansa, mutta seksuaalisesti naiset eivät sitten kiinnostakaan. Yritin kyllä yläaste- ja lukioikäisenä lähestyä tyttöjä muutamaan otteeseen (ja he minua), mutta joidenkin estojen, joita en silloin käsittänyt, takia homma ei ikinä edennyt edes käsi-kädessä-asteelle. Ei voi sanoa, että olisin jotenkin pettynyt heterosuhteissa mutta kylmäksi jätetyt tyttörukat varmaan sitäkin enemmän...
Mä pidin itseäni kans heterona nuorempana, ja olin rakastunut kahteenkin mieheen/poikaan. Vasta 24-vuotiaana myönsin olevani lesbo, kun ensimmäistä kertaa todella rakastuin naiseen. Joskus lähiyhteisön hetero-oletukset voivat olla niin vahvoja, että niitä ei pysty kyseenalaistamaan ennen kuin tulee vähän lisää ikää, itseluottamusta ja itsetuntemusta. Jossain vaiheessa pelkäsin jopa olevani frigidi, kun ei seksi innostanut yhtään muuten niin ihanan ihmisen kanssa.

Mulla on sama juttu kuin edellisellä kirjoittajalla, että pystyn henkisellä tasolla rakastumaan kumpaan sukupuoleen tahansa. Minun rakkauteni poikaystäviäni kohtaan oli sitä, että toisen tapaaminen sai säteilemään, oli niin kiva jutella kaikesta, oli hyvä halata toista ja olla lähellä. Mutta seksi miehen kanssa on kerta kaikkiaan minulle vastenmielistä.
Niin.. mä en ole sama "heebo". Toisekseen en ole 17 -vuotias vaan 26, en yritä esittää mitään. Rakkaus vain tuntui aidolta silloin ja sillä siisti. Ehkä se perustui juuri tuohon mitä Marianna sanoi. Kun seksiä ei koskaan ollut, en tajunnut... jos olisi ollut, ehkä olisin tajunnut. Syy miksi sen jälkeen en oikein ole rakastunut, on ollut vaikeudet päästä homoelämään käsiksi pienessä kaupungissa. Joten se nuoruuderakkaus tuntuu ikäänkuin ainoalta oikealta yhä.
Sitä kuvitteli siitä tytöstä, että jos tuo ihana olento antaisi minun koskettaa, ottaisi vaikka kädestä, sydän kai pysähtyisi. Mutta ehkä se oli vain illuusio joka ei koskaan päässyt rikkoutumaan, koska hän ei suostunut silloin koskeman. Olin todella tiiviisti jätkäporukoissa / urheiluseurassa nuoruuteni ja pienellä paikalla missä ei ollut yhtään homoksi tiedettyä missään, ei se homous vain juolahtanut mieleen.
Ja sikäli, että mä en todellakaan heti tunnustanut asiaa itselleni, vasta pitkälti yli parikymppisenä.
Mutta elämäni kyllä muuttui 18 -vuotiaana, jokin ei ollut enää hyvin, soimasi omatuntoa, vaikka ennen oli tuntenut olevansa rehellinen.
Kumma että heteroseksistä fantasioin, näin unia ja haaveiilin hyvin mielelläni nuorena, mutta sitten ei kuitenkan halunnut sitä oikeasti tehdä, kun tilaisuus tuli vanhempana.
Hohhoijaa, voi näitä nykynuoria. "Olin vasta 18 kun tajusin alustavasti asian." - Minä ymmärsin ja hyväksyin oman homouteni lopullisesti kun olin 20, enkä pidä sitä myöhäisenä. Tunnen henkilöitä, jotka ovat olleen melkein 30-vuotiaita, ennen kuin tajusivat.

Voi hyvänen aika sitä menetettyä nuoruutta, kun joku on tuhlannut nuoruuttaan 18-vuotiaaksi asti kuvitellen olevansa hetero...
Eli tarkennettakoon, että 18 -vuotiana jotakin kyllä tapahtui, mutta tietoiseen hyväksymiseen meni vuosia ja vasta lähemmäs 25 -vuotiaana otin jonkinlaisen kontaktin homoelämään... (aloin etsiä netissä seuraa).
Hormonit heräsi yläasteen työharjoittelussa, kun pariksi osui sopiva jässikkä. Lopullinen itsensä hyväksyminen olikin sitten pitempi prosessi. Sitä vain oli pitkään jossain "ei kenenkään maalla".
Kun kun. Mua häiritsee kertomukset, "Yritin jotakin styylata tyttöjen kanssa näön vuoksi silloin." Kun mä en todellakaan tehnyt näön vuoksi tai uskotellut itselleni mitään. Itkin silmät päästäni sitä tyttöä vuoden päivät, roikuin, elättelin toiveita, oli dramaattisia riitoja kun hän ahdistui rakastamisestani yms.
Mariannan kertomus on ainoa, johonka voin edes jotenkin samaistua.
Mä tiesin jo murrosikäisenä olevani joku muu kuin heteromies, mutta en osannut nimetä sitä miksikään homoudeksi. Huomasin erilaisuuteni lähinnä siinä, kun kaverini alkoivat kiusaamaan tyttöjä, mistä mä en ollut yhtään kiinnostunut enkä muuta tehnyt kuin katsoin vierestä. Tajusin lähinnä silloin selvemmin etten ole hetero. Kai se oli 15v. Sitten alkoi sellainen ahdistava vaihe, kun joutui kamppailemaan sellaisen eristäytymisen ja yksinolon kanssa, kun jatkuvasti törmäsi miehiin ja naisiin, joilla seksi oli pääasia ja seurustelu: väkisinkin sitä ei halunnut olla heidän kanssaan sen enempää tekemisissä ja tämä koski myös omia lapsuudenaikaisia ystäviäni, vaikka on myöhemmin selvinnyt, että niissä porukoissa oli myös 1 toinenkin minua vanhempi poika, joka on homo. Hän oli sellainen huonotapainen poika, jonka mielenkiinto kohdistui poikiin ja heidän kiusaamiseensa.

Sitten, kun tulin hesaan ja menin ekaa kertaa homopaikkaan, vaiokka pelkäsin aluksi mennä ja kävin pari kertaa ovella ennenkuin uskalsin sisään( muistaakseni Bottalla , en ole ihan varma: triangeliklubi tai sitten Gambrini) niin tajusin heti, että nämä ovat munkaltaisiani ja tunsin suurta helpotusta. Sääli, että homot näkevät toisiaan vapautuneemmin vain suurkaupungeissa. Pikkupaikkakunnilla kaikki on niin heteropaskaa, ettei meikäläisillä ole paljon muuta kuin oma ahdistava koppinsa jossakin.

Periferiassa riittää kyllä työtä!
Olen _aina_ tiennyt olevani homo, niin kauan kuin tuollaisen asian ylipäänsä voi tietää. Ensimmäiset ihastumiset kohdistuivat isoveljen kavereihin, ja koulussa luokkakavereihin ja miesopettajiin. En ole koskaan kokenut mitään eroottista tai seksuaalista naispuolista henkilöä kohtaan. Muistan kyllä kuinka tytöt piirittivät ja yrittivät saada minusta itselleen poikaystävää, ja kuinka se ällötti minua jollain tavalla.

Olin mielelläni kyllä kaveri tyttöjen kanssa ja monet parhaista ystävistäni olivatkin tyttöjä, mutta heti jos vaistosin tytön olevan kiinnostunut muussakin mielessä niin meni kyllä maku koko kaveruudesta. Lisäksi puistatti se kuinka ympäristö oli usein puskemassa minua ja jotain tyttöä yhteen. Koin sen vieraaksi ja oudoksi asiaksi, ja se ärsytti minua. Inhosin kaikkia niitä vihjailuja ja vinkkejä siitä kuinka saisin jonkun tytön ja kuinka se ja se oli minusta kiinnostunut. Minua kun ennemminkin kiinnosti yleensä ne poikakaveriporukan tyypit, jotka niistä tytöistä vihjaili.

Jos on olemassa sellaista kuin synnynnäinen, 100 %:n homo, niin olen varmastikin sellainen. Minulle oli shokki se kun tajusin, että ympäristö oletti minun olevan kiinnostunut tytöistä. Omaan sukupuoleen suuntautuminen oli minulle luonnollista ja normaalia, ja vasta tuomitsevalta ympäristöltä opin että näin ei muka kuuluisi olla.
Mä olen tajunnut todella myöhään, vasta hyvän matkaa yli 3-kymppisenä. Taustalla eivät ole pitkät tulpanjohdot vaan lääketieteellinen juttu. No, se ei minua tietenkään homoksi tehnyt, vaan esti ylipäänsä seksuaalisen suuntautumiseni ilmenemisen. Monimutkainen juttu...onkohan muita samanlaisia? Mutta jälkeenpäin olen kyllä huomannut, että keiketikin olen homo ollut jo hyvin varhaisesta vaiheesta asti. Se vain ei ole päässyt ilmenemään.
  • 23 / 23
  • huono hetskuna
  • 23.11.2005 10:31
Peruskoulussa ja lukiossa olin lätkässä moneenkin tyttöön. Yhteen rakastuin ja tiedän myös, että tunne oli molemminpuolinen. Se jäi saamattomuuteni vuoksi täysin kaveriasteelle, mistä olimme molemmat syvästi pettyneitä, vaikka emme ikinä suoraan keskustelleet asiasta. Sen vain näki silmistä ja kuuli puheista. Itselläni tunteet kestivät pitkään, muutaman vuoden sen jälkeenkin kun olimme muuttaneet eri paikkakunnille. Asian ajatteleminen sattuu edelleen, kun mieleen tulee ensimmäiseksi syyllisyys siitä, että satutti toista eikä tajunnut ajoissa seksuaalisen puolen puuttuvan kokonaan.

Nykyään voin jo helposti näyttää luokkakuvista myös pojat, joihin olin salaa ihastunut. Tunne oli hyvin samanlainen kuin tyttöjenkin kohdalla, mutta jotenkin osasin selittää sen yleisluontoiseksi ihailuksi tai joksikin. Tuntuu haikealta katsella kuvia ja miettiä miksi en yrittänytkään lähestyä heistä ketään. Haaveilin kouluaikoina pelkästään heteroseksistä kun en homoseksistä uskaltanut, mutta se menetti tehonsa teini-iän hormoonihumalan laannuttua. Paljastavinta taisi olla, että heteropornoa ei jaksanut katsoa, jos siinä ei esiintynyt miestä.