Rakkaasta luopuminen

Uijui, nyt tuli tiukka paikkaa. Näyttää vakavasti siltä että joudun luopumaan rakkaastani.

Olen elänyt suhteellisen pitkäänkin sivusuhteessa. Rakkaani on perheenisä, kotona vaimo ja lapset. Emme ole tätä tehneet täysin salassa, vaimo tietää tilanteen ja on ajoittain hyväksynyt tilanteen. Olen jopa tavannutkin vaimon useamman kerran.

Mies on ihana. Vastaavaa tunnesidettä en ole homomiehen kanssa kokenut. Tilanteessa on monia seikkoja jotka lyövät kapuloita rattaisiin. Mieheni elämäntilanne alkaa olla aika vaikea. Perheen jättäminen tuskin on helppo ratkaisu tilanteeseen. Kuitenkin hän on sanout että minunkin jättäminen olisi vaikeaa. Hän on minulle usein sanonut että minun pitäisi etsiä "se oikea" itselleni, joka voisi antaa itsensä kokonaan suhteeseen. Mutta mistäpä minä sen prinssin löytäisin? Hän sanoi myös, että on joskus ajatellut että jospa minä löytäisin jonkun muun enkä enää haluaisi häntä. Tämä yhä vaikeammaksi muutuva suhde päättyisi luonnolliseen kuolemaan.

Olen alkanut tuntea tästä tilanteesta kaiketi samaa tuskaa kuin mieheni. Olo ei ole hyvä. Rintaa puristaa ja on vaikea hengittää. Luulen että minun on lopetettava tämä suhde, joka on tähän astisen elämäni ihanin ihmissuhde...enkä ole enää ihan poikanen. Ajatuskin tuntuu todella raskaalta. Nyt olen apaattisena maannut pari päivää sohvalla ja toivonut että meteoriitti putoaisi otsaan.

Tuntuu kovien vaikealta lähteä etsimään jostakin uutta ihmissuhdetta. Varsinkin kun tiedän että tuon miehen kaltainen upeus on olemassa. Missä ihmeessä ovat kaikki fiksut ja hurmaavat sinkkumiehet? Enhän minä ole onnistunut löytämään heitä aiemminkaan, mistä siis nyt?

Juuri nyt tuntuu siltä, että miksi niin monet asiat menevät kaikkea muuta kuin myötätuuleen. Yhtään oikeaa molemminpuolista suhdetta en ole onnistunut solmimaan homomiehen kanssa ja sitten se nyt jo vuosissa laskettava rakkaus löytyy vallan muualta kuin kaltaisestani miehestä.

Voi kun ahdistaa! Tunnen kyllä vanhan viisauden: Miksi elämän, joka ei ole oikeudenmukainen, pitäisi olla oikeudenmukainen juuri sinulle.

Kuka lohduttaisi Nyytiä?

No tiedät varmasti itsekin, että vaikka mies olisi kuinka ihana tahansa, tulevat vaimo ja lapset hänelle aina ensin, sinä vasta sitten. Jos haluat olla jollekulle ykkönen, sinun on ensin luovuttava nykyisestä suhteestasi.

Mutta olet selvästikin vielä rakastunut tähän mieheen. Rakastuneen silmin rakastumisen kohde on aina se maailman ihmeellisin olento, eikä kukaan muu voi olla yhtä ihana kuin hän. Niin kauan kun olet häneen rakastunut, et voi aloittaa uutta suhdetta, koska kukaan muu ei pärjää vertailussa rakastumisen kohteelle. Jos aloittaisit uuden suhteen kun olet vielä kiinni edellisessä, tekisit vain vääryyttä sille uudelle miehelle.

Turha vielä miettiä, mistä löydät seuraavan miehen. Ehkä sellainen tulee kohdalle sitten kun olet valmis, ja kun tulee, ja olet rakastunut, niin se on juuri se maailman ihanin mies. Mutta ensin sinun on kyettävä irrottautumaan nykyisestä suhteestasi ja käymään sen edellyttämä surutyö läpi. Joten turha vielä vaivata päätään sillä, mistä saat seuraavan miehen, keskity nyt siitä nykyisestä irrottautumiseen.

Voi sua *halaus*. On se niin surullista, kun todella rakastaa toista ja samalla tietää, ettei suhteella voi olla tulevaisuutta. Joskus elämässä vaan käy niin, tunteitaan kun ei voi käskeä.

Olen Vilijonkan kanssa täysin samaa mieltä siinä, ettei kannata alkaa etsimällä etsiä uutta kumppania ja ryhtyä suhteeseen, ennen kuin on päässyt entisestä yli. Siinä vaan huijaa sekä itseään että toista osapuolta.

Kiitos haleista. Ne tuli tarpeeseen. Tekis mieli painautua jonkun syliin ja vaikka itkeäkin vähän - mutta kun ei ole ketään...

Bisset on aina paljon ihanampia kuin hotskut, valitettavasti :(

Voi kun olisi sanoja ja tekoja. Onhan niitä - voin välittää suuren halauksen. Elä täydesti se, mitä koet - kaiken hyvän ja pahan - itke (oli miten tahansa muuten)!
Eikö olekin erikoista, että "aurinkokin joskus rupeaa paistamaan"? Niin se tekee - kaikesta toiveistamme/vastusteluistamme huolimatta.

Kiitos hyvistä sanoista. Itku puhdistaa ja pimeän jälkeen on valoisampaa. Jännittävää itse asiassa, miten tunteet ja asiatkin on käytävä läpi ennekuin voi lähteä eteenpäin ja nähdä näkymiä eri perspektiivistä. Tuntuu jo aika paljon paremmalta. Minä olen tässä elämässäni yksin ja kun saat ne omat asiat järjestykseen kaikki on jo aika hyvässä jamassa. Rakas ystäväni sen sijaa on pyörremyrskyn keskellä. Avuton tunne kun ei voi tehdä mitään...

Perheenisä on kurjassa tilanteessa, rakastaa sua, mutta myös perhettään. Asioilla on tapana järjestyä. Rakasta vaan niinkuin huomista ei olisikaan. Mitä siitä, ehkä se haluaakin sinut?

Onhan se niin että elämää voi elää vain tässä hetkessä. Mutta...me lopetettiin nyt se suhde. Oli se hauskaa niin kauan kuin sitä kesti. Mun elämäni upein mies ja upein suhde! Enhän mä ole vastuussa miehen tekemisistä, mutta olen kyllä toisinaan pyöriskellyt rajuissakin tunnontuskissa. Olen tuntenut tekeväni niin väärin hänen vaimoaan ja lapsiaankin kohtaan. Itsekkyys on kuitenkin - tähän asti - voittanut! Enkö minäkin ole ansainnut hieman onnea? Vaikka siitä on minulle riittänytkin vain rippeet. Ihana suhde silti! Mutta sen verran olen kyllä tästä astelemasta oppinut, että ukkomiehiin en kyllä jatkossa koske tikullakaan.