Puran itseäni. Minulla on pallo mennyt hukkaan. Mikä pallo? En tiedä ehkä sitäkään.
Elin heteroelämää kykenemättä sitoutua miehiin, koska tiesin kaipaavani vain naista, enkä saanut mieheltä millään tasolla sitä mitä kaipasin. Uskalsin kohdata todellisuuteni vasta päälle kolmikymppisenä, tulin itselleni kaapista ulos ja ystävilleni
ja tuntui niin vapauttavalta ja hyvältä vihdoin elää oikeasti ja aidosti. Tuntui kuin koko elämä olisi edessä, ja parhaillaan siinä hetkessä.
netissä tutustuin naiseen ja rakastuimme, tapasimme, rakastuimme enemmän, aloimme seurustella.
En ollut koskaan aiemmin ketään niin rakastanut. Yhtäkkiä hän jätti minut. Tuosta vaan.
Vasta myöhemmin sain tietää, että hän iski netissä naisia, eli heteroelämää, mutta tyydytti
iskemiensä naisten kanssa eroottisia tarpeitaan valehdellen heille rakkauttaan ja - lainasi rahaa. Koskaan hän ei niitä palauttanut. (Se miten sain tietää hänestä nämä asiat jälkeen päin, jätän kertomatta, jotta anonyymiyteni säilyisi. En kirjoita yksityiskohdista)
Olin huijauksen uhri.
Olin täysin sokea naisten suhteen silloin. Mitkään hälytyskellot eivät soineet päässäni.
Selvisin siitä ajan kanssa, vaikka kipeää se teki.
Kohtasin enemmän itseäni ja lesbouttani. Kuljin aktiivisesti suomi24:n lesbopalstalla muutamia kuukausia
ja liityin sapfo-listalle. Kävin yksin Hehkussa kerran ja toisen tyyppisissä hlbt-jutuissa tutustumassa.
Se eka ja ainoa Hehku-kokemus sitten päätyi siihen, että nainen väkisinmakasi minut Hehkusta poistuttuamme.
En voi puhua siitä enempää yhtään, en kirjoittaa.
heteronaisystäväni auttoivat siinä minua heti kun soitin heille hysteerisenä itkien, mutten osannut mennä tekemään poliisiilmoitusta, koska miten olisin poliiseille todistanut, että nainen väkisinmakasi minut.
Siitä shokista toipuminen... Aloin oireilla kuin raiskatut naiset, enkä ala siitäkään nyt kirjoittamaan. En kykene.
Meni aikaa ja yhtäaikaisesti seurailin yhä Sapfo-listaa ja sen avulla menin sisälle lesbo-kulttuuriin (suomi24:n lesbopalstan
olin jättänyt jo, koska se ei vaan ollut minun juttuni). Käytännössä minulla oli aluksi vaikeuksia, kun käväsin jossakin setan tai muissa
vähemmistöseksuaalien jutuissa. Olin elämässäni aiemmin sisäistänyt heterokulttuurin koodiston, enkä osannut lukea enkä tajuta lesbojen koodistoa ja merkkikieltä. esimerkiksi, tajusin jos mies on minusta kiinnostunut ja antaa sellaisia merkkejä. Mutta en osannut lukea näitä merkkejä lesboista... Ja toisinpäin.
Selvisin siitäkin kaikesta syntyneestä kommelluksesta huumorilla viimeistään, jos ei muuten :)
Sitten tapasin naisen. Aloimme seurustella. En tästäkään voi kirjoittaa julkisesti. Mut hän käytti henkistä väkivaltaa minua kohtaan ja musersi lopulta kaiken itsetuntoni... Se väkivalta oli niin silmitöntä. heteronaisystäväni yrittivät minulle sanoa (kun puhuin heille järkyttyneenä naiseni yhtäkkisten vihastumiskohtauksien jälkeen), että naiseni on tyypillinen perheväkivallan edustaja ja minun olisi syytä jättää se suhde. Mut enhän minä voinut, olin sisällä siinä ja... sitä ei halua tässä selittää... Kerta kerran jälkeen hän raivokohtauksillaan alisti minut henkisesti ja sai jotenkin aina minut tuntemaan, että minä olen se huono ja hän tekee koko ajan kaikkea niin paljon minun eteeni...
Lopulta pääsin irti siitä suhteesta. Viimeisin hänen raivokohtauksensa aiheutti minulle yllättäen
vakavan fyysisen sairauskohtauksen ja sairaalassa sitten koneissa ja letkuissa kerroin itkien lääkärille, että mitä oli tapahtunut.
Lääkärikin sanoi tämän naiseni olevan tyypillinen perhe- ja parisuhdeväkivallan käyttäjä, joka ei kykene
tiedostamaan omaa käyttäytymistään, vaan tarvitsisi apua ja minun olisi syytä itseni tähden harkita vakavasti
siitä suhteesta irtautumista.
Sen suhteen jälkeen vetäydyin kaikesta lesbojutuista... Lähdin pois sapfo-listalta, kun sielläkin naiset olivat alkaneet asiattomasti
"aukoa päätään" toisille kirjoittajille, vaikka sen listan hiljainen seuraaminen oli ollut minulle tärkeää.
Tuli sellainen kauhea ahdistus, että ovatko lesbot joka paikassa vain agressiivisia, äkäsiä tai tahtovat ilkeillä (tämä ei siis johtunut sapfolistan kärjekkäistä kirjoittajista, vaan siitä, että olin omien huonojen kokemusteni takia niin lopussa, etten kestänyt ilkeilyä ja asiattomuuksia edes silloin, vaikka ne ei kohdistuneetkaan itseeni).
Yhtäaikaa alkoi ahdistaa kaikki tämä yhteiskunnallinen homouden vastustus johon olin jo mennyt mukaan
omalla panoksellani puhumaan vähemmistöseksuaalien puolesta. Tuntui kuin joka paikassa mediassa ja netissä lyötäisiin asiattomasti vähemmistöseksuaaleja alas... Tuntui, etten kestä sitä enää. ja kun heteroilta tulee asiattomuuksia, niin tuntui niin loputtomalta, että lesbotkin sitten vielä toisilleen niitä heitteli.
En kestänyt enää ettei heterot kuule, kun heille selittää asiallisesti. En kestänyt enää sitäkään, kun lesbot toisillensa listoilla ja netissä heittävät asiattomuuksia. Sitten oli vielä se minun sisäinen ongelmani: vaikeat ja traumaattiset kokemukseni lesbojen kanssa.
Entä nyt kaiken jälkeen?
Tiedän, ettei kaikki lesbot ole sellaisia kuin ne kolme, joihin minä epäonnekseni törmäsin. Sellaisia heteroita on ja sellaisia vähemmistöseksuaaleja on. Mutta on myös toisenlaisia. Tiedän, että jossakin on tavallisia kunnon naisia, joilla ei ole taipumusta hyväksikäyttää eivätkä he ole millään tavoin aggressiivisia. En vain oikein vieläkään jaksa näitä nettipalstojakaan, enkä halua kohdata sitä naista netin kautta. Toisaalta sitten, en millään halua mennä Hehkuunkaan.
töitteni puitteissa tarvittaessa yhä otan kantaa vähemmistöseksuaalien puolesta, mutta en enää edelleenkään aktiivisesti jaksa tehdä töitä vähemmistöseksuaalien asioiden eteen, sillä en taitaisi vieläkään jaksaa sitä ilkeyttä ja asiattomuutta, mitä
heteroilta voi tulla pahimmillaan, kun näistä asioista keskustellaan. Minä vaan olen kai yksin siinä, enkä jaksaisi sitä yksin...
En siis kulje setassa, enkä muuallakaan lesbojen parissa, enkä ole aktiivinen niissä ympyröissä.
Jos joku miettii, että kohtelivatko miehet minua huonosti ja toistuisiko tässä joku aiemmin miesten kanssa
kokemani kuvio, niin vastaus on, että ei toistu. Miehistä ei kukaan koskaan ole ollut aggressiivinen,
eikä alistava, eikä töykeä millään tavoin. heteromiehet ovat aina kohdelleet minua hyvin ja kunnioittavasti (olen kaiketi yhä heidän mielestään huomiotaherättävän naisellisen näköinen, kun minulle edelleen auotaan ovet ja minusta
kiinnostutaan jne.), enkä ole kokenut heidän taholtaan mitään kielteistä koskaan. Ei lesbotkaan, muuta kuin ne kolme kokemustani, ole mitään kielteistä koskaan osoittaneet. Päinvastoinhan se on. Mutta jotenkin tämä kaikki on lyönyt minut lukkoon, tai kuin hukkaan...
Mitä toivoisin elämältä?
Että teen töitä, pidän hyvänä rakkaita ystäviäni (kuten hekin minua). Ja että minä
kohtaisin tavallisen naisen, joka myös tekee töitä, eikä olisi agrressiivinen eikä hyväksikäyttäjä, vaan ihan tavallinen nainen, joka tykkää luonnosta, elokuvista, läheisyydestä ja hellyydestä, ystävistä ja yhdessäolosta ja itsenäisyydestäkin. ja paljosta muusta, mistä hän nyt vain sattuukin pitämään. Että oikeasti rakastuisimme ja rakastaisimme, perustaisimme kodin vielä joskus...
Nyt sitä pelkää, että tapaako sellaista naista koskaan... Tiedän, että sellaisia naisia on paljon, jotka arvostaa työtä, kotia, läheisyyttä, hellyttä, ystäviä ja asettaa rakkauden etusijalle. Tavallisia naisia. Tajuatteko, tavallista elämää... sitä että aamulla herätään, pestään hampaat kahvin ja aamupalan jälkeen ja tavataan taas töiden jälkeen, jos ei ole jotakin muuta harrastus tms. menoa. tavallista elämää... Jossa voisi yhdessä olla vahva niitä heteroita kohtaan, jotka jotenkin "tuomitsee". Voisi näyttää koko kaupungille, että tätä naista rakastan enemmän kuin mitään ja kulkea käsi kädessä kuten rakastuneilla tapana on ja siinä kaikki.
haluan kohdata oikean rakkauden. Sellaisen, joka ei halua vetää minua takaisin kaappiin, vaan uskaltaa elää tätä tavallista elämää rakastaen. Sellaisen rakkauden, jossa ei alisteta, eikä hyväksikäytetä, koska alistus ja hyväksikäyttö eivät ole rakkautta, vaan rakkauden vastakohtaa. Haluaisin asettaa hänet etusijalle elämässäni, eikä minun tarvitsisi pelätä, että hän saa illalla tavatessamme raivokohtauksen, jos en voinut työaikanani jollakin kerralla puhua hänen kanssaan puhelimessa... tajuatteko... kaipaan niin tavallista naista ja oikeaa rakkautta.
Kaipaan sitä, että hän on vierelläni ja yhdessä laitetaan ystävillemme ruokaa ja säteilen onnesta hänen rinnallaan ja näen miten saan hänet säteilemään. Ja kun tulisi suhteessa ajan myötä arki, minä saisin huomata hänet uudelleen ja uudelleen: sen miten arvokas hän minulle on ja miten hänen rakkautensa on minulle meidän arjessamme tärkeintä, vaikka arkea onkin ja minä tietäisin, että niin hänkin minua kohtaan kokee.
Käydä väsyneenä kaupassa töiden jälkeen ja kysyä kännykällä, että onko meillä kaapissa sitä ja
tätä vai ostanko. tai käydä yhdessä kaupassa ja pohtia siinä perunalajikkeiden valitsemisen lomassa
vaikka muutakin maailmanmenoa. ja tietää koko ajan, että tämä on se nainen, jota rakastan ja
joka minua rakastaa. En tarkoita nyt mitään suuria tunteita, vaan sellaista tavallista rauhaa ja luottamusta... Minulla ei ollut näiden naisten suhteen sellaista tavallista elämää ja pelkään jotenkin, että missä he ovat: kaikki tavalliset lesbot, joilla ei ole tarvetta vetää minua kaappiin, eikä myöskään barrikadeille. En tahdo julistaa lesbouttani ja lesbojen oikeuksia
kuin barrikadeilla, mutta en totisesti halua olla kaapissakaan. Haluan siis vaan tavallista elämää, jonka arjessa voin elää naistani rakastaen ja hän minua rakastaen, piilottelematta itseämme ja toisiamme.
Minä en kestä ikäviä ja asiattomia sanoja nyt vieläkään kovin hyvin. heterokulttuurissa liikkuessani en niihin törmää, enkä ystävieni piirissä, enkä työpaikalla. Minä en kestä nimittelyä: kotonani ei koskaan vanhempani nimitelleet toisiaan, eivätkä alistaneet, vaan riitelykin oli aikuista riitelyä, eikä asiattomuuksiin menemistä. Sellaista naista kaipaan, joka
ei myöskään vihastuessakaan ala asiattomasti nimitellä, vaan osaa vihassakin olla asiassa... Vastuu täytyy ottaa myös vihastuessa... vastuu omista sanoistaan ja kyetä asettamaan kuitenkin se toinen etusijalle... ja anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen täytyy olla arkea rakkaudessa... sellaista on rakkaus... sellaista se on lapsuuskodissani ja sellaista ystävilläni, joten en minä mahdottomia kaipaa... Tiedän, että heteropareilla se onnistuu. Täytyyhän sen onnistua lesboillakin! Minä vaan törmäsin vääränlaisiin naisiin ja nyt on pallo edelleen vähän hukassa...
Ongelma ei siis missään nimessä ole lesbot eikä vähemmistökulttuuri, vaan se, että minun ekat todelliset kontaktini tähän "kulttuuriin" sattui kolmen huonon kokemuksen kautta ja se jotenkin lamaannutti minut niin, että pallo on hukassa... Toinen ongelma ja väsyminen on nämä iänikuiset asiattomuuksia jankkaavat heterot ja siihen asiattomuuteen väsyminen... Sellainen täydellinen burn out heidän suhteensa... Sitten sitä vaan on: lesbo, joka elää heterokulttuurissa, eikä oikein
jaksa (tai uskalla) mennä aktiivisesti vähemmistöseksuaalien tapahtumiin, koska pelkää lesboja...
Niinkö se on, herran jestas, että minä pelkään lesboja ja olen lesbo kuitenkin itsekin... En tiedä
pelkäänkö lesboja, en tosiaan tiedä ja jos pelkään niin se todella johtuu niistä minun kolmesta kokemuksestani,
eikä lesboista, joita kohtaisisin vähemmistöseksuaalien tilaisuuksissa.
Olen tässä vieraalla maalla yksikseni, kun minulla ei ole elävää suhdetta lesboihin ja kun en ole enää
uskaltaunut edes etsimään lesbojen tapahtumiin sitä naista, jonka kanssa rakastuisin... Sitä elää elämäänsä
ja toivoo, että kohtaisi sen naisen vaikka työn merkeissä tai jossakin... Mutta ei kai se niinkään onnistu, ei ainakaan
ole onnistunut... Pitäisi siis uskaltaa lähteä johonkin setan tms. tapahtumaan... kai olen vain hämmentynyt kaikessa tässä.
En aio vastata tarkentaviin kysymyksiin, jos joku haluaa esittää... Minä vain purkasin itseäni, tietämättä kykenenkö keskustelemaan asioista, joista kirjoitin...
Elin heteroelämää kykenemättä sitoutua miehiin, koska tiesin kaipaavani vain naista, enkä saanut mieheltä millään tasolla sitä mitä kaipasin. Uskalsin kohdata todellisuuteni vasta päälle kolmikymppisenä, tulin itselleni kaapista ulos ja ystävilleni
ja tuntui niin vapauttavalta ja hyvältä vihdoin elää oikeasti ja aidosti. Tuntui kuin koko elämä olisi edessä, ja parhaillaan siinä hetkessä.
netissä tutustuin naiseen ja rakastuimme, tapasimme, rakastuimme enemmän, aloimme seurustella.
En ollut koskaan aiemmin ketään niin rakastanut. Yhtäkkiä hän jätti minut. Tuosta vaan.
Vasta myöhemmin sain tietää, että hän iski netissä naisia, eli heteroelämää, mutta tyydytti
iskemiensä naisten kanssa eroottisia tarpeitaan valehdellen heille rakkauttaan ja - lainasi rahaa. Koskaan hän ei niitä palauttanut. (Se miten sain tietää hänestä nämä asiat jälkeen päin, jätän kertomatta, jotta anonyymiyteni säilyisi. En kirjoita yksityiskohdista)
Olin huijauksen uhri.
Olin täysin sokea naisten suhteen silloin. Mitkään hälytyskellot eivät soineet päässäni.
Selvisin siitä ajan kanssa, vaikka kipeää se teki.
Kohtasin enemmän itseäni ja lesbouttani. Kuljin aktiivisesti suomi24:n lesbopalstalla muutamia kuukausia
ja liityin sapfo-listalle. Kävin yksin Hehkussa kerran ja toisen tyyppisissä hlbt-jutuissa tutustumassa.
Se eka ja ainoa Hehku-kokemus sitten päätyi siihen, että nainen väkisinmakasi minut Hehkusta poistuttuamme.
En voi puhua siitä enempää yhtään, en kirjoittaa.
heteronaisystäväni auttoivat siinä minua heti kun soitin heille hysteerisenä itkien, mutten osannut mennä tekemään poliisiilmoitusta, koska miten olisin poliiseille todistanut, että nainen väkisinmakasi minut.
Siitä shokista toipuminen... Aloin oireilla kuin raiskatut naiset, enkä ala siitäkään nyt kirjoittamaan. En kykene.
Meni aikaa ja yhtäaikaisesti seurailin yhä Sapfo-listaa ja sen avulla menin sisälle lesbo-kulttuuriin (suomi24:n lesbopalstan
olin jättänyt jo, koska se ei vaan ollut minun juttuni). Käytännössä minulla oli aluksi vaikeuksia, kun käväsin jossakin setan tai muissa
vähemmistöseksuaalien jutuissa. Olin elämässäni aiemmin sisäistänyt heterokulttuurin koodiston, enkä osannut lukea enkä tajuta lesbojen koodistoa ja merkkikieltä. esimerkiksi, tajusin jos mies on minusta kiinnostunut ja antaa sellaisia merkkejä. Mutta en osannut lukea näitä merkkejä lesboista... Ja toisinpäin.
Selvisin siitäkin kaikesta syntyneestä kommelluksesta huumorilla viimeistään, jos ei muuten :)
Sitten tapasin naisen. Aloimme seurustella. En tästäkään voi kirjoittaa julkisesti. Mut hän käytti henkistä väkivaltaa minua kohtaan ja musersi lopulta kaiken itsetuntoni... Se väkivalta oli niin silmitöntä. heteronaisystäväni yrittivät minulle sanoa (kun puhuin heille järkyttyneenä naiseni yhtäkkisten vihastumiskohtauksien jälkeen), että naiseni on tyypillinen perheväkivallan edustaja ja minun olisi syytä jättää se suhde. Mut enhän minä voinut, olin sisällä siinä ja... sitä ei halua tässä selittää... Kerta kerran jälkeen hän raivokohtauksillaan alisti minut henkisesti ja sai jotenkin aina minut tuntemaan, että minä olen se huono ja hän tekee koko ajan kaikkea niin paljon minun eteeni...
Lopulta pääsin irti siitä suhteesta. Viimeisin hänen raivokohtauksensa aiheutti minulle yllättäen
vakavan fyysisen sairauskohtauksen ja sairaalassa sitten koneissa ja letkuissa kerroin itkien lääkärille, että mitä oli tapahtunut.
Lääkärikin sanoi tämän naiseni olevan tyypillinen perhe- ja parisuhdeväkivallan käyttäjä, joka ei kykene
tiedostamaan omaa käyttäytymistään, vaan tarvitsisi apua ja minun olisi syytä itseni tähden harkita vakavasti
siitä suhteesta irtautumista.
Sen suhteen jälkeen vetäydyin kaikesta lesbojutuista... Lähdin pois sapfo-listalta, kun sielläkin naiset olivat alkaneet asiattomasti
"aukoa päätään" toisille kirjoittajille, vaikka sen listan hiljainen seuraaminen oli ollut minulle tärkeää.
Tuli sellainen kauhea ahdistus, että ovatko lesbot joka paikassa vain agressiivisia, äkäsiä tai tahtovat ilkeillä (tämä ei siis johtunut sapfolistan kärjekkäistä kirjoittajista, vaan siitä, että olin omien huonojen kokemusteni takia niin lopussa, etten kestänyt ilkeilyä ja asiattomuuksia edes silloin, vaikka ne ei kohdistuneetkaan itseeni).
Yhtäaikaa alkoi ahdistaa kaikki tämä yhteiskunnallinen homouden vastustus johon olin jo mennyt mukaan
omalla panoksellani puhumaan vähemmistöseksuaalien puolesta. Tuntui kuin joka paikassa mediassa ja netissä lyötäisiin asiattomasti vähemmistöseksuaaleja alas... Tuntui, etten kestä sitä enää. ja kun heteroilta tulee asiattomuuksia, niin tuntui niin loputtomalta, että lesbotkin sitten vielä toisilleen niitä heitteli.
En kestänyt enää ettei heterot kuule, kun heille selittää asiallisesti. En kestänyt enää sitäkään, kun lesbot toisillensa listoilla ja netissä heittävät asiattomuuksia. Sitten oli vielä se minun sisäinen ongelmani: vaikeat ja traumaattiset kokemukseni lesbojen kanssa.
Entä nyt kaiken jälkeen?
Tiedän, ettei kaikki lesbot ole sellaisia kuin ne kolme, joihin minä epäonnekseni törmäsin. Sellaisia heteroita on ja sellaisia vähemmistöseksuaaleja on. Mutta on myös toisenlaisia. Tiedän, että jossakin on tavallisia kunnon naisia, joilla ei ole taipumusta hyväksikäyttää eivätkä he ole millään tavoin aggressiivisia. En vain oikein vieläkään jaksa näitä nettipalstojakaan, enkä halua kohdata sitä naista netin kautta. Toisaalta sitten, en millään halua mennä Hehkuunkaan.
töitteni puitteissa tarvittaessa yhä otan kantaa vähemmistöseksuaalien puolesta, mutta en enää edelleenkään aktiivisesti jaksa tehdä töitä vähemmistöseksuaalien asioiden eteen, sillä en taitaisi vieläkään jaksaa sitä ilkeyttä ja asiattomuutta, mitä
heteroilta voi tulla pahimmillaan, kun näistä asioista keskustellaan. Minä vaan olen kai yksin siinä, enkä jaksaisi sitä yksin...
En siis kulje setassa, enkä muuallakaan lesbojen parissa, enkä ole aktiivinen niissä ympyröissä.
Jos joku miettii, että kohtelivatko miehet minua huonosti ja toistuisiko tässä joku aiemmin miesten kanssa
kokemani kuvio, niin vastaus on, että ei toistu. Miehistä ei kukaan koskaan ole ollut aggressiivinen,
eikä alistava, eikä töykeä millään tavoin. heteromiehet ovat aina kohdelleet minua hyvin ja kunnioittavasti (olen kaiketi yhä heidän mielestään huomiotaherättävän naisellisen näköinen, kun minulle edelleen auotaan ovet ja minusta
kiinnostutaan jne.), enkä ole kokenut heidän taholtaan mitään kielteistä koskaan. Ei lesbotkaan, muuta kuin ne kolme kokemustani, ole mitään kielteistä koskaan osoittaneet. Päinvastoinhan se on. Mutta jotenkin tämä kaikki on lyönyt minut lukkoon, tai kuin hukkaan...
Mitä toivoisin elämältä?
Että teen töitä, pidän hyvänä rakkaita ystäviäni (kuten hekin minua). Ja että minä
kohtaisin tavallisen naisen, joka myös tekee töitä, eikä olisi agrressiivinen eikä hyväksikäyttäjä, vaan ihan tavallinen nainen, joka tykkää luonnosta, elokuvista, läheisyydestä ja hellyydestä, ystävistä ja yhdessäolosta ja itsenäisyydestäkin. ja paljosta muusta, mistä hän nyt vain sattuukin pitämään. Että oikeasti rakastuisimme ja rakastaisimme, perustaisimme kodin vielä joskus...
Nyt sitä pelkää, että tapaako sellaista naista koskaan... Tiedän, että sellaisia naisia on paljon, jotka arvostaa työtä, kotia, läheisyyttä, hellyttä, ystäviä ja asettaa rakkauden etusijalle. Tavallisia naisia. Tajuatteko, tavallista elämää... sitä että aamulla herätään, pestään hampaat kahvin ja aamupalan jälkeen ja tavataan taas töiden jälkeen, jos ei ole jotakin muuta harrastus tms. menoa. tavallista elämää... Jossa voisi yhdessä olla vahva niitä heteroita kohtaan, jotka jotenkin "tuomitsee". Voisi näyttää koko kaupungille, että tätä naista rakastan enemmän kuin mitään ja kulkea käsi kädessä kuten rakastuneilla tapana on ja siinä kaikki.
haluan kohdata oikean rakkauden. Sellaisen, joka ei halua vetää minua takaisin kaappiin, vaan uskaltaa elää tätä tavallista elämää rakastaen. Sellaisen rakkauden, jossa ei alisteta, eikä hyväksikäytetä, koska alistus ja hyväksikäyttö eivät ole rakkautta, vaan rakkauden vastakohtaa. Haluaisin asettaa hänet etusijalle elämässäni, eikä minun tarvitsisi pelätä, että hän saa illalla tavatessamme raivokohtauksen, jos en voinut työaikanani jollakin kerralla puhua hänen kanssaan puhelimessa... tajuatteko... kaipaan niin tavallista naista ja oikeaa rakkautta.
Kaipaan sitä, että hän on vierelläni ja yhdessä laitetaan ystävillemme ruokaa ja säteilen onnesta hänen rinnallaan ja näen miten saan hänet säteilemään. Ja kun tulisi suhteessa ajan myötä arki, minä saisin huomata hänet uudelleen ja uudelleen: sen miten arvokas hän minulle on ja miten hänen rakkautensa on minulle meidän arjessamme tärkeintä, vaikka arkea onkin ja minä tietäisin, että niin hänkin minua kohtaan kokee.
Käydä väsyneenä kaupassa töiden jälkeen ja kysyä kännykällä, että onko meillä kaapissa sitä ja
tätä vai ostanko. tai käydä yhdessä kaupassa ja pohtia siinä perunalajikkeiden valitsemisen lomassa
vaikka muutakin maailmanmenoa. ja tietää koko ajan, että tämä on se nainen, jota rakastan ja
joka minua rakastaa. En tarkoita nyt mitään suuria tunteita, vaan sellaista tavallista rauhaa ja luottamusta... Minulla ei ollut näiden naisten suhteen sellaista tavallista elämää ja pelkään jotenkin, että missä he ovat: kaikki tavalliset lesbot, joilla ei ole tarvetta vetää minua kaappiin, eikä myöskään barrikadeille. En tahdo julistaa lesbouttani ja lesbojen oikeuksia
kuin barrikadeilla, mutta en totisesti halua olla kaapissakaan. Haluan siis vaan tavallista elämää, jonka arjessa voin elää naistani rakastaen ja hän minua rakastaen, piilottelematta itseämme ja toisiamme.
Minä en kestä ikäviä ja asiattomia sanoja nyt vieläkään kovin hyvin. heterokulttuurissa liikkuessani en niihin törmää, enkä ystävieni piirissä, enkä työpaikalla. Minä en kestä nimittelyä: kotonani ei koskaan vanhempani nimitelleet toisiaan, eivätkä alistaneet, vaan riitelykin oli aikuista riitelyä, eikä asiattomuuksiin menemistä. Sellaista naista kaipaan, joka
ei myöskään vihastuessakaan ala asiattomasti nimitellä, vaan osaa vihassakin olla asiassa... Vastuu täytyy ottaa myös vihastuessa... vastuu omista sanoistaan ja kyetä asettamaan kuitenkin se toinen etusijalle... ja anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen täytyy olla arkea rakkaudessa... sellaista on rakkaus... sellaista se on lapsuuskodissani ja sellaista ystävilläni, joten en minä mahdottomia kaipaa... Tiedän, että heteropareilla se onnistuu. Täytyyhän sen onnistua lesboillakin! Minä vaan törmäsin vääränlaisiin naisiin ja nyt on pallo edelleen vähän hukassa...
Ongelma ei siis missään nimessä ole lesbot eikä vähemmistökulttuuri, vaan se, että minun ekat todelliset kontaktini tähän "kulttuuriin" sattui kolmen huonon kokemuksen kautta ja se jotenkin lamaannutti minut niin, että pallo on hukassa... Toinen ongelma ja väsyminen on nämä iänikuiset asiattomuuksia jankkaavat heterot ja siihen asiattomuuteen väsyminen... Sellainen täydellinen burn out heidän suhteensa... Sitten sitä vaan on: lesbo, joka elää heterokulttuurissa, eikä oikein
jaksa (tai uskalla) mennä aktiivisesti vähemmistöseksuaalien tapahtumiin, koska pelkää lesboja...
Niinkö se on, herran jestas, että minä pelkään lesboja ja olen lesbo kuitenkin itsekin... En tiedä
pelkäänkö lesboja, en tosiaan tiedä ja jos pelkään niin se todella johtuu niistä minun kolmesta kokemuksestani,
eikä lesboista, joita kohtaisisin vähemmistöseksuaalien tilaisuuksissa.
Olen tässä vieraalla maalla yksikseni, kun minulla ei ole elävää suhdetta lesboihin ja kun en ole enää
uskaltaunut edes etsimään lesbojen tapahtumiin sitä naista, jonka kanssa rakastuisin... Sitä elää elämäänsä
ja toivoo, että kohtaisi sen naisen vaikka työn merkeissä tai jossakin... Mutta ei kai se niinkään onnistu, ei ainakaan
ole onnistunut... Pitäisi siis uskaltaa lähteä johonkin setan tms. tapahtumaan... kai olen vain hämmentynyt kaikessa tässä.
En aio vastata tarkentaviin kysymyksiin, jos joku haluaa esittää... Minä vain purkasin itseäni, tietämättä kykenenkö keskustelemaan asioista, joista kirjoitin...