Olympiavoittajat tempaisivat: esittävät pariskuntaa yhden valokuvan ajan (juttukommentit)

Juuri näin! Upeaa! Suurenmoista! Iloa on! Rakkautta on! Onnea on! Puolustakaa niitä elämässä nyt, aina ja kaikkialla!

Kiva...mites tää suihkukohtaus muistuttaa mua jostakin...aijjuu ;)

https://www.youtube.com/watch?v=gm-Fe_MCFUk

Tämä kertoo hyvin siitä, kuinka terve itsetunto toimii. Huonon itsetunnon esimerkkejämerkkejä voi etsiä vaikka siitä, mitä Image-lehden kuvaspesiaalissa EI nähty.

Kuten Image-lehden kampanja, ihan kiva "tempaus". Mutta miksi esittää mielikuvituspareja, kun oikeitakin olisi tarjolla? Ehkä homoseksuaalisuuden esittäminen tarvitsee vieläkin jonkin etäännyttävän elementin, jotta se voidaan esittää tasavertaisena?

Parasta toki on se, ettei heteroitten tarvitse, eikä pidä esittää homoa
- jottei homojenkaan pidä, eikä tarvitse esittää heteroita.

Nuohan kun ovat hieman myös "kaksiteräinen miekka" ja ruokkivat
"voihan ne homotkin olla heterosti" -ajattelijoiden aivopieruja.

Kommenttia muokattu: 12.06.2013 klo 18:24

Mielestäni tämä "yhden kuvan ajan teeskentely" on hyvä asia. En tulkitse sitä roolin esittämisenä, vaan kannanottona. "Machoheterourheilijan" (ainakin suomalaisten - ja tämä on fakta) suurin pelko on, että heidän machoheterous kyseenalaistetaan. Pelkästään jo muuttuminen tekijästä kohteeksii koetaan vaikeana. Siksi esim. Imagen kysymät jääkiekkoilijat puolipaniikissa kieltäytyivät ja selittelivät. Vaikka Image-lehden kampanja olikin kannanotto, eikä taidepläjäys.

Urheilijoita paljon valokuvanneena tiedän, että esim. suomalainen jääkiekkoilija menee lukkoon (pun intended), jos joku asia voisi tehdä heistä tekijän eli subjektin sijasta objektin ja (heidän mielestään) heiluttaa heidän "miehisyyttään". Siinä reaktiossa on sivuseikka, vaikka henkilöllä olisi vaimo ja pirtillinen lapsia.

Ja urheilun homofobian vastaisena kannanottona näiden ranskalaisten uintisankarien lavastetun yhteiskuvan huomaa paremmin kuin ns. puhuvan pään tai jonkin kirjallisen steitmentin.

Mitä tulee "oikeisiin pareihin", niin kahden maailmanluokan, edelleen aktiiviuralla olevan miesurheilijan tosielämän pariskunnan olemassaolo olisi jo sinällään uutinen, valokuvaajan kantaaottavasta teoksesta puhumattakaan.

"Oikeilla pareilla" tarkoitin tietenkin "ihan tavallisia homoja". Homoseksuaalisuuden representaatio tasa-arvon ajamiseen tarkoitetussa kuvastossa on toisinaan kovin lutuinen ja jatkaa se sitä "ulkopuolelta" tulevaa ja etäännettyä homoikoni-käsitteen perinnettä. Vaikka "meillä" on tarpeeksi omia esikuvia ja puolestapuhujia, viesti mikä kuunnellaan (ja uskotaan?) tulee ulkoapäin.

"Teeskenteyä" ei periaatteessa tarvita. Heteroiden esittäminen homokontekstissa ei te homoudesta sen enempää "normaalia" tai arkipäiväistä - se kun on jo sitä. Tasavertaisuuden viesti on tietenkin hetero-enemmistölle suunnattu, etäännytys liene ihan ymmärrettävää: on turvallista katsoa kuvaa, jossa kaksi miestä esittävät helliä tunteita, kun tietää sen olevan lavastetu?

Jos Ciappan kuvassa olisi kaksi homourheilijaa, oikea pariskunta, viesti olisi toki voimakkaampi. Ciappan esittämä intiimiys on toki helpompaa, kun sen näyttelee. Tositilanteessa kuvassa kuljettaisiin aivan eri herkkyyden asteella. Terveseen itsetuntoon ei kuulu homoksi leimautumisen pelko: kun ei ole mitään salattavaa, ei ole mitään pelättävää.

Jätän terveen itsetunnon määritelmän ammattilaisille, mutta maallikkotermein ilmaistuna ammattilaisurheilijoiden itsetunto ei aina ole terveellä pohjalla, vaan sille haetaan pönkittämistä samaan aikaan, kun varotaan ettei perustukset heilu.

Urheilijoiden näkyvyysarvoa ei kannata aliarvioida. Kuvan herrojen julkisuusarvo on sitä luokkaa, että pelkkä mainossopimus on todennäköisesti 5-numeroinen summa. Ja julmasti voi sanoa, että jos tuossa olisi oikea pariskunta, jonka jäsenet ovat "hyvää piirikunnallista tasoa", niin tämä asia ei olisi ikinä ylittänyt uutiskynnystä. Ei ainakaan Suomessa asti. Nyt ainakin toinen suurista iltapäivälehdistä uutisoi tätä alaosaston pääuutisena (ja mainitse Ranneliike.netin uutisoineen asiasta ensimmäisenä Suomessa).

Uintia ei voi pitää mitenkään erityisen konservatiivisena lajina, mutta ymmärrän kuvaajan pointin. Esim. jääkiekon You Can Play -kampanjan tehtävä ei ollut saada kovapalkkaisia ammattilaisia kertomaan omasta yksityiselämästään, vaan kertoa heidän (ainakin virallisesta) asennemaailmastaan. Tässä esikuvavaikutus ei ole suunnattu pelkästään lajin nuoriin harrastajiin. Moni pitää jääkiekkoa ns. äijälajina ja jos YCP-kampanjaa ei olisi, niin moni ahdasmielinen lajin ystävä käyttäytyisi hiljaisuutta pönkittämään fobiaansa ja arvojaan. Eli jos jonkun ajatusmaailma on tyyliä "kiekkoilijat on tosimiehiä, siellä ei vähemmistöjä suvaita", niin YCP:n kaltaiset avautumiset tekevät selväksi, että tuota mieltä voi olla, mutta kiekkoilijat itse eivät noin ajattele. Ei ainakaan virallisesti. Itselläni ei ole mitään hajua siitä, mitä Suomessa pelaavat kiekkoilijat ajattelevat, koska eihän niistä sovi puhua ja jos kesätoimittaja erehtyy kysymään, niin vastaus on ettei halua sanoa mitään.

Urheilussa, varsinkin joukkueurheilussa, muun yhteiskunnan arvot eivät ole automaatioita. Monessa lajissa joukkue on konservatiivisempi kokonaisuutena, kuin mitä sen jäsenet keskimääräisesti olisivat yksitellen. Leimautumista ja porukasta erottumista vältellään (tässä kohtaa puhun tiedon syvällä äänellä). Mutta asia on muuttumassa ja se muutos on nopea. Monessa maassa urheilupiirit ovat tajunneet, että heillä ei ole mitään erityisen autonomista asemaa tai veto-oikeutta ajan arvomaailmaan. Suomessa tätä ei olla vielä sisäistetty, mikä johtuu osin siitä, että meillä yksi laji on määräävässä markkina-asemassa.

Teeskentelystä sanon vielä sen, että esim. aikuisviihteessä monet tekevät rahaa vastaan asioita, jotka eivät heitä henkilökohtaisesti kiinnosta eli teeskentelevät. Urheilussa rahaa, asemaa ja imagoa vastaan jätetään tekemättä (sanomatta) asioita, jotka voisivat henkilökohtaisesti kiinnostaakin. Teeskentelyä sekin. Jos esim. SM-liigan yli 400 pelaajasta kaikki nyt vain sattuvat olemaan ihan arkipäiväisesti 101% heteroseksuaaleja, niin epäilen tuon tuloksen syntyneen teeskentelyllä. Vastaavasti media teeskentelee, että asia on juuri näin. En sano tässä yhteydessä mitään oikeudesta yksityisyyteen.

Keisarilla on aina uudet, hienot vaatteet juuri niin kauan, kuin kaikki teeskentelevät asian olevan juuri niin. Harmi vaan, että joku voi ottaa asian todesta.

Yksi syy miksi urheilijat ei oikein ole ainakaan julkisuudessa homomyönteisiä on se fakta että suurinosa urheilijoista on oikeistolaisia( kun taas taiteilijoista suurinosa vasemmistolaisia) ja pelkäävät sponsorien katoamista.

Tämä keskustelu tuo mieleeni tapahtuman vuosien takaa. Jari Sillanpää kertoi julkisesti tulleensa jätetyksi. Hän jätti silloin kertomatta entisen kumppaninsa sukupuolen. Iltalehti pyysi Juha Mietoa kirjoittamaan Sillanpäälle lohtukirjeen parisuhteen katkeamisesta. Mieto luuli Sillanpään kumppania naiseksi.

Kun sitten paljastuikin, että oli kysymys homoparisuhteesta, Mieto: "Perkele ettei mulle kerrottu". Mieto tuli siis yllätetyksi hetero-olettamuksestaan. Iltalehti takuulla tiesi Sillanpään kumppanin oikean sukupuolen.

Jää avoimeksi kysymys siitä, millaisen lohtukirjeen Mieto olisi kirjoittanut, jos olisi tiennyt asian oikean laidan heti alkuun. Tuskin kirjettä olisi kirjoitettu lainkaan.

http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1288336731206.html

Mitä olen seurannut populaarikylddyyriä, raha ja menestys useimmiten ratkaisee kaapin paikan. Elämänkerroista ja haastatteluista voi lukea, miten artisteja usein neuvotaan pysymään kaapissa varsinkin menestyksen vuosina niin managereiden ja levy-yhtiöiden taholta. Artistieja ohjaa palava halu menestyä ja levy-yhtiö asettaa tietyt rajat fantasioita myyvälle konseptille. Menestysbrändin tekemisiä voi toisinaan valvoa kokonainen PR, A&R ja lakimiesten armeija. Varsinkin 1980-luvun Aids-kriisin myötä musiikkibisneksessä palattiin asenteissa vuosikymmenien päähän. Artisteja kuten Boy George ja Marc Almond myytiin biseksuaaleina. Boy George kertoi salailun satuttaneen "jokaista homosolua", olihan hän tunnettu hahmo Lontoon queer-maailmassa. Almond viihtyi hyvin kaapissa, homoartistiksi leimautuminen olisi vienyt terän ilmaisulta: jokainen "ele" kaapista tulon jälkeen olisi tulkittu seksuaalisuuden ilmaisuksi, laulajana hän halusi kertoa enemmän ja laajemmalle yleisölle. Homo artisti on aina homoartisti, kukaan ei mainitse erikseen artistin heteroutta.
Kun Boy Geoge tuli kaapista heroiini-kohun jälkeen, hänestä tuntui, että ei ollut mitään menetetävää: kaikki vihasivat häntä jo muutenkin. Yllätys oli, miten hyvin uutinen otettiin vastaan. Soololevy "Everything I Own" oli kansallinen sympatianosoitus skandaalilehdistön riepottelun jälkeen.

Vaikka menestys tuo tietynlaisen vapauden, aika harva mainstream artisti tuo avoimesti ilmi suuntautumisensa. Siitä on etua, että vetoaa kuuliaan sukupuolesta riippumatta, se määrittelemätön "jokin" myy. Suurimman suosion jälkeen ei ole väliä ja silloin tullaan usein ulos. Urheilussa lienee sama ilmiö, tosin nuo sponssilätkät ovat näkyvämmällä paikalla kaapin ovella. Yleisölle myydään tuloksia, ei unelmia.