Pari vuotta sitten Sveitsissä esitettiin ensimmäisiä kriittisiä arvioita aivokuvantamisella saaduista värillisistä aivokuvista, kun selviteltiin, millaisia mielikuvituksellisia johtopäätöksiä kuvista tehtiin. Aivokuvantamista pidetään jotenkin "objektiivisena" ja kovana tieteenä. Mutta se on väärin.
Aivotomografiakuvat syntyvät suuresta määrästä dataa. Tietoa joudutaan suodattamaan ja laskemaan uudelleen, jotta saadaan silmin näkyviä kuvia. Ainakaan ajatuksia ei sellaisista kuvista koskaan pääse lukemaan.
Viime vuonna New Hampshiren Dathmouth Collegen aivotutkija varoittti, että tuloksia hyvin usein ylitulkitaan ja erityisesti populaaritieteelliseen suuntaan. Ihmisille syntyy kuva, että nyt voidaan visuaalisesti seurata, kun koehenkilö ajattelee. Ikäänkuin aivojen hermosolut säteilisivät, kun ajatellaan. Mutta näin ei ole. Aivokuvat eivät ole kuvia henkisestä toiminnasta, vaan ne ovat monimutkaisten prosessien avulla synnytettyjä kuvia.
Chicagon yliopsiton neurotutkija arvosteli „Journal of Personality and Social Psychology" -lehdessä tutkijatovereidensa vääriä tulkintoja. Magneettisella aivotomografialla ei suoraan nähdä aivojen toimintaa vaan aivotoiminnan seurauksia. Koehenkilön pitää maata suuressa laitteessa. Monelle jo se on ahdistava kokemus. Kokeet kestävät usein tuntikausia. On oltava liikkumattomana, jotta kuva olisi selkeä. Monet ahdistuvat siinä maatessaan, toiset nukahtavat. On kiihtyneisyyttä, stressiä tai keskittymisvaikeutta ja ne näkyvät tuloksissa.
Näitä häiriötekijöitä yritetään korjailla matemaattisesti. Ensin mitataan aivojen toimintaa lepovaiheessa, ja sen jälkeen annetaan tehtävä (esim kuvien katselu). Matemaattisesti tehtävän aiheuttamasta aktiviteetista vähennetään lepovaiheen signaalit. Siitä pitäisi selvitä, mikä tehtävän vaikutus oli.
Näin tehtiin rakkauskokeessakin. Koehenkilöille näytettiin heidän rakastamiensa henkilöiden kuvia ja sitten "platonisten ystävien" kuvia. Matemaattisesti laskettiin, mikä on rakastettujen henkilöiden vaikutus aivoaktiviteettiin. Mutta kriitikko kysyy: oliko se romanttinen rakkaus, joka jäi jäljelle, vai oliko se ehkä jokin muu tunne, esim. ahdistus tai jotain muuta.
Psykologi Michiganin yliopistosta epäilee, että nyt yritetään sijoittaa rakkaus jollekin pienelle aivojen alueelle. Todellisuudessa luultavasti laajat aivoalueet ovat toiminnasssa. Psyykkinen prosessi aina käynnistää laajoja aivoalueita. Ja mitä monimutkaisempi psyykkinen prosessi on, sitä enemmän siinä on monenlaisia havaintotoimintoja ja tuntemuksia mukana.
Se, että aivoista etsitään tiettyjä kohtia, jotka vastaavat jostain tunnetiloista, muistuttaa jo 1800-luvulla alkanutta tutkimusalaa, frenologiaa. Äärimmillään siinä tutkittiin pään muotoa ja kun luultiin, että tietyllä kohdalla aivoissa on tiettyjä psyykkisiä ominaisuuksia, voitiin kallon ulkonemista päätellä, millaisesta ihmisestä on kysymys. Ulkonevat alueet olivat muka ihmisessä vahvasti edustettuina.
Nyt viimeksi kesäkuussa Nature review -lehdessä arvioidaan aivokuvantamisen tuloksia. Värilliset eli aktiiviset aivoalueet saadaan näkyviin, kun siellä miljoonissa hermosoluissa tapahtuu jotain. Mutta neliömillin alueella on jopa 5 miljoonaa hermosolua ja niissä satoja miljoonia liitoskohtia. Se mitä kuvissa nähdään on laajan alueen aktivoitumista. Kuvien tulkinnassa on oltava hyvin pidättyväinen.
(merkur.de)
Aivotomografiakuvat syntyvät suuresta määrästä dataa. Tietoa joudutaan suodattamaan ja laskemaan uudelleen, jotta saadaan silmin näkyviä kuvia. Ainakaan ajatuksia ei sellaisista kuvista koskaan pääse lukemaan.
Viime vuonna New Hampshiren Dathmouth Collegen aivotutkija varoittti, että tuloksia hyvin usein ylitulkitaan ja erityisesti populaaritieteelliseen suuntaan. Ihmisille syntyy kuva, että nyt voidaan visuaalisesti seurata, kun koehenkilö ajattelee. Ikäänkuin aivojen hermosolut säteilisivät, kun ajatellaan. Mutta näin ei ole. Aivokuvat eivät ole kuvia henkisestä toiminnasta, vaan ne ovat monimutkaisten prosessien avulla synnytettyjä kuvia.
Chicagon yliopsiton neurotutkija arvosteli „Journal of Personality and Social Psychology" -lehdessä tutkijatovereidensa vääriä tulkintoja. Magneettisella aivotomografialla ei suoraan nähdä aivojen toimintaa vaan aivotoiminnan seurauksia. Koehenkilön pitää maata suuressa laitteessa. Monelle jo se on ahdistava kokemus. Kokeet kestävät usein tuntikausia. On oltava liikkumattomana, jotta kuva olisi selkeä. Monet ahdistuvat siinä maatessaan, toiset nukahtavat. On kiihtyneisyyttä, stressiä tai keskittymisvaikeutta ja ne näkyvät tuloksissa.
Näitä häiriötekijöitä yritetään korjailla matemaattisesti. Ensin mitataan aivojen toimintaa lepovaiheessa, ja sen jälkeen annetaan tehtävä (esim kuvien katselu). Matemaattisesti tehtävän aiheuttamasta aktiviteetista vähennetään lepovaiheen signaalit. Siitä pitäisi selvitä, mikä tehtävän vaikutus oli.
Näin tehtiin rakkauskokeessakin. Koehenkilöille näytettiin heidän rakastamiensa henkilöiden kuvia ja sitten "platonisten ystävien" kuvia. Matemaattisesti laskettiin, mikä on rakastettujen henkilöiden vaikutus aivoaktiviteettiin. Mutta kriitikko kysyy: oliko se romanttinen rakkaus, joka jäi jäljelle, vai oliko se ehkä jokin muu tunne, esim. ahdistus tai jotain muuta.
Psykologi Michiganin yliopistosta epäilee, että nyt yritetään sijoittaa rakkaus jollekin pienelle aivojen alueelle. Todellisuudessa luultavasti laajat aivoalueet ovat toiminnasssa. Psyykkinen prosessi aina käynnistää laajoja aivoalueita. Ja mitä monimutkaisempi psyykkinen prosessi on, sitä enemmän siinä on monenlaisia havaintotoimintoja ja tuntemuksia mukana.
Se, että aivoista etsitään tiettyjä kohtia, jotka vastaavat jostain tunnetiloista, muistuttaa jo 1800-luvulla alkanutta tutkimusalaa, frenologiaa. Äärimmillään siinä tutkittiin pään muotoa ja kun luultiin, että tietyllä kohdalla aivoissa on tiettyjä psyykkisiä ominaisuuksia, voitiin kallon ulkonemista päätellä, millaisesta ihmisestä on kysymys. Ulkonevat alueet olivat muka ihmisessä vahvasti edustettuina.
Nyt viimeksi kesäkuussa Nature review -lehdessä arvioidaan aivokuvantamisen tuloksia. Värilliset eli aktiiviset aivoalueet saadaan näkyviin, kun siellä miljoonissa hermosoluissa tapahtuu jotain. Mutta neliömillin alueella on jopa 5 miljoonaa hermosolua ja niissä satoja miljoonia liitoskohtia. Se mitä kuvissa nähdään on laajan alueen aktivoitumista. Kuvien tulkinnassa on oltava hyvin pidättyväinen.
(merkur.de)
