Ateenassa oopperaskandaali (juttukommentit)

Lauantai-illan tapahtumien jälkeen ohjaaja antoi tiedostusvälineille lausunnon: "Sensuuriyritys eurooppalaisessa maassa".

Ymmärsinkö oikein?

Alkuperäisen näytelmätekstin heteroromanttinen kohtaus oli käännetty homoromanttiseksi kohtaukseksi, vaikka alkuperäistä kohtausta ei varsinaisesti oltu tehty homoromantiikkaa vastaan, vaan käytännössä sen enempiä ajattelematta heijastamaan enemmistön romantiikan ilmenemistapaa aikana jolloin kirjailija tekstinsä loi?

Onko varma, että vastalauseet eivät syntyneet nimenomaan tästä näytelmätekstin tahallisesta vääristelystä?

Olen itse sitä mieltä, että taideteoksen oleellinen vääristäminen poliittisia päämääriä palvelemaan on yleisesti ottaen väärin. Sanomalle pitäisi löytää jokin toinen julkaisukanava. Muuten viesti voi kääntyä itseään vastaan. Ellei sitten tästä riskistä huolimatta halua tuoda asiaa esille provosoivasti varmistaen asialleen julkisuuden.

Rusalkan ohjauksen homoeroottisuudessa ei ole mitään outoa: erityisesti Saksan oopperataloissa ei koskaan tiedä millainen viritys lavalle pelmahtaa. Mikään ei ole niin tylsää kuin ´alkuperäistä taideteosta`tavoittelevat pläjäykset oopperalavalla. Suomessa ollaan varovaisempia, mutta ei Rigolettokaan tapahdu alunperin yökerhossa eivtäkä hovimiehet käyttäneet Verdin aikana Italiassa Aku Ankka -naamioita kuten Kansallisoopperan tuoreessa esityksessä. Oopperan vääntäminen uuteen muottiin tuskin saa aikaan moisi reaktioita.

Enpä ole mikään hirviä oopperan ystävä, mutta jos esimerkiksi "Casablanca" -leffaa ruvettaisiin vääntämään homoversioksi, niin kyllähän minä sinne stagelle vaikka polttopulloja heittelisin.
Vaikka miten homppeli olen, niin joku raja se on "taiteellakin". Klassikot ovat arvonsa ansainneet ihan ilman tekohomosteluakin...
Mikä piru se siinä on, että ihmiset ottavat elämäntehtäväkseen yrittää muuntaa kaiken mahdollisen heidän omaan pikkuruiseen maailmaansa mahtuvaksi?
Esimerkkinä nämä Spoofit (muistaakseni tämä nimi), joissa rakennellaan tarinoita esim. kapteeni Kirkin ja Mr. Spockin tai Frodon ja Samin homosuhteista.
Voi herranjumala ja jestas sentään! Eikö teillä näiden "teosten" tuottajilla nyt ole parempaa tekemistä?
Minusta oma homoseksuaalisuuteni on täysin verrattavissa punatukkaisuuteen, sini-, vihreä- tai ruskeasilmäisyyteen tai vaikkapa siihen, tykkäätkö pullasta vai pitsasta.
Tällä tavalla minuun suhtautuivat (ja edelleen suhtautuvat) entiset kollegeni Puolustusvoimista.
Minkä ihmeen takia asia täytyy ottaa jotenkin marttyyrinä esille joka saatanan raossa?

Kysyy: Pete

Rusalka ja Ludmila on komeaa musiikkia. Pidan Slavic saveltajista. Overture tassa on hienoin piristava vaikka partyn jalkeen kerran soitin sen kun vieraat olivat lahdossa, pitivat hienosti. Rachmaninoff pianoconsert en muista mika siita on tehty modernia musiikkia kuin "all by myself" filmiin ,Chopin I am always looking rainbow tai sinne pain by Judy Carland. Classic musiikkia on kaytettey filmeissa useasti ( 2001 space odyssey)

Peten kysymykseen vastaan: Miksi heterot sitten ottavat heteroutensa esille joka .... raossa? Esimerkkinä aikaisemmin kertomani konferenssin tieteelliset esitelmät. Amerikkalaiset miesluennoijat pudottivat esitelmänsä joukkoon vähintään kerran "kun vaimoni ja minä...", maininnan kuulumatta millään, edes kaukaisella tavalla esitettävään asiaan.

Monien oopperoiden kässärit ovat kurjia ja jopa lapsellisia. Jollakin tavoin ne muistuttavat kirkollisia seremonioita, joissa vuosisataiset liturgiat ja vanhat virret toistuvat yhä uudestaan. Poikkeavuutta tilaisuuteen tuo joskus saarna, jossa pappi vaikkapa haukkuu homot ja kertoo homouden olevan sairauden ja synnin lisäksi vakava uhka traditionaaliselle avioliitolle. Eikä se ole heterouden korostamista? Jos virsiä tai liturgiaa haluaa joku muuttaa, syntyy heti itku ja hammastenkiristys.

Miksi ihmeessä Romeo ja Johan eivät voisi rakastaa oopperalavalla toisiaan aina kuolemaan asti? Sellainenhan on totta arkielämässäkin.

Jos alkuperäisen teoksen totaalinen muunnos uutena tulkintana on kommunikoitu selvästi yleisölle markkinointimateriaalissa, asia on selvempi. Mutta jos yleisö olettaa näkevänsä alkuperäisen tarinan mukaisen esityksen, mutta saakin eteensä tällaisen osittaisen väännöksen, voi yleisö kokea tulleensa petetyksi. Yleisö nimittäin voi istuutuessaan suhtautua esitykseen niin, että se on pääasiassa joko mahdollisimman alkuperäistä kunnioittava taideteostulkinta, tai selkeästi moderni tulkinta, tai sitten peräti poliittinen kannanotto. Jos minä menisin katsomaan tätä Oopperan esitystä, suhtautuisin siihen eri tavalla kuin jos en radikaalisesta tulkinnasta olisi tiennyt ennalta mitään. Sitä kun on markkinoitu erilaisena tulkintana.

Oopperoiden tarinat ovat usein kyllä hyvin simppeleitä. Ehkäpä syynä on se, että ooppera on ensi sijassa musiikkia esityksessä, jonka rungoksi vain on täytynyt kehittää jokin tarina viemään esitys tarinana alusta loppuun ja jossa myös sitten tarjotaan juonellisesti sopivia kohtia aarioiden esittämiseksi. Varsinainen tarina on sitten toissijainen asia.

Ensi-ilta on se tilaisuus, jossa esitys julkaistaan. Siihen kuuluu aina pieni jännitys. Millainen eistys, millainen tulkinta, millaiset eiintyjien suoritukset? Surkeaa, jos ensi-iltaan menevä tietää jo etukäteen, että tämä on se sama ja perinteinen. Sellaistako haluan vai jotain uudenmpaa ja yllättävämpää? Jos tuntematon sotilas Kansallisessa olisi tehty vanhan reseptin mukaan, tuskin siitä olisi paljon keskustelua virinnyt.

Sitä paitsi: Kun lukee esim. Shakespearen näytelmää tekstinä, ei siinä yleensä kerrota, että se tarkoittaa sitä tai tätä tai se on näyteltävä niin tai noin. Siinä on vain dialogia, ihmisten vuoropuhelua, johon on piilotettu tietoa tapahtuma-ajasta, paikasta, ihmisten välisistä suhteista. Ohjaajan on kaivettava tekstistä esiin olosuhteet ja ihmisten väliset suhteet. Se on ohjaajan ammattia.