Hei! Olen 22- vuotias heteronainen, joka lähti hakemaan neuvoja tilanteeseen, joka paljastui viikonloppuna.
Mieheni on 24-vuotias, olemme kihloissa ja meillä on yhdessä kolme lasta, joista nuorin on 5kk. Teimme vuosi sitten muuton pikkukaupungista isompaan kaupunkiin, vajaan 200 kilometrin päähän suvusta ja vanhoista ystävistä. Lauantaina pääsimme muuttamaan vihdoin rivitaloon, jota olemme etsineet tänne tulosta saakka, sillä pikku kaupungin ihmisinä, kerrostalo ei ole meidän juttumme.
Lauantain muutto meni heti jo alkuun mönkään, sillä mies lähti kolmen aikaan yöllä ajelemaan, sillä halusi päänsä pois muutto asioita ennen nukkumaan menoa. Aamulla soitin viimeisen kerran kiukkuisen puhelun lähempänä puolta seitsemää, ettää missä hän viipyy, sillä muuttoapu saapuisi parin tunnin päästä, minä en ollut nukkunut useaan yöhön kunnolla ja nyt myös mies menisi "samoilla silmillä"... Hän lähti heti tulemaan kotiin. Oli jäänyt siis tuttunsa kanssa juttelemaan, kun oli vienyt tämän kotiinsa.
Noh, lauantai meni miten meni ja mies oli koko päivän todella kummallinen ja selkeästi ahdistui, kun yhteisen ystävämme kanssa (mies) näitä perus vitsejä lusikassa nukkumisista ym.. la-su yöllä oli myös rajumpaa kinaa, sillä odotin nälkää huutavan mukulan kanssa kotona, kun mies lähti hakemaan vanhalta kämpältä vielä pienempiä tavaroita ja samalla tenavalle korviketta ja nukahti abc:n parkkipaikalle, autoon, n. Tunniksi, kunnes jo soitin jälleen kiukkuisena, sillä itsellä meinasi pää räjähtää, sillä tenava vain huuti ja huuti..
Saimme asiat joten kuten sovittua ja menimme nukkumaan.
Aamulla ennen töihin lähtöään oli hakenut minulle omar pussin kaappiin pyytämättä ja ajattelin että näköjään lepyttelee vielä.
Töistä päässessään pyysin tuomaan tupakkia ja pöydälle ilmestyikin kaksi askia. Mieheni ei tosiaan itse polta ja välillä hyvinkin vastahakoinen hakemaan tupakkia. Jälleen tyytyväisenä myhäilin, että kerrankin pyytäävkunnolla anteeksi... Myös kun saatiin muksut nukkumaan, istahti omasta aloitteestaan sohvalle ja pyysi vielä sanallisesti anteeksi, vaikka yleensä asiaa täytyy vihjailla, että olisiko se paikallaan.
Illalla sitten istuskelimme ja yhtääkkiä mieheni muuttui levottomaksi...Ja täysin pommina ilmoitti että hänen mielestään meidän suhteemme ei enää kannata. En voinut vastata mitään. En osannut.
Kävin tupakilla ja sisälle mentyäni kävelin suoraan sänkyyn, jonne mieheni tuli perässä. Nyt siis keskusteltiin. Itkin, huusin ja epätoivo otti täysin vallan, kunnes mies tiputti pommin. Hän oli muuttoa edeltävänä yönä pettänyt minua miehen kanssa. Totaalisesta shokista selvittyäni (kävin lenkillä ja soitin kaverille), yritin mennä sisälle juttelemaan. Yritin keskustella rauhassa ja järkevästi. Menin kaiken läpi. Miehestä ei saanut irti oikein mitään. Paljastuksensa jälkeen oli jo lähdössä muuallekkin, mutta lopulta sanoin että voi jäädä kotiin, puntaroisin itse iltaan saakka asiaa.
Tässä vaiheessa vielä kielsi ettää olisi kiinnostunut miehistä.
Maanantain aikana sain selville, että mies kolee olevansa bi ja kokenut jo pidemmän aikaa. Ja suhteemme ei yhtäkkiä ollutkaan minun anteeksiantoni varassa, vaan sen varassa, tahtooko mies jatkaa...
Nyt maanantaista saakka, olen elänyt täydellisessä shokkitilassa ja paniikkikohtauksilta ei ole vältytty, sillä odotan yhä miehen pään selvittämistä. Mies kokee ettei voisi syyllisyyden takia jäädä suhteeseemme ja pelkää että tekee saman uudestaan. Minua kuulemma yhä haluaa ja rakastaa. Itsebolen yrittänyt välillä keskustella, mutta "en tiiä" on yleisin vastaus kaikkeen.. Minä olen kertonut rakastavani ja olevani sinut tämän kanssa, kunhan se ei enää toistuisi... Olisin valmis elävöittämään seksielämäämme ja parisuhdeterapiakaan ei olisi ongelma... Mutta yhä vain mies jahkaa.. Itse reagoin rajuihin elämän muutoksiin hyvin vahvasti sekä henkisesti että fyysisesti. Rintaa puristaa jatkuvasti ja tajukin on pariin otteeseen lähtenyt.. Pelkään että menetän kumppanini, jota rakastan!!
Miehissä käyntiin toisaalta haluaisin antaa luvan, mutta en vain pysty siihen, sillä mielestäni sillä ei ole merkitystä millanen värkki on haaravälissä...
Olen täysin epätoivon partaalla ja odotan.... Mutta mitään en saa irti toisesta. Yöt on nukuttu vierekkäin ja mies on halannut ja suukotellut välillä. Jotenkin en vain suostu ymmärtämään, miksi asiaa pitää miettiä, joa kerran olen ainoa, ketä hän rakastaa, eikä edes ihastusta ole... Jokainen minuutti on kärsimystä. Pelkään että kroppa luovuttaa ennen kuin pääkoppa, jos oikein pitkäön aikoo miettiä. Pelkään myös sitä että venyttää liian kauan ja päättääkin lähteä. Itselläni ei ole sukulaisia, jotka auttaisivat ja kaveritkin asuvat vähintään 100 kilometrin päässä. Muksut jäisivät minulle. Tuntuu että elämäni peruskalliota murskataan. En tiedä kuinka selviäisin..
Mutta onko joka ollut samanlaisessa tilanteessa tai kenties osaisi muuten kertoa, mitä minun pitäisi tehdä..
Jos mahdollisuuksia on, nii taistelen niin kauan, kunnes romahdan niin että henkinen tai fyysinen puoli pettää.. Mutta pakottaakkaan en voi vain koska pelkään kuinka minun käy.
Mieheni on 24-vuotias, olemme kihloissa ja meillä on yhdessä kolme lasta, joista nuorin on 5kk. Teimme vuosi sitten muuton pikkukaupungista isompaan kaupunkiin, vajaan 200 kilometrin päähän suvusta ja vanhoista ystävistä. Lauantaina pääsimme muuttamaan vihdoin rivitaloon, jota olemme etsineet tänne tulosta saakka, sillä pikku kaupungin ihmisinä, kerrostalo ei ole meidän juttumme.
Lauantain muutto meni heti jo alkuun mönkään, sillä mies lähti kolmen aikaan yöllä ajelemaan, sillä halusi päänsä pois muutto asioita ennen nukkumaan menoa. Aamulla soitin viimeisen kerran kiukkuisen puhelun lähempänä puolta seitsemää, ettää missä hän viipyy, sillä muuttoapu saapuisi parin tunnin päästä, minä en ollut nukkunut useaan yöhön kunnolla ja nyt myös mies menisi "samoilla silmillä"... Hän lähti heti tulemaan kotiin. Oli jäänyt siis tuttunsa kanssa juttelemaan, kun oli vienyt tämän kotiinsa.
Noh, lauantai meni miten meni ja mies oli koko päivän todella kummallinen ja selkeästi ahdistui, kun yhteisen ystävämme kanssa (mies) näitä perus vitsejä lusikassa nukkumisista ym.. la-su yöllä oli myös rajumpaa kinaa, sillä odotin nälkää huutavan mukulan kanssa kotona, kun mies lähti hakemaan vanhalta kämpältä vielä pienempiä tavaroita ja samalla tenavalle korviketta ja nukahti abc:n parkkipaikalle, autoon, n. Tunniksi, kunnes jo soitin jälleen kiukkuisena, sillä itsellä meinasi pää räjähtää, sillä tenava vain huuti ja huuti..
Saimme asiat joten kuten sovittua ja menimme nukkumaan.
Aamulla ennen töihin lähtöään oli hakenut minulle omar pussin kaappiin pyytämättä ja ajattelin että näköjään lepyttelee vielä.
Töistä päässessään pyysin tuomaan tupakkia ja pöydälle ilmestyikin kaksi askia. Mieheni ei tosiaan itse polta ja välillä hyvinkin vastahakoinen hakemaan tupakkia. Jälleen tyytyväisenä myhäilin, että kerrankin pyytäävkunnolla anteeksi... Myös kun saatiin muksut nukkumaan, istahti omasta aloitteestaan sohvalle ja pyysi vielä sanallisesti anteeksi, vaikka yleensä asiaa täytyy vihjailla, että olisiko se paikallaan.
Illalla sitten istuskelimme ja yhtääkkiä mieheni muuttui levottomaksi...Ja täysin pommina ilmoitti että hänen mielestään meidän suhteemme ei enää kannata. En voinut vastata mitään. En osannut.
Kävin tupakilla ja sisälle mentyäni kävelin suoraan sänkyyn, jonne mieheni tuli perässä. Nyt siis keskusteltiin. Itkin, huusin ja epätoivo otti täysin vallan, kunnes mies tiputti pommin. Hän oli muuttoa edeltävänä yönä pettänyt minua miehen kanssa. Totaalisesta shokista selvittyäni (kävin lenkillä ja soitin kaverille), yritin mennä sisälle juttelemaan. Yritin keskustella rauhassa ja järkevästi. Menin kaiken läpi. Miehestä ei saanut irti oikein mitään. Paljastuksensa jälkeen oli jo lähdössä muuallekkin, mutta lopulta sanoin että voi jäädä kotiin, puntaroisin itse iltaan saakka asiaa.
Tässä vaiheessa vielä kielsi ettää olisi kiinnostunut miehistä.
Maanantain aikana sain selville, että mies kolee olevansa bi ja kokenut jo pidemmän aikaa. Ja suhteemme ei yhtäkkiä ollutkaan minun anteeksiantoni varassa, vaan sen varassa, tahtooko mies jatkaa...
Nyt maanantaista saakka, olen elänyt täydellisessä shokkitilassa ja paniikkikohtauksilta ei ole vältytty, sillä odotan yhä miehen pään selvittämistä. Mies kokee ettei voisi syyllisyyden takia jäädä suhteeseemme ja pelkää että tekee saman uudestaan. Minua kuulemma yhä haluaa ja rakastaa. Itsebolen yrittänyt välillä keskustella, mutta "en tiiä" on yleisin vastaus kaikkeen.. Minä olen kertonut rakastavani ja olevani sinut tämän kanssa, kunhan se ei enää toistuisi... Olisin valmis elävöittämään seksielämäämme ja parisuhdeterapiakaan ei olisi ongelma... Mutta yhä vain mies jahkaa.. Itse reagoin rajuihin elämän muutoksiin hyvin vahvasti sekä henkisesti että fyysisesti. Rintaa puristaa jatkuvasti ja tajukin on pariin otteeseen lähtenyt.. Pelkään että menetän kumppanini, jota rakastan!!
Miehissä käyntiin toisaalta haluaisin antaa luvan, mutta en vain pysty siihen, sillä mielestäni sillä ei ole merkitystä millanen värkki on haaravälissä...
Olen täysin epätoivon partaalla ja odotan.... Mutta mitään en saa irti toisesta. Yöt on nukuttu vierekkäin ja mies on halannut ja suukotellut välillä. Jotenkin en vain suostu ymmärtämään, miksi asiaa pitää miettiä, joa kerran olen ainoa, ketä hän rakastaa, eikä edes ihastusta ole... Jokainen minuutti on kärsimystä. Pelkään että kroppa luovuttaa ennen kuin pääkoppa, jos oikein pitkäön aikoo miettiä. Pelkään myös sitä että venyttää liian kauan ja päättääkin lähteä. Itselläni ei ole sukulaisia, jotka auttaisivat ja kaveritkin asuvat vähintään 100 kilometrin päässä. Muksut jäisivät minulle. Tuntuu että elämäni peruskalliota murskataan. En tiedä kuinka selviäisin..
Mutta onko joka ollut samanlaisessa tilanteessa tai kenties osaisi muuten kertoa, mitä minun pitäisi tehdä..
Jos mahdollisuuksia on, nii taistelen niin kauan, kunnes romahdan niin että henkinen tai fyysinen puoli pettää.. Mutta pakottaakkaan en voi vain koska pelkään kuinka minun käy.