- 1 / 8
- JuhaniV
- 22.1.2015 21:58
Pikkuserkkuni, joka oli minun hyvä kaverini, meni naimisiin espanjalaisen miehen kanssa vuosikymmeniä sitten. Järjestin käytännössä heidät naimisiin tekemällä mittavat paperityöt ja monia järjestelyjä heidän puolestaan. Häät olivat suuri tapahtuma paikkakunnalla. Olihan sulhanen melkoinen nähtävyys. Siihen aikaan ei rajan yli juurikaan naitu.
Kun minä mieheni kanssa rekisteröimme parisuhteemme, kutsuimme juhlaan myöskin heidät. Kun mitään reaktiota ei tullut, lähetin heille kysymyksen, että miksi he eivät vastanneet kutsuun. Sain mieheltä myrkyllisen kirjeen, jossa hän ilmoitti koko asian loukkaavan hänen katolista uskoaan. Hän ihmetteli, että miksi edes kehtaan esittää heille kutsun. En vastannut silloin mitään. Vuosia myöhemmin, Espanjan säädettyä tasa-arvoisen avioliittolain, lähetin hänelle onnittelut, että hänen syntymämaansa on siirtynyt sivistysvaltioiden joukkkoon.
Äskettäin häneltä tuli viesti suvulleni ja sitä kautta tietenkin minulle vaimon kuolemasta. Sanomassa hän kertoo suuresta surustaan ja toivomuksesta meidän kaikkien myötätunnosta menetyksensä vuoksi.
Pysähdyin miettimään tuota tilannetta ja sitä, kuinka minun tulisi reagoida. Ensimmäinen ajatukseni oli halu sivaltaa. Totesin heti perään, että sellainen olisi todella alhaista. Siitäkin huolimatta, että olen edelleen hieman katkera aiemmista tapahtumista, annan asian olla. Ja koska kuulun jälleen kirkkoon, sekin velvoittaa käyttäytymään asiallisesti.
Kun minä mieheni kanssa rekisteröimme parisuhteemme, kutsuimme juhlaan myöskin heidät. Kun mitään reaktiota ei tullut, lähetin heille kysymyksen, että miksi he eivät vastanneet kutsuun. Sain mieheltä myrkyllisen kirjeen, jossa hän ilmoitti koko asian loukkaavan hänen katolista uskoaan. Hän ihmetteli, että miksi edes kehtaan esittää heille kutsun. En vastannut silloin mitään. Vuosia myöhemmin, Espanjan säädettyä tasa-arvoisen avioliittolain, lähetin hänelle onnittelut, että hänen syntymämaansa on siirtynyt sivistysvaltioiden joukkkoon.
Äskettäin häneltä tuli viesti suvulleni ja sitä kautta tietenkin minulle vaimon kuolemasta. Sanomassa hän kertoo suuresta surustaan ja toivomuksesta meidän kaikkien myötätunnosta menetyksensä vuoksi.
Pysähdyin miettimään tuota tilannetta ja sitä, kuinka minun tulisi reagoida. Ensimmäinen ajatukseni oli halu sivaltaa. Totesin heti perään, että sellainen olisi todella alhaista. Siitäkin huolimatta, että olen edelleen hieman katkera aiemmista tapahtumista, annan asian olla. Ja koska kuulun jälleen kirkkoon, sekin velvoittaa käyttäytymään asiallisesti.
