Ahistaa!

Hei,

kolkuttelen nyt jo kolmenkympin ahdistavaa rajapyykkiä, joka alkaa nyt tuntua jotenkin "parasta ennen"-päivältä, koska olen nainen, ja nyt on sinkkuus alkanut valvottaa öisin. Itse asiassa koko ahdistus kumpuaa kai siitä nyky-yhteiskunnassa vallalla olevasta ajatuksesta, että jos olet ilman parisuhdetta, olet jotenkin epäonnistunut. Varsinkin jos olet nainen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, naisen tai miehen kanssa, eikä sinkkuus nuorempana aina niin kauheasti ahdistanut. (Viisi vuotta sitten ei ollut edes energiaa murehtia parisuhdetta tai sen puutetta kun sairastuin reumaan, jonka diagnosointiin meni pari vuotta täynnä huonosti nukuttuja öitä, särkylääkkeitä ja tasapainoilua kivun kanssa, nyt olen ollut vajaa kaksi vuotta suhteellisen kivuton ja aikaa jäänyt muun märehtimiseen.)

Mutta nyt taas ahdistaa, tuntuu kuin sinkkuus tekee minusta jotenkin huonomman ihmisen, että olen epäonnistunut elämässäni kun en ole saanut aikaiseksi parisuhdetta kehenkään. Opiskelut on nyt saatettu päätökseen ja töitäkin on tuloillaan, joten ne muut kaksi pääasiallista elämän osa-aluetta (koulutus ja työ) on kondiksessa mutta se kolmas, perhe-elämä, kaipaa vielä säätöä. Inhottaa olla vain itseäni vähän vanhemmalle siskolleni kade hänen miehestään ja kahdesta lapsestaan, tätiyttä en tietenkään mistään hinnasta vaihtaisi pois, mutta kyllä sekin joskus tuntuu raskaalta, kun ajattelee että ei ehkä saa ikinä omia lapsia kun yksin en lasta halua saada.

Parisuhteen puutteen lisäksi ahdistaa myös oma kokemattomuus, sillä en ole seksiä muiden kanssa koskaan harrastanut. Koen että kolmekymmentä täytettyäni olen säälittävä raakki, koska en ole onnistunut saamaan keneltäkään seksiä. Ja en edes ole varma tarttuisinko tilaisuuteen, jos sellainen tulisi, jos olisi mahdollisuus saada seksiä tai muodostaa parisuhde tai molempia. En ole varma haluaako kaikki minussa poistua mukavuusalueelta, tehdä tilaa elämääni ja rutiineihin toiselle ihmiselle... Silti joskus tuntuu kun tukehtuisin ja haluan purskahtaa itkuun kun ajattelen että olen loppuelämäni yksin, että minua ei kukaan halua.

En halua olla yksin, mutta en tiedä miten pääsisin tilanteeseen jossa olisin kaksin. :(

Kaikenlainen itsensä vertailu muihin tekee yleensä vain onnettomaksi. Sitä paitsi kaikilla on omat murheensa, vaikka ulkopuolisesta ei siltä näyttäisikään. Varmasti sinunkin elämääsi joku toinen haikailisi: "Voi kun olisin tuollainen vapaa sinkku naisen parhaassa iässä, koulutus- ja työasiat kunnossa..." Onnettomaksi tekee myös itsensä vertaaminen yleisiin käsityksiin siitä, millainen vaikkapa juuri 30-v. naisen pitäisi olla. Täydellisesti toisten odotukset täyttävä elämä ei takaa onnellisuutta, joka on enemmän kiinni asenteesta kuin saavutuksista.

Sinun kannattaa miettiä rauhassa, mitä itse haluat. Ei sitä miten sinun muiden mielestä pitäisi elää, että saisit heidän hyväksynnän elämällesi. Sinkkuna olemisessa on hyviä puolia, joista kannattaa opetella nauttimaan. Voithan silti pitää silmät auki ja hakeutua ihmisten pariin, jolloin on mahdollista, että ihastumista tapahtuu puolin ja toisin.

PS. Jos haluat pystyä vastaanottaan ja lähettään viestejä täällä, mene asetuksissasi kohtaan "oma profiili" ja tee profiilistasi näkyvä. Näin se muistaakseni onnistuu. :) Kertokaa joku, jos neuvon väärin niin yritän muistella tarkemmin.

Kiitos kun vastasit. Huomasin että olit laittanut viestiä, joten vastaan siellä pidemmin. Tässä sanon vain että kun kirjoitit tuosta oman itsensä vertailusta muihin, tiedän siis todella että se on yksi suuri ongelma omassa elämässä. Eläminen ajattelematta koko ajan muiden oletettuja odotuksia on aina ollut minulle hankalaa. (Epäilen, että taustalla on vuosia jatkunut koulukiusaaminen jolloin mahdollisimman huomaamattomasta käyttäytymisestä, jota siis tein kiusaamisen välttämiseksi, tuli elämäntapa ja muiden mielipiteistä välittämisestä identiteetin osa.)