Identiteetti hukassa ja parisuhde huonossa hapessa

Minulla ei ehkä ole selkeää kysymystä, joten kirjoitan vain ja toivon viisaampien osaavan auttaa.

Olen 22-vuotias nainen ja seurustellut 18-vuotiaasta miehen kanssa. Siihen asti kuvittelin olevani lesbo, enkä ollut koskaan kunnolla ihastunut miehiin. Minulla ei kuitenkaan ollut kokemuksia naisistakaan, vaikka ihastuksia (heteroihin) oli ollut paljon. Seurustelun alussa kävin henkisiä kamppailuja siitä, rakastanko miestä todella vai olenko vain huumaantunut siitä, että hän oli niin rakastunut minuun. Olin kuitenkin onnellinen, enkä osannut puhua ajatuksistani kenellekään.

Nyt olemme siis seurustelleet yli neljä vuotta ja jälleen mietin, huijaanko jotenkin itseäni. Olemme tänä aikana rakentaneet yhteisen elämän, enkä enää pysty edes kuvittelemaan, millaista on olla sinkku. Eroaminen tai tauko ei olisi mikään pikkujuttu, kun asumme yhdessä yhteisillä rahoilla sisustamassamme kodissa ja tulevaisuudensuunnitelmia on ties kuinka pitkälle. Eivätkä suunnitelmat minua ahdista, päinvastoin. Haluan lapsia hänen kanssaan ja halun omakotitalon ja koiran ja rauhallisen elämän pikkukaupungista.

Sen sijaan minua ahdistaa nykyhetki. Olemme kuin keski-ikäinen aviopari. Suhteessamme ei ole juuri ollenkaan romantiikkaa ja intohimokin tuntuu vuorottelevan niin ettei koskaan ole molemmilla hyvä. Parhaimmillaan seksi on hauskaa, mutta se vain korostaa mielikuvaani kaverisuhteesta. Ei romantiikkaa, vaan hauskanpitoa.

Minun on mahdotonta vastata kysymykseen, rakastanko miestä ja haluanko häntä oikeasti seksuaalisesti. Rakastan sitä, että minulla on aina ystävä kotona ja että joku oikeasti huolehtii minusta, vaikka päättäisin tehdä mitä typeryyksiä. Seksiäkin haluan, koska hän nyt on aina läsnä ja halukas tekemään kaikkensa tyydyttääkseen minut. Välillä minusta kuitenkin tuntuu, että hän on vain joku elävä vibraattori eikä mies, jonka kanssa rakastelen sanan varsinaisessa merkityksessä.

Parisuhteessamme on kyllä muitakin ongelmia, koska mies on masentunut, mutta niiden kanssa pystyn elämään, jos vaan oikeasti haluan. Nyt olen kuitenkin taas alkanut miettiä, haluanko minä oikeasti ja mistä tiedän, haluanko? Mistä voi tietää, rakastaako toista vai haluaako vaan elää yhdessä, koska se on tuttua ja turvallista ja kivaa? Alanko katua valintojani joskus vanhana, kun on lapset ja asuntolaina ja tajuan, että olen koko elämäni valehdellut itselleni?

Tämä asia on pyörinyt ennenkin mielessäni, varmaan joka vuosi, mutta aina se menee ohi. Joskus kun olen netissä neuvoja kysellyt, ehdotetaan yleensä taukoa tai yhden illan juttuja naisten kanssa. En kuitenkaan koe, että hyötyisin yhden illan jutuista mitään. En halua harrastaa seksiä tuntemattomien kanssa enkä muutenkaan usko, että olisi sama asia jakaa koko elämä jonkun kanssa kuin viettää yksi yö yhdessä. Sellaisen kokemuksen pohjalta tehty diagnoosi seksuaalisuudestani olisi kaikkein vääristyinein.

Haluaisin vielä mainita sen, että olen tänä vuonna alkanut käsittää itseäni jälleen enemmän seksuaalivähemmistöön kuuluvana, kuin aikaisemmin. Viime vuodet olen ajatellut, että mitä väliä satunnaisilla ihastuksillani, kun kuitenkin olen heterosuhteessa. Olen kuitenkin nyt tajunnut, että seksuaalisuudesta tehdään väistämättä numero myös parisuhteen ulkopuolella. Naiset esim. myöntävät katsovansa elokuvia jonkun miesnäyttelijän takia ja miehet puolestaan vähäpukeisten naisten takia. Olen yleensä ollut hiljaa sellaisista asioista, koska en halua herättää hämmennystä, mutta nyt itsevarmuuteni on jotenkin kasvanut ja voisin kuvitellakin puhuvani naisihanteistani ihan suoraan. Minulle oli myös valtava juttu tajuta, että olin jättänyt queer-tutkimusta käsittelevän tenttikirjani äidin ruokapöydälle joutumatta mitenkään paniikkiin. Nuorempana en uskaltanut lukea edes Pirkko Saisiota äidin läsnäollessa, koska ajattelin, että hän tajuaa heti minun olevan kiinnostunut naisista. Ei kirja herättänyt sen enempää keskustelua kuin että äiti silmiään pyöritellen kysyi, mikä se oikein on ja miksi luen sellaista. Ei hän suoraan sanonut, mutta hänen ilmeestään luin, että vie kirja heti pois ennen kuin äidin miesystävä (maailman homofobisin ja sivistymättömin juntti) näkee sen. Koin kuitenkin olevani vähän voittaja, kun olin rikkonut vainoharhaisuuden puolelle asti rakentamani heteroilluusion rajat.

Ehkä suurin pohdinnan aiheeni on se, onko mahdollista toteuttaa biseksuaalisuuttaan ei-avoimessa parisuhteessa, vai tarkoittaako parisuhde välttämättä valintaa ja toisen vaihtoehdon sulkemista pois. Onko biseksuaali biseksuaali, jos hän on aina ollut heterosuhteessa eikä ole koskaan edes suudellut samaa sukupuolta olevaa?

Äh, tätä kaikkea jahkailua voisi jatkaa loputtomiin. Olenhan puolet elämästäni enemmän tai vähemmän aktiivisesti ajatellut tätä. Kiitos, jos joku viitsii lukea ja kommentoida.

Luin koko jutun. :)

"Onko biseksuaali biseksuaali, jos hän on aina ollut heterosuhteessa eikä ole koskaan edes suudellut samaa sukupuolta olevaa?"

Se riippuu niten jokainen itsensä määrittelee. Jos sinulla on seksuaalisia haluja ollut/tai on, niin naisia kuin miehiäkin kohtaan niin kyllä se minusta tekee bi-seksuaalin.

Tällaisen käsityksen sain viestistäsi: Olet perustavanlaatuisesti onnellinen, rakastat miestäsi, mutta suhde ei kuitenkaan ole aivan täysin tyydyttävä, kuten esim. Seksin saralla? Epäilet oletko bi vai lesbo?
Se, että epäilet omia tuntemuksiasi miestäsi ja suhdettanne kohtaan merkitsee minusta jo sitä, että jokin on vialla. Jos suhde olisi täysin täyttävä, niin tuskin kirjoittaisit tänne.
Minusta tuntuu, että mikä sinua eniten tuossa elämässä viehättää ja miksi olet siinä on turvallisuus. Normielämä, suojassa. Mutta samalla se ahdistaa, kun tiedät että teet hallaa itsellesi syvällä sisimmässäsi.

Oliko niin, että perheesi ei oikein diggaile seksuaalivähemmistöistä. Sitä kautta osa sinusta ehkä haluaa miellyttää heitä ja asettua normihetero elämään..? Kannattaa tutkia sitä syytä, miksi jäisit miehen kanssa suhteeseen ja myös sitä pelkoa, mitä sinusta mahdollisesti voisi tapahtua jos jättäisit miehesi.

Kerrohan olinko yhtään oikeassa. :)

Samaan tapaan kirjoitti vastikään nimimerkki destier otsikolla "Bi-miehen alituinen masennus". Ehkäpä teillä olisi jotain yhteistä?

Näköjään nimenomaa tämä pohdituttaa: "..onko mahdollista toteuttaa biseksuaalisuuttaan ei-avoimessa parisuhteessa, vai tarkoittaako parisuhde välttämättä valintaa ja toisen vaihtoehdon sulkemista pois."
Harvoin samassa ihmisessä on sekä mies että nainen, joten jos haluaa valita yhden ihmisen tai näin tulee käyneeksi, niin sitten tämä vääjäämättä tarkoittaa yksiavioisuudessa, että "se toinen sukupuoli" jää ainakin vähäksi aikaa pois. Toki eri ihmiset näyttävät määrittelevän "ei-avoimen parisuhteen" eri tavoin. Voihan kai esim. bissenaiset olla parisuhteesssa ja katsella yhdessä homopornoa. Ihan miten haluaa sosiaalisen ympäristönsä järjestää loppupelistä.

Tähän seuraavaan osannen vastata: "Onko biseksuaali biseksuaali, jos hän on aina ollut heterosuhteessa eikä ole koskaan edes suudellut samaa sukupuolta olevaa?"
Kyllä on. Vastaavasti jotkut ihmiset kykenevät maistamaan fenyylitiokarbamidin maun kun taas toiset eivät ja tämä asia ei riipu siitä onko ihminen koskaan edes yrittänyt maistaa kyseistä molekyyliä. ;) (Kyky maistaa fenyylitiokarbamidi on geneettinen.)

Haluaisin vielä kohteliaimmin ravistella termistöä. Biseksuaalisuus on sukuvietin muoto, ei identiteetti. Identiteetti = ihmisen käsitys itsestään. Tämä voi muuttua. Sukuvietti ja sen suunta on biologiaa. Ihminen voi olla vaikkapa homoseksuaali, vaikka hän ei tätä käsittäisikään itsestään (noin niinkuin periaatteessa). Lisäksi termit "homosuhde" / "heterosuhde" on vähän hassua biseksuaalin kohdalla. Bissellähän lienee (bisse)suhteita, riippumatta siitä mitä sukupuolta kumppani edustaa. ;)

sweety, kiitos lukemisesta ja kommentoimisesta (:

Käsityksesi on täysin oikea. Nykytilanne on tuttu ja turvallinen ja tarjoaa minulle perusonnellisen ja yleisesti hyväksytyn elämän, josta kenelläkään ei voi olla mitään sanomista.

Perheeni ei tosiaan ole ollenkaan hyväksyvä (paitsi veli) ja äitini käsitys parisuhteessa elämisestä on hyvin toisenlainen kuin minulla. Hän on sellainen miehen palvelija, joka mukisematta laittaa ruoan, siivoaa talon ja ostaa joululahjat. Minä puolestani riitelen jatkuvasti juuri tuollaisista asioista, kun en halua kohta huomata olevani poikaystäväni toinen äiti. Jos yritän avautua äidille esim. kotityöongelmista, äiti vaan sanoo, että älä ole niin vaativa ja miehet on miehiä.

Olen tässä viime päivinä todennut, että meillä on paljon muitakin ongelmia. Ei ole nyt nähty pariin päivään eikä nähdä ainakaan ennen ensi viikonloppua, joten tunnustelen vähän fiiliksiäni tästä erillään olosta. Kun taas näemme, aion ottaa puheeksi elämän yleensäkin. Voihan olla, että hän ei edes ole samaa mieltä unelmatulevaisuudesta ja jos niin on, en näe yhtään syytä jatkaa tätä suhdetta.

Yesman, kiitos vinkistä, menen lukemaan sen keskustelun. Kiitos muistakin vastauksistasi. Samalla tavoin olen itsekin pohtinut, mutta oli kiva nähdä ne vielä jonkun muun auki kirjoittamina.

Hei Krookus!
Minä itse heräsin bi-seksuaalisuuteeni tänä keväänä. Nyt asiaa pohtineena olen tullut siihen tulokseen, että olen ennemminkin lesbo kuin bi. Minua auttoi kovasti Naiset-osiossa oleva keskustelu "Myöhäinen herääminen osa 2". Keskustelu on pitkä, mutta kannattaa ehdottomasti lukea se.
Oman identiteettini löytäminen kesti monta vuotta. Olen nyt jo 35 ja naimisissakin ollut. Tästä liitosta on myös yksi lapsi. Onnekseni en joutunut tämän heräämiseni myötä satuttamaan ketään, koska en tällä hetkellä ole parisuhteessa. Myös minun perheeni on kovin homofoobinen, joten heille en ole asiasta kertonut. Ystävilleni olen, ja heiltä saanut vain kannustavia kommentteja. Kaapissa en kuitenkaan halua olla ikuisesti, joten tulen ulos viimeistään silloin, kun löydän jonkun rinnalleni.
Voimia sinulle!

Neitoperhonen, kiitos vastauksestasi. Vilkaisin tuota mainitsemaasi keskustelua, mutta se todellakin on pitkä. Lupasin itselleni aloittaa opiskelun tasan kymmeneltä, joten en viitsi alkaa lukea sitä nyt (kello 9.49). Koitan muistaa, kun seuraavan kerran tulen tietokoneelle.

Tämä asia tuntuu taas jääneen vähän jonnekin taka-alalle, kun olen miettinyt muita ongelmiamme. Tietenkin ne kytkeytyvät tiukasti tähän, mutta olisi osa niistä olemassa, vaikken naisista piittaisikaan. Puhuin miehen kanssa eilen pitkään puhelimessa ja vaikka puhelu oli ahdistava ja siitä jäi paha mieli, tajusin vähän aikaa asioita ajateltuani, että kaikesta huolimatta minä rakastan sitä miestä. Päätin, että kun näemme kasvotusten, aion puhua ihan kaikesta minua vaivaavasta, myös tästä. En vielä tiedä, miten sanani asettelen, koska en todellakaan halua antaa ajatuksistani ja tunteistani väärää kuvaa, mutta jotain minun on sanottava.

Indentti hukassa?

Muista, että voit hyväksyä äitisi ja perheesi mielipiteet ilman, että sinun tarvitsee olla asiasta samaa mieltä.
Anna heidän tehdä elämästään omannäköisensä ja tee sinä omasta elämästäsi sellainen kuin haluat. :)

sweety, miten voisin hyväksyä esimerkiksi äidin miesystävän mielipiteen "kaikki homot pitäis tappaa". Jos seurustelisin naisen kanssa, en voisi enää koskaan mennä (äidin) kotiin. Tuskin lapsenikaan olisivat tervetulleita mummulaan, mikäli hän olisi paikalla. Välimme ovat olleet välillä todella tulehtuneet paljon mitättömimmistäkin asioista. En kyllä koe häntä perheenjäseneksi, mutta en voi hänen olemassaoloaan silti unohtaa. Sillä vaikka äitini oppisikin elämään asian kanssa, mies olisi aina kannoilla varjona. En edes pysty kuvittelemaan, miten minun ja äitini välit muuttuisivat saati miten äidin elämä muuttuisi. Minä olen ollut heidän pahimpien riitojensa aihe aiemminkin, vaikke syynä onkin ollut huomattavasti pienempi asia kuin sijoittumiseni teloitettavien kastiin maailman junteimman miehen aivoissa.


En kuitenkaan koe, että miellyttämishalu olisi enää syyni pyrkiä elämään heterosuhteessa (käytän tätä sanaa, vaikka siitä tulikin sanomista), vaan se on ollut ennemminkin syy, miksi ehkä silloin neljä vuotta sitten olin niin iloinen tästä suhteesta tietenkin sen lisäksi, että olin saanut elämääni uuden ihanan ihmisen.

Näin poikaystävääni eilen yli viikon tauon jälkeen. Minun piti ottaa tämä ja muut asiat puheeksi, mutten pystynyt. Osasyy oli voimattomaksi vetävä krapulani, mutta syytä oli myös siinä, että elämä omassa kodissa oli taas miellyttävää ja helppoa. Miksi olisin miettinyt, mitä haluan tehdä seuraavat viisi vuotta, kun nykyhetkikin oli niin mukava. Kaikki olisi ollut täydellistä, jos kaiken sen miellyttävyyden lisäksi minusta olisi tuntunut, että mies on muutakin kuin kämppis ja hyvä ystävä. En voisi sanoa, etten rakasta häntä, koska rakastan hyvinkin paljon, mutta minä en vain halua häntä. Minusta on järjetöntä nähdä erossaolon jälkeen ja tervehtiä halauksella kuin mitkäkin sisarukset. En olisi edes halunnut suudella. Se ei jotenkin tuntunut yhtään välttämättömältä. Myöskään seksi ei useamman viikon tauon jälkeen tuntunut siltä, kuin olisi pitänyt. Se oli enemmänkin ahdistavaa, koska haluni olivat niin tiessään. Ja silti huomasin nukahtavani samoihin ajatuksiin kuin useimpina tavallisina iltoina: "mitä väliä, kuka se on, kunhan lopputulos on sama". Nyt pirteämpänä en voi olla miettimättä asiaa. Totta kai sillä on väliä, mutta kuinka paljon? Voisiko joku laatia hyvän parisuhteen reseptin, jossa kerrotaan, mitä parhaimmillaan voi edes odottaa? Jos kaikki muu on kunnossa tai selvitettävissä, voiko vielä odottaa täydellistä seksiäkin?

Krookus, voi kun joku voisikin kertoa hyvän parisuhteen reseptin. Aiemmin olin heterosuhteissa, joissa mun seksihaluni loppuivat. No eihän se parisuhde sitten enää kauan kestänyt. Silloin mietin samaa, onko seksi niin tärkeää parisuhteessa. Nykyään olen sitä mieltä, että seksi on hyvän parisuhteen liima, joka pitää kumppanit yhdessä. Mutta pelkkä hyvä seksi ei riitä, jos muut asiat eivät ole kunnossa. Jos jonkun löytäisin, en tyytyisi pelkkään ystävyyteen ilman seksiä, enkä päinvastoin. En ole ollut parisuhteessa naisen kanssa, mutta toivon, että kun jonkun kanssa olen, seksihaluni eivät lopahda samalla tavalla, kuin miesten kanssa.

Itse mietin avioliittoni aikana samoja asioita kuin sinä. En ollut onnellinen, mutta halusin jatkaa yrittämistä, koska kuitenkin rakastin miestäni (lapseni isää). Mieheni ratkaisi asian, kun hän vihdoin myönsi itselleen olevansa homo (kiva sateenkaariprhe meillä ;) ). Eron jälkeen huomasin (pitkän ajan kuluttua), että ero oli parasta mitä meille saattoi tapahtua. Rakastan edelleen ex-miestäni ystävänä ja hyviä ystäviä olemmekin, kun erosta on kulunut 10 vuotta. Ymmärrän sun tilannetta siis hyvin. Älä kiirehdi päätöstäsi, mieti ihan rauhassa. Ja vaikka muut päätöksesi tuomitsisivatkin, pidä pää pystyssä, koska se oli sun päätös, eikä muiden mielipiteiden pitäisi siihen vaikuttaa. Tämä on toki helppo sanoa, mutta vaikea toteuttaa :/

Jos haluat kirjoittaa mulle, ihan ystävänä, niin mut tavoittaa osoitteesta neitoperhonen1978@gmail.com.

Neitoperhonen, vastasin sulle sähköpostiin.

Krookus, tarkoitin lähinnä sitä, että mikäli he eivät aio muuttaa asenteitaan niin minkä sinä sille voit? Ainoa asia mitä voit tehdä on pyrkiä onnelisuuteen heidän asenteistaan ja itseesi kohdistuvasa painostuksesta riippumatta.

Ja jokaisellahan on synnyinoikeus itsensä näköiseen elämään ja onneen. Olen samaa mieltä Neitoperhosen kanssa, että toimiva seksi on iso ja luonnollinen osa parisuhdetta. Kun on elänyt puutteellisessa suhteessa niin voi olla vaikea kuvitella parempaa elämää. Lisäksi voi olla houkuttavaa alistua huonompaan, kuin mitä pystyy elämässään saamaan. Ehkä se on liiallista vaatimattomuutta, en tiedä.

sweety, en kai minä mitään voisikaan, jos tilanne olisi eri. Pyrinkin koko ajan onnellisuuteen, mutten itsekään tiedä, mitä se vaatii.

Eniten sanoisin huonoon tilanteeseen tyytymistä pelkäämisenä. Vaikka jokin asia olisi huonosti, moni on kuitenkin paremmin kuin jos olisin sinkku. Eikä ole mitään taetta, että ikinä saan unelmieni parisuhdetta, jossa kaikki olisi yhtä hyvin kuin tässä ja lisäksi vielä seksi olisi parempaa.

Mutta en nyt halua siis missään nimessä puolustella itseäni tai sitä, miksi pysyisin huonossa suhteessa. Lähinnä tähän on tullut nyt viikon aikana niin paljon lisää muuttujia, että olen koko ajan enemmän sekaisin. Ja tänään itse asiassa oli aika hyvä päivä: oltiin maailman idyllisimmässä paikassa istumassa ja liottelemassa paljaita varpaita jokiveteen. En kyllä väitä, etteikö tilanne olisi voinut olla paljon romanttisempikin...

Aion syksyyn mennessä tehdä jonkun päätöksen, mutta siihen asti katselen tilannetta. Vaikka lähipiiri olisi mitä mieltä, niin tärkeintä on kuitenkin minun onneni ja jos tämä suhde ei sitä takaa, olen valmis olemaan vähän aikaa vieläkin onnettomampi paremman toivossa. Vielä en kuitenkaan sitä askelta ole valmis ottamaan.

>Ehkä suurin pohdinnan aiheeni on se, onko mahdollista toteuttaa biseksuaalisuuttaan ei-avoimessa parisuhteessa, vai tarkoittaako parisuhde välttämättä valintaa ja toisen vaihtoehdon sulkemista pois.

Jos tämä toteuttaminen vaatii läheistäkin kanssakäymistä niin epäilen. Toki se riippuu täysin osapuolista.

Muista kuitenkin, ettei naisen kanssa seurustelu tarkoita sitä, että parisuhdeongelmat mitenkään maagisesti häviäisivät. Myös naissuhteissa on seksittömiä jaksoja, haluttomuutta, riitoja kotitöistä jne jne ihan siinä missä heterosuhtaissakin.

draconfly, ei se välttämättä vaadi. Tai en minä tiedä, mitä se vaatii, mutta jotain muuta kuin tätä. Ja tiedän hyvin, että ongelmat eivät ole sukupuolisidonnaisia. Tällä hetkellä vaan sukupuoli on yksi suuri ongelma. Nykyään minusta kyllä tuntuu, että enää se ei ole suurin ongelma. Tällä sekunnilla olisin valmis eroamaan ihan muun syyn takia, mutta tiedän, että voin muuttaa mieltäni jo huomisaamuun mennessä.

Hmmm, no voin varoittaa, etteivät varsinkaan lesbot ota ihan avosylin vastaan naista, joka ei tiedä ollako miehen kanssa vai ei ja ollako bi vai ei. Joten selvitä nämä asiat itsellesi ennen kuin lähdet etsimään mahdollista uutta kumppania naisista.

Juttujasi lukiessa vain tuli sellainen tunne, että laitat kaikki suhteenne ongelmat miehen sukupuolen "syyksi" ja ajattelet että "naisen kanssa ollessa kaikki olisi toisin ja paljon parempaa". Saatoin tietenkin tulkita sinut väärin.

draconfly, en ajatellut lähteä etsimään uutta suhtetta pitkään aikaan, mikäli erotaan. Mitä enemmän ajattelen eroa, sitä enemmän se minua kauhistuttaa ja sitä enemmän haluan pysyä kaukana parisuhteista. En kuvittele eroavani koko aikuisikäni kestäneestä suhteesta ja hyppääväni heti seuraavaan ihan kuin ei mitään. Vaikka minä tässä tilanteessa olenkin ainoa, joka eroa haluaa, minä olisin silti varmasti myös se, joka itkisi katkerammin ja kauemmin.

Tulkitsit väärin tai sitten minä olen vain kirjoittanut huonosti. Suunnilleen kolme ensimmäistä vuottamme tämä oli ainoa varjo suhtessamme. Sitten tilanne kuitenkin muuttui ja menee koko ajan huonommaksi. Jopa aloitusviestin jälkeen moni asia on muuttunut. Saamasi mielikuva johtuu ehkä siitä, että aloitusviestiä kirjoittaessani ajattelin, että kaikista muista asioista voidaan päästä yli, mutta sukupuolta mies ei voi vaihtaa. Toisin sanoen vaikka meillä olisi kuinka hauskaa ja arki toimisi kuinka hyvin, seksi on aina epätyydyttävää, mikäli mies kelpaa minulle vain, koska on siinä, eikä siksi, että oikeasti haluaisin häntä koko sydämestäni.

Mutta edelleen epätyydyttävä seksi ei enää ole suurin syy, miksi haluaisin erota. Ongelma on jossain ihan muualla, eikä kuulu tämän foorumin aiheeseen, joten en lähde sitä täällä purkamaan.

Tulin tekemään tilannepäivitystä, vaikka kukaan ei varmaan tätä lue, enkä itsekään tiedä, onko kirjoittamisesta mitään apua.

Paljon hyvää on tapahtunut ja parisuhteeni voi paremmin kuin koko keväänä. Samaan aikaan ihastun kuitenkin koko ajan vahvemmin yhteen naiseen, jonka tiedän olevan kiinnostunut naisista.

Olen miettinyt paljon, mitä oikein haluan ja totuus on, että haluan avoimen suhteen. En yksinkertaisesti näe mitään järkeä siinä, etten saa suudella tai harrastaa seksiä muiden kanssa. Se tuntuu täysin turhapäiväiseltä säännöltä. Se, että suutelisin jotakuta yöllä matkalla baarista kotiin, ei ole mieheltäni pois millään lailla. Olen yrittänyt miettiä sitäkin, haluaisinko miehellä olevan muita naisia ja se olisi minulle ihan ok.

Nooni, sitten vain keskustelemaan tällaisesta mahdollisuudesta miehesi kanssa. Kunhan muistat, ettei biseksuaalisuus tarkoita sitä, että sinulla olisi automaattisesti (="omalla luvalla") oikeutus olla muiden kanssa, koskien yhtälailla miehiä kuin naisiakin. Pettäminen on pettämistä riippumatta siitä pettääkö miehen vai naisen kanssa. Sanon tämän vain siksi, että tämä itsestäänselvä asia ei taidakaan kaikille biseksuaaleille niin itsestäänselvä.

^Olen saattanut tässä keskustelussa jo mainitakin, että mies on joskus sanonut juuri noilla sanoilla, ettei hyväksy ulkopuolisia suhteita kenenkään kanssa. Toisaalta pakko minun on tästä puhua, koska toinen vaihtoehto on, että pysyisin hiljaa ja ero tulisi, koska en olisi onnellinen. Siinä voisi mennä kymmenen tai kaksikymmentäkin vuotta, mutta parempi mielestäni puhua nyt kuin sitten, kun on lapsia ja asuntolaina ja mökin remontti. Olen jo ollut ihan liian monta vuotta hiljaa. En tajua, miksi oli muka niin vaikeaa puhua silloin heti kun alettiin seurustella. Välillä minusta tuntuu kuin olisin valehdellut kun olen pitänyt näin suuren asian sisälläni niin kauan.

Krookus. Minä pyörittelin pitkään yksin ajatuksia siitä, erotako vai ottaa tapetille avoin parisuhde, ahdistuin ja ahdistuin. Tajusin noin vuosi sitten, että olen joko naisiin kallellaan oleva bi tai sitten homo, enkä missään tapauksessa tahdo miehiä metriä lähemmäs itseäni.
Sain sittemmin kerrottua bi-/homoseksuaalisuudestani miehelleni, ja olemme sen jälkeen eläneet lähinnä lapsen takia seksittömässä, läheisyydettömässä parisuhteessa. Ystäviä olemme kuitenkin, ja meillä on ihan hyvä tunnelma kotona.

Tapasin kesän alussa naisen, joka häpeämättömästi vietteli minut. Sellaisen, johon en ikinä luultavasti rakastu, mutta jonka kanssa tapailemme hotelleissa ja olemme jollain tavalla ystäviä. Sain suuni auki kotonakin. Yllätys: mies oli melkein ilahtunut! Että jos tämä sujuisikin näin, jos ei tarvitsisikaan erota. Myydä taloa, jakaa tavaroita, kaikkea sitä. En tiedä, toimiiko tämä pidemmän päälle, mutta tämä on nyt parasta mitä voin tarjota miehelle, parasta myös mitä tällä hetkellä voin saada. Lapsi voi hyvin, äiti on iloinen, isä on yllättäen myös iloinen. Pieni syyllisyys jäytää vaikka tätä luvan kanssa teenkin, siitä joko pääsee tai ei pääse eroon. En haluaisi suhdetta, jossa koen tulevani omistetuksi, etenkään sellaisen ihmisen kanssa jota en itse halua. Jos mies olisi kieltäytynyt olisin varmaan joutunut lähtemään ja jättämään perheeni.

Tunnekuohuja en kaipaa yhtään, toivun yhä epätoivoisesta rakastumisesta joka ravisteli minut kaapistani silloin vuosi sitten. Tämä sopii minulle nyt.

vastarinta, toi kuulostaa mun korviin todella hyvältä. Ahdistaa eniten just se, miten eroaminen repis koko elämän ihan kappaleiksi. Vaikkei meillä ole läheskään yhtä paljoa yhteistä kuin teillä, niin kuitenkin koko aikuiselämä on rakennettu yhdessä.

Olen joka päivä eri mieltä siitä, mitä haluan ja mikä on oikea ratkaisu. Etsin myös muka täydellistä päivää puhua tästä miehelle, mutta eihän sellaista tule.

Kannattaisisi lopettaa täydellisen päivän etsiminen ja alkaa puhumaan, sillä et tule koskaan sitä löytämään. Aina löytyy jossiteltavaa "jos toi ois vaan noin, niin voisin sit puhua jne.", mutta kun se mukamas "epäkohta" on täyttynyt, niin eiköhän niitä tekosyitä löydy lisää.
Valitettavasti jos jo 4 vuoden aikana suhde on kaavoihin kangistunut, niin ei sillä tulevaisuutta todennäköisemmin ole ellei muutosta tule. Ei se ainakaan itestään paremmaksi muutu, joten lopeta oman ja hänen aikansa tuhlaaminen ja keskustele ja kato sit mitä tapahtuu.

Jos ero tulee, niin voi aluksi kamalalta tuntua, kun ei ole vanhoja kaavoja joidenka mukaan olet pitkään elänyt, mutta heti kun arki sujuu, oot asettunut uuteen vuokra tai mihinkä lie asuntoon, niin olen varma että pidät oikeana päätöksenä tuota keskustelua. Sitten avautuukin mahdollisuus kokeilla että miltä tuntuu rakastella naisen kanssa yhden yön jutuissa(mut avoinna ja rehellisenä tietty toisellekki) ja siitä sitten eteenpäin.

Valotolppa: niin totta. Oma keskustelunavaukseni miehen kanssa oli: tälle ei ole sopivaa hetkeä, voitaisiinko me puhua.

Nyt olemme avoimessa suhteessa, parisuhdeterapia läpikäytynä. Näköjään voi olla perhe vaikka ei ole parisuhdetta, näköjään se voi sopia molemmille. En ehkä halua enää pitkään tapailla aiemmin mainitsemaani naista, mutta tuntuu siltä että seksisuhde hänen kanssaan on tehnyt minulle hyvää, voimistanut identiteettiäni. Lisäksi olen päässyt pakkomielteestäni siihen yhteen, johon rakastuin kertakaikkisen päättömästi. Seksiä hengen lääkkeeksi.

Nämä keskustelupalstat, Lepakkolaakso ja Setan palsta, ovat olleet iso apu itsen löytämisessä, ja erityisesti palstoilta henkilökohtaiseen viestittelyyn löydetyt ihmiset. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään ajatuksia, muiden vastaavat tilanteet ja myötätunto lohduttavat. Ei tämä myöhään herääminen olekaan kovin epätavallista, vaikka se tuntui niin uskomattomalta käänteeltä omassa elämässä. Aika yllättäen myös monet niistä, joille olen puhunut livenä, ovat vastanneet bi-kokemuksilla omassa elämässä tai lähipiirissä.

Mihinköhän mun piti vastata. Unohdin. Pahoitteluni jos eksyin pahasti aiheesta, tässä vastauslaatikossa kun ei näy edellisiä viestejä.

En ole vieläkään puhunut. Tässä välissä oli hyviäkin hetkiä, olin taas ihastunut mieheen ja oli hauskaa ja kaikki oli ok. Sitten seinä tuli vastaan. Ehkä se alkoi siitä, että mulla menee huonosti töiden, opiskelun ja terveyden kanssa ja kun päälle lisätään vielä mies, joka olemassaolollaan masentaa mua entisestään, on helppo ajatella, että mies on syyllinen kaikkeen.

Olen parin päivän ajan miettinyt enemmän eroa ja sitä, miksi en pysty siihen. Menettäisin ihan kaiken. Ihan käsittämätöntä, miten tämä voi olla niin vaikeaa. Välillä kaikki on hyvin ja välillä tuntuu, että kiedon koko ajan vaan enemmän itseäni johonkin solmuun, mistä pääsen irti joskus keski-ikäisenä, kun kaikki on jo ohi.

Tiedän, että mun on pakko puhua ja puhun kyllä. Olen jotenkin niin täynnä ahdistusta, että kuolen, jos en sano sitä ääneen.

Hei kuules! Eivät solmut avaudu itsestään keski-iässä. Toisaalta: ei keski-iässä ole kaikki ohi.
Terveisin keski-ikäinen.

Pahaan oloon toimii tosiaan suoraan puhuminen, mutta voi luoja kuinka pelottavaa se on. Tiedän. Palstalle tai ystäville vuodattaminen on ihan hyvä ajatusten ja tunteiden jäsentäjä.

Minulla myös ollut kovasti pohdinnassa oma seksuaalisuus. Jaampa minäkin ajatuksein.
Joitakin vuosia sitten ymmärsin olevani bi ja minulla oli muutama yhden illan juttu naisten kanssa. Yleensä alkoholilla oli osuutta asiaan. Lienee ollu kuitenkin niin hämmentävä asia ettei selvinpäin uskaltanut naisia lähestyä. Viimeisin yhden illan juttu jäi kuitenkin mieleen yli vuodeksi, ja tuskailin koska en uskaltanut ottaa kyseiseen naiseen uudelleen yhteyttä.
Siinä tuskailun aikana tapasin miehen ja aloimme tapailla, muutimme yhteen, erosimme, palasimme yhteen, menimme naimisiin ja saimme kaksi lasta. Nyt kuitenkin seksielämä on kuollutta ja en koe mieleiseksi edes pitää toista kädestä. Ajatus seksistä miesten kanssa tuntuu vastenmieliseltä. Mieheni onkin ehkä maailman kiltein ja herttaisin ihminen, hän kovasti yrittää pelastaa liittoamme mutta minusta se alkaa tuntua turhalle ja koenkin olevani enemmän lesbo kuin bi. En uskalla ottaa asiaa puheeksi. Tuntuu että tukehdun kun pidän tätä asiaa sisälläni ja että huijaan miestäni.
En kuitenkaan ole varma asiasta. Terapeuttini ei asiaan ole oikein osannut sanoa mitään. Ehkä keksinkin vain alitajuisesti elämääni draamaa tai sisältöä? Ehkä tämä on hormoneista johtuvaa? Nuorin lapseni ei ole vielä vuottakaan. Ehkä en tältä väsymykseltä kykene ajattelemaan selkeästi? Mitä on olla lesbo, onko siihen jotain kriteerejä?
Kuitenkin tämä asia on minulle niin selvä jo, että sen ääneen lausiminen tekisi sen todeksi. Tai ehkä se tekisikin sen mitättömäksi?

vastarinta, ajattelinkin, että joku keski-ikäinen varmaan tulee valittamaan, mutta oli kiire, niin en jaksanut muotoilla paremmin :D Ajatukseni oli siis se, että sitten kun olen saanut ne lapset, omakotitalon, vakituisen työpaikan ja kausikortin paikalliseen uimahalliin, pystyn ehkä vihdoin tekemään päätöksen siitä, etten haluakaan sitä. Tiedän, että se kuulostaa typerältä, mutta miten voisin lakata haaveilemasta siitä, jos se ei ole osoittautunut vääräksi tulevaisuudeksi minulle. Eikä se varmasti osoittaudukaan, ennen kuin kaikki on jotenkin asettunut samaan vuodesta toiseen toistuvaan rutiiniin. Tälläkin hetkellä olen onnellinen aina kun on muutoksia ja jotain tapahtuu, mutta heti kun menee pari viikkoa samalla kaavalla eikä mies osoita mitään halua järjestää elämään muuta sisätöä, iskee tylsyys ja kaiken kyseenalaistaminen.

Mutta ehkä elämä tosiaan ei ole ohi keski-ikäisenä. Ehkä voin rauhassa havahtua vasta sitten, kun lapset muuttavat pois kotoa ja vanhemmat ovat niin vanhoja, että heidän suhtautumisellaan ei ole mitään väliä.

tintu,
eipä siihen taida olla mitään kriteerejä tai yhtään ulkopuolelta tulevaa ajatusta, jonka avulla voisi itseään määritellä. Ei tällaisia ongelmia olisi kellään, jos tyhjentävä määritelmä olisi olemassa. Minä olisin varmasti silloin neljä vuotta sitten käynyt ne asiat läpi ja todennut, että ei tästä tule mitään. Määritelmien puutteessa päätin kuitenkin katsoa, miten tämä menee ja näin tämä nyt menee.

Välillä minustakin tuntuu, että kehitän väkisin draamaa, koska elämä on tylsää. Nyt kun olen nauttinut parisuhteeni positiivisista puolista, eroaminen ei ole käynyt mielessäkään. Tai no on, mutta vain siinä mielessä, etten pärjäisi ilman miestä.

Mä puhuin! Mies oli onnellinen, että puhuin vihdoin enkä vaan pitäny asiaa sisälläni. Kokeillaan avointa suhdetta.

Joo, tuo määritelmien miettiminen olikin sellaista omaa päänsisäistä pohdintaa joka kulkee omia matkojaan päättymättömänä ketjuna. Hyvä kuitenkin kuulla, ettei sellaisia määreitä ole. Itsehän sitä itsensä parhaiten tuntee, on vain uskallettava kuunnella sydämensä ääntä ja tehdä valinnat sen pohjalta.
Miksi et pärjäisi ilman miestä?

Hienoa, että olette puhuneet ja löytäneet molempia tyydyttäneen ratkaisun. Olen itsekin kertonut mitä pidän sisälläni, mutta kuitenkin päätimme jatkaa vielä ja miettiä, mitä haluamme.

En ehkä enää halua puida tätä asiaa täällä, koska olen vainoharhainen ja vaikken olisi voinut kuvitella miehen lukevan tätä, voisin kuvitella sen naisen käyvän täällä. Ja nyt tietenkin herää kysymys, että oliko mitään tiettyä naista olemassa, kun tein tämän keskustelun. En muista. No, nyt kuitenkin on.

Jauhan mielelläni tätä asiaa sähköpostissa kenen vaan kanssa. Haluan puhuapuhuapuhua, mutta en tällä tavalla puolijulkisesti.