Lemmikin kuolema

Minulla oli pari tuntia sitten vielä kolme koiraa: yksi 8-vuotias sekarotuinen (newfoundlandilaista, belgianpaimenkoiraa ja bordercollieta ainakin) iso musta naaras, 3-vuotias keskikokoinen vaaleaharmaa sekarotuinen terrieriuros ja 5-vuotias pitkäkarvainen jalostusvaliotason kääpiömäyräkoiranaaras.

Vanhin koiristani kuoli tänä aamuna. Syytä emme vielä tiedä, mutta epäilemme vatsalaukun kiertymää (tai jotain sellaista) tai kasvainta. Kyseinen koira oli suunnattoman rakas. Se tuli meille Särkänniemen eläintarhasta vuonna 2004, mäyräkoiravanhuksemme seuraksi. Alkuperäiset mäyräkoiramme (karkeakarvaisia uroksia) elivät 14- ja 16-vuotiaiksi. Tänään poismenneestä koirastamme tuli vuosien varrella varsinainen kodinhengetär. Vuonna 2009 se selvisi kanssamme tulipalosta, jossa menehtyi niinikään Särkänniemestä ostettu alle vuotias sekarotuinen (lähinnä kai rottweiler) toinen naaraskoiramme. Siitä eteenpäin sen adoptiopennuiksi/rakastajiksi tulivat ensin edellämainittu terrieri vuonna 2009 ja sitten mäykky vuonna 2011.

Luonteeltaan tämä vastikään menehtynyt koira oli tavattoman viisas ja lempeä. Erityisen kiintynyt se oli äitiini. Sen lempiruokaa olivat mm. porkkanat, mannapuuro, lihat, suklaa, laku, jäätelö ja sen semmoiset. Se osasi poseerata kameran edessä ja kykeni ymmärtämään useampia sanoja kuin yksikään toinen koiristamme. Usein meistä tuntui siltä, että se yritti matkia sanoja. Kurinpito oli meillä varsinkin allekirjoittaneen mielestä liian löyhää. Jokikinen ilta alkoi megafoonimainen haukku, kun haluttiin namupalaa. Myös biologinen kello sai haukkumaan, kun isi myöhästyi lenkille viemisestä.

Vielä eilen ihmettelimme, kuinka koira vaikutti niin alakuloiselta. Se istui maton päällä korvat luimussa ja katseli meitä melankolisesti. Olisinpa tiennyt että se jätti hyvästejä. Luulimme että sillä oli vatsakipuja. Se oli aina ollut terve kuin pukki. Tänä aamuna se ei enää kyennyt nousemaan ja se huohotti kyljellään ja kuolasi lattialla. Vielä kun autoin sen kantamisessa autoon silkkiaamutakki päällä se hengitti raskaasti. Kun kello kahdeksalta soitin vanhempien perään eläinlääkäriin sain kuulla sen kuolleen. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Vielä jouluna sillä oli tonttulakki päässä ja viime viikonloppuna se sai palan synttärikakkuani.

Sitä ei koskaan tajua, mitä menettää ennen kuin se on yhtäkkiä poissa. Nyt antaisin Emman haukkua yötä päivää ja maleksia lenkillä vaikka kilometrin päässä muita jäljessä. Syöttäisin sille kinkkua ja jätskiä joka päivä ja halisin sitä sohvan päällä ikuisesti. Se oli niin iso, että halimismateriaalia riitti. Emma oli niin rakas ja täydellinen koira. Minun tulee sitä niin tolkuttoman ikävä. Onneksi ehdin sanoa sille hyvästit. Antaisin mitä tahansa jos saisin sen edes päiväksi takaisin.

Olen nyt niin murtunut. Vielä eilen yöllä ajattelin, että onpas paska viikko kun jo kolmas kynsi katkesi, mutta se ei ole mitään tähän verrattuna.

Onko kenelläkään vastaavanlaisia kokemuksia? Miten te pääsette lemmikin kuolemasta yli? Olen minäkin päässyt jo kolmesti yli, ja viime vuonna kuoli mummikin, mutta silti tämä suru tuntuu joka kerta niin ylitsepääsemättömän musertavalta.

Ensiksikin iso hali. Tilanne on todella rankka ja siihen auttaa vain aika. Itsellä kuoli yksi kissoista viime maaliskuussa, ja vaikka neiti oli sairas ennen viimeistä tilannetta, koko poismeno tuli todella äkkiä. Tämä oli ensimmäinen lemmikkini joka on kuollut, ja myös se vanhin, ja ensimmäinen joka minulle tuli. Onneksi minullekin jäi muita elämiä, ilman niiden seuraa ja tukea en olisi pärjännyt. Läheisen ihmisen pois meno on niin eri asia kun eläimen- eläin kun ei osaa puhua. Yrität vain muistaa että Emmalla on nyt hyvä olla, eikä se ole enää kipeä. Sillä on erityinen paikka sun ja teidän kaikkien sydämissä, ja siellä se kulkee aina, vaikka ei ole enää fyysisesti läsnä. Pikkuhiljaa kun aikaa kuluu pystyt muistamaan hyvät hetket, etkä enää sure niin paljon. Ikävä on ikuista, mutta suru helpottaa ajan myötä. Jaksuja sinulle!

Pahoittelut kissasi poismenosta nimimerkki Adurodiel. Lemmikkieläimet ovat aivan erikoislaatuisia ystäviä. Olet aivan oikeassa, muut eläimet auttavat suremisessa. Emmasta oli tullut minulle sellainen peruskallio kun sen mäyräkoiravanhuskaveri ja alle vuotias adoptiopentu kuolivat. Tulee olemaan vaikeaa tottua olemaan näkemättä Emmaa ahtautuneena nojatuoliin olkkarissa. Sen haukkua tulee myös ikävä. Onneksi minulla on vielä Nero ja Pippa, jotka ovat sylikokoisia.

Meillä on kans ollu monta koiraa. Kaikki pihakoirii.

Yks puhdasrotunen collie, joka yhtäkkii katos ja löyty monen kuukauden kuluttuu läheisen metän reunalta. Tosin me ei tiedetä, oliks se meidän koiran raato, kun ei siitä ollu nahka jäljellä.

Sen tilalle me hankittiin sekarotunen koira, joka tosin tuli vihaseks ja raateli yhtä naapurin koiraa aika pahasti ja se piti viedä lopetettavaks. Hauska otus muuten.

Sit meille tuli landseer, joka sai myöskin pentui, jotka myytiin. Tää koira kuoli kohta pari vuotta takaperin, mut penskat säily ja on tietääkseni edelleen hengissä. Landseer ei oo mikään pitkäikänen rotu.

Meillä oli myöskin pari jättikanii, jotka nekin muuten karkas piha-aitauksesta. Toisesta löyty raato, toista ei näkyny missään.

Kissoi meillä on kans ollu useempii. Pari niistä on jäljellä.

Elukoita tulee, elukoita menee. Sellasta on elämä.

Itsellä menossa kolmas airedalenterrieri. Terve, reipas ja hömppä 8 v. Rotumääritelmässäkin sanotaan, ettei aikuistu koskaan, ja pitää hyvässä mielessä paikkansa.

Ensimmäisen, Whiskyn, sain ollessani 12 v. Se sairastui syöpään ja kuoli pian sen jälkeen kahdeksanvuotiaana. Itse en päässyt edes saattamaan viimeiselle matkalle pieneläinklinikalle, koska olin ensimmäisellä vuosikurssilla Kadettikoulussa ja lemmikkejä ei laskettu omaisiksi lomien suhteen...
Faija sitten hoiti asian. Vieläkin kyllä joskus häntä muistelen.

Edellinen sitten jäi 2,5 -vuotiaana silmieni edessä ylinopeutta liian lähellä rantaa järven jäällä ajaneen moottorikelkan alle mökillä pääsiäisenä ja veti viimeiset henkäyksensä sylissäni siellä jäällä.
Kelkkakuski pakeni paikalta ja ilmoittautui myöhemmin Nuijamaalla kaupan pihassa. Sanoi, että pakeni, koska pelkäsi kostoa.
Noh. Siinä oli kyllä oikeassa. Jos olisi ollut edes jonkinlainen tuliase tai astalo mukana niin ei olisi hengissä säilynyt.

Tutkimaan hälytetty vanhempi rikoskonstaapeli ei löytänyt tapauksesta rikosta. Eipä ihme, kun myöhemmin paljastui yliajajan kanssa samaan kelkkakerhoon kuuluvaksi. Tuttu Lappeenrannan syyttäjä sanoi, että voisin tapella ja todennäköisesti voittaisin, mutta se veisi niin paljon aikaa ja tupakkia, että kannattaisi harkita lähtisinkö siihen rumbaan.
Se oli vaikea pala. Annoin asian olla, koska minulla oli kuitenkin Iivarille vakuutus ja yliajajalla kasko kelkkaansa. Kaikki korvattiin.
Kuukautta myöhemmin yliajaja kuitenkin soitti minulle, ja vaati minua maksamaan kaskon omavastuuosuutensa, koska koira oli ollut irti.
Ilmoitin hänelle hyyyyyvin rauhallisesti, että mikäli enää ikinä koskaan milloinkaan kuulen hänestä niissä tai muissa merkeissä, syötän hänelle hänen oman umpisuolensa, jonka ennen sitä olen kaivanut ulos tylsällä veitsellä ja puutarhasaksilla. Ei ole mitään kuulunut sen jälkeen (kahdeksaan vuoteen).

Onneksi viikko Iivarin poismenosta saimme nykyisemme, Jackin, joka on loistava ötökkä ja itse asiassa Iivaria (rauha hänen muistolleen) paljon kiltimpi, rauhallisempi ja mukavampi jätkä. Ollaan parin vuoden sisällä hankkimassa sille kaveria (uros. aina), jonka se saa sitten vanhana ja viisaana opettaa tavoille, ja joka jatkaa perheen airisperinteitä sitten kun siitä aika jättää.

Semmosia...

Tuossa Peten toisen koiran kohtalossa ei ole kyllä mielestäni lainkaan epäkorrektia toivoa yliajajan osuvan seuraavan kerran kelkallaan kantoon ja katkaisevan niskansa.

Onneksi yksikään minun koiristani ei kokenut ainakaan kovin tuskaisaa kuolemaa. Emmakaan ei juuri päästellyt ääniä. Se vaan hengitti raskaasti, kuolasi ja loppuvaiheessa vähän kouristeli. Joka tapauksessa sillä oli erittäin hyvä elämä ja nyt sitä ei ainakaan enää satu. Olisin kyllä silti toivonut sen eläneen vielä monia onnellisia vuosia.

Olen elänyt koko elämäni koiranomistajana. Kun olin viisivuotias, ensimmäinen mäyräkoiramme Moppe (taisi vanhempien kertomuksista päätellen pitää toisista uroksista) nukkui pois äitini vieressä jouluyönä. Se oli kova isku lapsena. Kun olin 12 piti Mopen kaveri Jeppe pistää uneen kun se oli jo 16,5 vuotta vanha ja hyvin sairas. Jeppe oli erittäin suuri persoona, mutta Emma oli sitä suurempi ja osoitti sen istumalla sen päälle kerran kun taloon tuli vieraita (Jepen seksifantasia kävi toteen). Emmuska sitten auttoi Jeppeä surressa. Kun olin 16-vuotias, paloi talomme tulipalossa, jossa menehtyi Emman adoptiopentu Inez. Se olisi parin viikon päästä täyttänyt vuoden. Inez-tsetse, alias Tsetsekärpänen, oli mahdottoman ylväs pikku neiti ja oli valinnut isännäkseen minut. Sen ennenaikainen kuolema oli erittäin suuri shokki, suurempi kuin tulipalo.

Nyt talomme koiralaumassa jatkuu ns. "akkavalta", sillä Emman kruunun on perinyt kääpiömäyräkoira Pippa (virallisesti Prinsessa Pippa von Pippenstein-Pippenburg-Pippendorf). Se on nyt Neron, alias Neropatin, yksinhuoltaja. Hyvin tulevat toimeen keskenään. Pippa haukkuu jo kilometrin päästä muille koirille, että se ja sen ylisuuri pentu saapuvat.

Otan osaa. Itse vähitellen totuttaudun ajatukseen, että täällä meillä 8-vuotiaan Jolandan jäljellä olevat vuodet nopeasti hupenevat.

Radion lemmikkieläinillassa keskusteltiin viime kesänä lemminkin kuolemasta. Se on monille hyvin vaikea asia. Eläinlääkäri pohti, miksi se on niin vaikeaa, jopa vaikeampaa kuin läheisen menettäminen. Hän selitti asian näin: vuosikymmenien mittaan toista ihmistä kohtaan kokee rakkautta, mutta samalla on myös monia vihantunteita, kun kaikki ei menekään niin kuin pitäisi. Lemmikkieläintä kohtaan ei synny näitä vihantunteita.

Toivottavasti Jolandalla on vielä monta onnellista vuotta edessään. Pääasia kuitenkin on, että sillä on hyvä elämä.

Olen täysin samaa mieltä vaeltajan mainisteman eläinlääkärin kanssa: vaikka minäkin aina välillä turhauduin ja tiuskin Emmalle (lepyin kuitenkin aina parin sekunnin päästä), en minä sille koskaan vihoitellut. Emma oli todellakin maailmankaikkeuden rakkain koira, kuten äitini asian esittää.

Lemmikkieläin voi olla ihmiselle kaikista läheisin ystävä, sillä se on kanssasi vuorokauden ympäri. Elät sen kanssa. Se jakaa suurimman osan kokemuksistasi ja tuntemuksistasi omalla tavallaan. Ja se on aina sinulle uskollinen, aina sinun puolellasi. Lemmikkieläimen rakkaus on todellakin pyyteetöntä, vilpitöntä ja ehdotonta.

Lemmikit ovat yksi parhaista asioista ihmiselämässä, mikä tekee oman halipupun kuolemasta erittäin kovan järkytyksen.

Kiitos osaanotosta vaeltaja2006

Minä ajattelen suhteen lemmikkiin erityiseksi erityisesti siksi, että ihminen tiedostaa lemmikin alkuaan hankitun tai otetun siten, että ihminen vastaa sen hyvinvoinnista täysin. Lemmikkihän on yleensä tyystin riippuvainen isännästään/emännästään, vaikka lemmikkikin on omalla tavallaan ajatteleva olento. Ihminen ymmärtää, että eläinkin tuntee. Lemmikin lähdettyä tulee mietittyä, pystyikö järjestämään sille (tai hänelle) hyvän elämän.

Toinen ihminen taas on tasaveroinen ja voi tehdä elämänsä valinnat itsenäisesti. Toista ihmistä ei voi omistaa. Lapsetkin kasvavat lopulta aikuisiksi.

Pitkään ollut pitkiä aikoja hoidossa Sofi, Chihuahua, maailman rauhallisin ja söpöin semmoinen.
Sofi kuoli tänään - tai siis eilen, kun vuorokausi vaihtui jo.
Äh. Se oli rakas kyllä. Keuhkot menivät kasaan ja 13 vuotta niin sitten piikkiä vaan.

Osanottoni, Rokkihomo. Nyt vaan muistelet miten söpö ja rauhallinen Sofi oli. Kyllä se suru siitä helpottaa ajan myötä.