- 1 / 11
- Homopallero
- 24.1.2013 9:42
Minulla oli pari tuntia sitten vielä kolme koiraa: yksi 8-vuotias sekarotuinen (newfoundlandilaista, belgianpaimenkoiraa ja bordercollieta ainakin) iso musta naaras, 3-vuotias keskikokoinen vaaleaharmaa sekarotuinen terrieriuros ja 5-vuotias pitkäkarvainen jalostusvaliotason kääpiömäyräkoiranaaras.
Vanhin koiristani kuoli tänä aamuna. Syytä emme vielä tiedä, mutta epäilemme vatsalaukun kiertymää (tai jotain sellaista) tai kasvainta. Kyseinen koira oli suunnattoman rakas. Se tuli meille Särkänniemen eläintarhasta vuonna 2004, mäyräkoiravanhuksemme seuraksi. Alkuperäiset mäyräkoiramme (karkeakarvaisia uroksia) elivät 14- ja 16-vuotiaiksi. Tänään poismenneestä koirastamme tuli vuosien varrella varsinainen kodinhengetär. Vuonna 2009 se selvisi kanssamme tulipalosta, jossa menehtyi niinikään Särkänniemestä ostettu alle vuotias sekarotuinen (lähinnä kai rottweiler) toinen naaraskoiramme. Siitä eteenpäin sen adoptiopennuiksi/rakastajiksi tulivat ensin edellämainittu terrieri vuonna 2009 ja sitten mäykky vuonna 2011.
Luonteeltaan tämä vastikään menehtynyt koira oli tavattoman viisas ja lempeä. Erityisen kiintynyt se oli äitiini. Sen lempiruokaa olivat mm. porkkanat, mannapuuro, lihat, suklaa, laku, jäätelö ja sen semmoiset. Se osasi poseerata kameran edessä ja kykeni ymmärtämään useampia sanoja kuin yksikään toinen koiristamme. Usein meistä tuntui siltä, että se yritti matkia sanoja. Kurinpito oli meillä varsinkin allekirjoittaneen mielestä liian löyhää. Jokikinen ilta alkoi megafoonimainen haukku, kun haluttiin namupalaa. Myös biologinen kello sai haukkumaan, kun isi myöhästyi lenkille viemisestä.
Vielä eilen ihmettelimme, kuinka koira vaikutti niin alakuloiselta. Se istui maton päällä korvat luimussa ja katseli meitä melankolisesti. Olisinpa tiennyt että se jätti hyvästejä. Luulimme että sillä oli vatsakipuja. Se oli aina ollut terve kuin pukki. Tänä aamuna se ei enää kyennyt nousemaan ja se huohotti kyljellään ja kuolasi lattialla. Vielä kun autoin sen kantamisessa autoon silkkiaamutakki päällä se hengitti raskaasti. Kun kello kahdeksalta soitin vanhempien perään eläinlääkäriin sain kuulla sen kuolleen. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Vielä jouluna sillä oli tonttulakki päässä ja viime viikonloppuna se sai palan synttärikakkuani.
Sitä ei koskaan tajua, mitä menettää ennen kuin se on yhtäkkiä poissa. Nyt antaisin Emman haukkua yötä päivää ja maleksia lenkillä vaikka kilometrin päässä muita jäljessä. Syöttäisin sille kinkkua ja jätskiä joka päivä ja halisin sitä sohvan päällä ikuisesti. Se oli niin iso, että halimismateriaalia riitti. Emma oli niin rakas ja täydellinen koira. Minun tulee sitä niin tolkuttoman ikävä. Onneksi ehdin sanoa sille hyvästit. Antaisin mitä tahansa jos saisin sen edes päiväksi takaisin.
Olen nyt niin murtunut. Vielä eilen yöllä ajattelin, että onpas paska viikko kun jo kolmas kynsi katkesi, mutta se ei ole mitään tähän verrattuna.
Onko kenelläkään vastaavanlaisia kokemuksia? Miten te pääsette lemmikin kuolemasta yli? Olen minäkin päässyt jo kolmesti yli, ja viime vuonna kuoli mummikin, mutta silti tämä suru tuntuu joka kerta niin ylitsepääsemättömän musertavalta.
Vanhin koiristani kuoli tänä aamuna. Syytä emme vielä tiedä, mutta epäilemme vatsalaukun kiertymää (tai jotain sellaista) tai kasvainta. Kyseinen koira oli suunnattoman rakas. Se tuli meille Särkänniemen eläintarhasta vuonna 2004, mäyräkoiravanhuksemme seuraksi. Alkuperäiset mäyräkoiramme (karkeakarvaisia uroksia) elivät 14- ja 16-vuotiaiksi. Tänään poismenneestä koirastamme tuli vuosien varrella varsinainen kodinhengetär. Vuonna 2009 se selvisi kanssamme tulipalosta, jossa menehtyi niinikään Särkänniemestä ostettu alle vuotias sekarotuinen (lähinnä kai rottweiler) toinen naaraskoiramme. Siitä eteenpäin sen adoptiopennuiksi/rakastajiksi tulivat ensin edellämainittu terrieri vuonna 2009 ja sitten mäykky vuonna 2011.
Luonteeltaan tämä vastikään menehtynyt koira oli tavattoman viisas ja lempeä. Erityisen kiintynyt se oli äitiini. Sen lempiruokaa olivat mm. porkkanat, mannapuuro, lihat, suklaa, laku, jäätelö ja sen semmoiset. Se osasi poseerata kameran edessä ja kykeni ymmärtämään useampia sanoja kuin yksikään toinen koiristamme. Usein meistä tuntui siltä, että se yritti matkia sanoja. Kurinpito oli meillä varsinkin allekirjoittaneen mielestä liian löyhää. Jokikinen ilta alkoi megafoonimainen haukku, kun haluttiin namupalaa. Myös biologinen kello sai haukkumaan, kun isi myöhästyi lenkille viemisestä.
Vielä eilen ihmettelimme, kuinka koira vaikutti niin alakuloiselta. Se istui maton päällä korvat luimussa ja katseli meitä melankolisesti. Olisinpa tiennyt että se jätti hyvästejä. Luulimme että sillä oli vatsakipuja. Se oli aina ollut terve kuin pukki. Tänä aamuna se ei enää kyennyt nousemaan ja se huohotti kyljellään ja kuolasi lattialla. Vielä kun autoin sen kantamisessa autoon silkkiaamutakki päällä se hengitti raskaasti. Kun kello kahdeksalta soitin vanhempien perään eläinlääkäriin sain kuulla sen kuolleen. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Vielä jouluna sillä oli tonttulakki päässä ja viime viikonloppuna se sai palan synttärikakkuani.
Sitä ei koskaan tajua, mitä menettää ennen kuin se on yhtäkkiä poissa. Nyt antaisin Emman haukkua yötä päivää ja maleksia lenkillä vaikka kilometrin päässä muita jäljessä. Syöttäisin sille kinkkua ja jätskiä joka päivä ja halisin sitä sohvan päällä ikuisesti. Se oli niin iso, että halimismateriaalia riitti. Emma oli niin rakas ja täydellinen koira. Minun tulee sitä niin tolkuttoman ikävä. Onneksi ehdin sanoa sille hyvästit. Antaisin mitä tahansa jos saisin sen edes päiväksi takaisin.
Olen nyt niin murtunut. Vielä eilen yöllä ajattelin, että onpas paska viikko kun jo kolmas kynsi katkesi, mutta se ei ole mitään tähän verrattuna.
Onko kenelläkään vastaavanlaisia kokemuksia? Miten te pääsette lemmikin kuolemasta yli? Olen minäkin päässyt jo kolmesti yli, ja viime vuonna kuoli mummikin, mutta silti tämä suru tuntuu joka kerta niin ylitsepääsemättömän musertavalta.