Kirjoitan tänne koska en oikein osaa puhua tästä kenellekään enkä muutenkaan tiedä miten siihen suhtautua. Jokin aika sitten hyvä naispuolinen ystäväni, oikeastaan yksi parhaita ystäviäni, kertoi olevansa ihastunut minuun ja haluaisi viettää loppuelämänsä minun kanssani. Nainen on naimisissa miehen kanssa ja hänellä on lapsiakin. En osannut odottaa mitään tällaista. En tiedä, onko hän ollut aiemmin naisten kanssa, emme ole koskaan keskustelleet aiheesta. Itse olen hetero.
No kuitenkin, olin hänen ja hänen miehensä luona, juhlimme heidän yhteistä merkkipäiväänsä isolla porukalla viikko sitten. Vieraiden alkaessa tehdä lähtöä hän vaatimalla vaati minua jäämään vielä vähäksi aikaa. No, hänen miehensä meni nukkumaan ja jäimme katsomaan telkkaria ja juttelemaan, molemmat arvatenkin humalassa mutta ei nyt missään kamalassa kaasussa kuitenkaan. Hän halusi istua lähellä minua, ja halata, mitä en pitänyt mitenkään erityisen outona. Mutta sitten hän alkoi lähennellä enemmän, napsahti välillä irti ja pahoitteli omaa käytöstään, mutta jatkoi hetken päästä. Sitten hän vetäytyi sivuun, ehkä hän huomasi että koin tilanteen kiusallisena enkä vastannut hänen hyväilyihinsä, ja sanoi haluavansa kertoa jotain mutta tietää ettei pysty sitä ikinä sanomaan. No kehotin häntä kertomaan, ja aikansa mietittyään hän kertoi tunteistaan. Olin ällistynyt ja mietin onko tämä joku vitsi, mistä nyt oikein on kyse, ja kyseenalaistin hänen sanojaan.
Ilmeisesti hänellekin tilanne oli uusi, eikä kuulemma olisi voinut uskoa tuntevansa mitään tällaista. Nyt jälkeenpäin ajatellen tulee mieleen tilanteita, jolloin hän on tullut fyysisesti lähelle tavalla jonka olen kokenut turhankin läheiseksi, mutta olen pistänyt sen hänen humalatilansa piikkiin ja yrittänyt vaan hienovaraisesti väistää tilanteen. Lisäksi olemme monesti keskustelleet siitä miten hyvin viihdymme toistemme seurassa, ja hän on tuonut monesti esille miten paljon pitää minusta, kuten minäkin hänestä, mutta minusta siinä ei ole mitään ihmeellistä.
Pidän hänestä hyvin paljon ystävänä, mutta minulla ei ole mitään sen syvällisempiä tunteita häntä kohtaan.
Yritin hoitaa tilanteen coolisti, mutta tosiasiassa olin järkyttynyt, jos rehellisiä ollaan niin aloin vapista ja täristä tuon kuultuani, kuulostaa varmaan naurettavalta mutta näin nyt kuitenkin kävi.
Lisäksi jostain syystä, jota en itsekään osaa selittää, olin surullinen. Ajattelin, että luulin tavanneeni ihmisen, joka pitää minusta sellaisena kuin olen ja jolla ei ole mitään "taka-ajatuksia", ja kuitenkin kävi näin. Tiedän että tuo kuulostaa tökeröltä, en osaa itsekään selittää sitä, mutta jotenkin tuli pettynyt olo. Minun on tosi vaikea luottaa ihmisiin ja ihmissuhteet (siis seurustelusuhteet) on mulle tosi hankalia yleensäkin, kun tuntuu että joudun aina pettymään. Ajattelin, että hän on ainakin sellainen peruskallio joka ei hylkää minua ja johon voin luottaa vaikeassakin tilanteessa.
Samalla minulle tuli surullinen olo ystäväni takia, en tiedä odottiko hän että vastaisin tunteisiin, hänen mukaansa en ollut lähettänyt mitään sellaisia signaaleja häntä kohtaan joka viittaisi ihastumiseen. Mutta tuli silti fiilis että ystäväni oli pettynyt etten ollut samalla tavoin ihastunut häneen.
Yritimme puhua asiasta mutta se ei sujunut kovin hyvin, ystäväni oli surullinen ja jotenkin kylmäkiskoinen ja minä taas niin poissa tolaltani etten saanut suustani ulos mitään järkevää. Yritin kuitenkin painottaa hänelle että haluan ehdottomasti olla hänen ystävänsä edelleen enkä hylkää häntä (kuten hän pelkäsi tapahtuvan) ja että kaikki on OK nyt ja jatkossa.
Jälkeenpäin hän laittoi viestin jossa sanoi että oli vähän sekaisin ja kokee olonsa epätasapainoiseksi ja pahoittelee että jouduin siihen mukaan.
En oikein tiedä mitä tilanteesta ajatella, yritän vaan unohtaa sen. Olen pyöritellyt asiaa päässäni ja yrittänyt selittää sitä itselleni, mutta enpä tiedä... ensimmäisenä tulee mieleen että hänellä ei ole kovin monia hyviä ystäviä, hän on kertonut ettei pysty luottamaan ihmisiin juurikaan, ja en tiedä sekoittaako hän sen takia ystävyyden ja rakkaussuhteen keskenään. En vieläkään ole selvillä, miten tosissaan hän oli sanomistensa kanssa ja tarkoittiko kaikkea sitä mitä sanoi. Emme ole puhuneet asiasta sen enempää vielä emmekä tavanneet tilanteen jälkeen. Toisaalta mietin myös, että minun tulisi ottaa asia kohteliaisuutena, en ole hetkeen kuullut persoonaani ja ulkonäköäni ylistettävän siten kuin tuona iltana, outoa tai ei. ;-)
Jälkikäteen ajateltuna en oikein ymmärrä miksi edes järkytyin asiasta noin paljon... mutta en vaan osannut odottaa sitä yhtään, ja pelkään menettäväni ystävyyssuhteemme, tai ettei asiat palaisi ikinä ennalleen, joten ehkä siksi. Ja miten pystyn viettämään aikaa hänen lastensa ja aviomiehensä kanssa, tietäen sen mitä hän on minulle kertonut? Ainakin asian yli pääseminen vaatii aikaa.
Jos jollakin on vastaavia kokemuksia,ajatuksia tai neuvoja aiheesta niin kuulisin mielelläni.
No kuitenkin, olin hänen ja hänen miehensä luona, juhlimme heidän yhteistä merkkipäiväänsä isolla porukalla viikko sitten. Vieraiden alkaessa tehdä lähtöä hän vaatimalla vaati minua jäämään vielä vähäksi aikaa. No, hänen miehensä meni nukkumaan ja jäimme katsomaan telkkaria ja juttelemaan, molemmat arvatenkin humalassa mutta ei nyt missään kamalassa kaasussa kuitenkaan. Hän halusi istua lähellä minua, ja halata, mitä en pitänyt mitenkään erityisen outona. Mutta sitten hän alkoi lähennellä enemmän, napsahti välillä irti ja pahoitteli omaa käytöstään, mutta jatkoi hetken päästä. Sitten hän vetäytyi sivuun, ehkä hän huomasi että koin tilanteen kiusallisena enkä vastannut hänen hyväilyihinsä, ja sanoi haluavansa kertoa jotain mutta tietää ettei pysty sitä ikinä sanomaan. No kehotin häntä kertomaan, ja aikansa mietittyään hän kertoi tunteistaan. Olin ällistynyt ja mietin onko tämä joku vitsi, mistä nyt oikein on kyse, ja kyseenalaistin hänen sanojaan.
Ilmeisesti hänellekin tilanne oli uusi, eikä kuulemma olisi voinut uskoa tuntevansa mitään tällaista. Nyt jälkeenpäin ajatellen tulee mieleen tilanteita, jolloin hän on tullut fyysisesti lähelle tavalla jonka olen kokenut turhankin läheiseksi, mutta olen pistänyt sen hänen humalatilansa piikkiin ja yrittänyt vaan hienovaraisesti väistää tilanteen. Lisäksi olemme monesti keskustelleet siitä miten hyvin viihdymme toistemme seurassa, ja hän on tuonut monesti esille miten paljon pitää minusta, kuten minäkin hänestä, mutta minusta siinä ei ole mitään ihmeellistä.
Pidän hänestä hyvin paljon ystävänä, mutta minulla ei ole mitään sen syvällisempiä tunteita häntä kohtaan.
Yritin hoitaa tilanteen coolisti, mutta tosiasiassa olin järkyttynyt, jos rehellisiä ollaan niin aloin vapista ja täristä tuon kuultuani, kuulostaa varmaan naurettavalta mutta näin nyt kuitenkin kävi.
Lisäksi jostain syystä, jota en itsekään osaa selittää, olin surullinen. Ajattelin, että luulin tavanneeni ihmisen, joka pitää minusta sellaisena kuin olen ja jolla ei ole mitään "taka-ajatuksia", ja kuitenkin kävi näin. Tiedän että tuo kuulostaa tökeröltä, en osaa itsekään selittää sitä, mutta jotenkin tuli pettynyt olo. Minun on tosi vaikea luottaa ihmisiin ja ihmissuhteet (siis seurustelusuhteet) on mulle tosi hankalia yleensäkin, kun tuntuu että joudun aina pettymään. Ajattelin, että hän on ainakin sellainen peruskallio joka ei hylkää minua ja johon voin luottaa vaikeassakin tilanteessa.
Samalla minulle tuli surullinen olo ystäväni takia, en tiedä odottiko hän että vastaisin tunteisiin, hänen mukaansa en ollut lähettänyt mitään sellaisia signaaleja häntä kohtaan joka viittaisi ihastumiseen. Mutta tuli silti fiilis että ystäväni oli pettynyt etten ollut samalla tavoin ihastunut häneen.
Yritimme puhua asiasta mutta se ei sujunut kovin hyvin, ystäväni oli surullinen ja jotenkin kylmäkiskoinen ja minä taas niin poissa tolaltani etten saanut suustani ulos mitään järkevää. Yritin kuitenkin painottaa hänelle että haluan ehdottomasti olla hänen ystävänsä edelleen enkä hylkää häntä (kuten hän pelkäsi tapahtuvan) ja että kaikki on OK nyt ja jatkossa.
Jälkeenpäin hän laittoi viestin jossa sanoi että oli vähän sekaisin ja kokee olonsa epätasapainoiseksi ja pahoittelee että jouduin siihen mukaan.
En oikein tiedä mitä tilanteesta ajatella, yritän vaan unohtaa sen. Olen pyöritellyt asiaa päässäni ja yrittänyt selittää sitä itselleni, mutta enpä tiedä... ensimmäisenä tulee mieleen että hänellä ei ole kovin monia hyviä ystäviä, hän on kertonut ettei pysty luottamaan ihmisiin juurikaan, ja en tiedä sekoittaako hän sen takia ystävyyden ja rakkaussuhteen keskenään. En vieläkään ole selvillä, miten tosissaan hän oli sanomistensa kanssa ja tarkoittiko kaikkea sitä mitä sanoi. Emme ole puhuneet asiasta sen enempää vielä emmekä tavanneet tilanteen jälkeen. Toisaalta mietin myös, että minun tulisi ottaa asia kohteliaisuutena, en ole hetkeen kuullut persoonaani ja ulkonäköäni ylistettävän siten kuin tuona iltana, outoa tai ei. ;-)
Jälkikäteen ajateltuna en oikein ymmärrä miksi edes järkytyin asiasta noin paljon... mutta en vaan osannut odottaa sitä yhtään, ja pelkään menettäväni ystävyyssuhteemme, tai ettei asiat palaisi ikinä ennalleen, joten ehkä siksi. Ja miten pystyn viettämään aikaa hänen lastensa ja aviomiehensä kanssa, tietäen sen mitä hän on minulle kertonut? Ainakin asian yli pääseminen vaatii aikaa.
Jos jollakin on vastaavia kokemuksia,ajatuksia tai neuvoja aiheesta niin kuulisin mielelläni.