- 1 / 1
- JuhaniV
- 22.8.2011 22:26
Sydäntä lämmittävä tarina tuttavapiiristäni. Tässä kerron lyhyesti tuon tarinan.
Rintamalla 1940-luvun aikoihin oli 24 vuotias pätevä kaukopartiomies. Hän oli taustaltaan orpo huutolaispoika, jolla ei ollut siviilissä ketään johon olisi pitänyt yhteyttä. Hänestä kulki tieto eteenpäin ystävällisten ihmisten kautta ja päätyi kuuluisan suvun 13-vuotialle tytölle. Hän oli taitava kirjoittaja jo tuolloin ja päätti ryhtyä kirjeenvaihtoon yksinäisen kaukopartiomiehen kanssa. Kirjeenvaihdosta muodostui varsin lämmin ja vilkas. Poika halusi tavata lopulta tämän tytön, mutta tyttö ei halunnut sitä. Hän piti ikänsä salaisuutena. Lopulta opiskeluihin vedoten hän lopetti kirjeenvaihdon.
60 vuoden jälkeen silloinen tyttö, nykyinen kypsä nainen luki lehdestä tuon kaukopartiomiehen tarinan. Miehen sukunimi oli vaihtunut, mutta tarina oli tuttu. Nainen etsi yhteyden mieheen. Heti ensimmäisen puhelun aikana mies halusi tietää, miksi nainen lopetti kirjeenvaihdon kesken ja sai lopulta tietää syyn. Kumpikin oli elänyt kymmenet vuoden omaa elämäänsä. Kummallakin oli ollut avioliitto ja lapsia. Mies oli leskenä palvelutalossa. He tapasivat ja ystävyys jatkui siitä mihin se oli 60 vuotta sitten jäänyt. Tapaamisten seurauksena he päättivät kirjoittaa yhdessä kirjan elämästään ja kokemuksistaan. He tekivät yhdessä matkan Venetsiaan aloittaen siellä kirjoittamisen. Kirja julkaistiin muutamia vuosia sitten nimellä Tuntematon sotilas ja pikkulotta.
Mies joutui lopulta sairaalaan. Nainen kävi häntä tapaamassa siellä aina miehen kuolemaan asti.
Tästä tarinasta nousi mieleeni vuosia sitten Washingtonissa tapaamani miespari. He olivat tavanneet toisensa muistaakseni rintamalla toisen maailmansodan aikaan ja olleet siitä lähtien pari. Tapaamisemme hetkellä he olivat olleet pariskuntana 50 vuotta. Heillä oli jotenkin hyvin valoisa mieli ja myönteisiä muistoja elämänsä varrelta. Niitä oli todella kiintoisaa kuunnella. Kumpikin oli jo tuolloin varsin sairaalloisia. He tukivat ja auttelivat toisiaan. Ystävät kävivät heitä myös auttamassa. En ole heitä tavannut sen jälkeen. Oletan etteivät he ole enää elossa. He eivät ehtineet virallistaa parisuhdettaan.
Ajattelen, että eikö meillä alkaisi olla tilaa myös myönteisille kertomuksille. Minusta me tarvitsisimme julkisuudessa sydäntä lämmittäviä tarinoita sateenkaari-ihmisten elämästä. Niitäkin on, mutta aika harvoin olen havainnut niitä kerrottavan julki. Kielteisiä kertomuksia on tullut liiankin kanssa. Nuo myönteiset tarinat toimisivat kaikkien eduksi yhteiskunnassa vallitsevia asenteita muokkaavina yhä myönteisempään suuntaan. Kielteiset kertomukset ylläpitävät ajatusta sorretusta vähemmistöstä. Nykyisin kohtaan yhä useammin omaan elämäänsä ja ympäristöönsä myönteisesti suhtautuvia sateenkaari-ihmisiä. Muutos on valtava verrattuna kymmenien vuosien takaisiin tunnelmiin.
Rintamalla 1940-luvun aikoihin oli 24 vuotias pätevä kaukopartiomies. Hän oli taustaltaan orpo huutolaispoika, jolla ei ollut siviilissä ketään johon olisi pitänyt yhteyttä. Hänestä kulki tieto eteenpäin ystävällisten ihmisten kautta ja päätyi kuuluisan suvun 13-vuotialle tytölle. Hän oli taitava kirjoittaja jo tuolloin ja päätti ryhtyä kirjeenvaihtoon yksinäisen kaukopartiomiehen kanssa. Kirjeenvaihdosta muodostui varsin lämmin ja vilkas. Poika halusi tavata lopulta tämän tytön, mutta tyttö ei halunnut sitä. Hän piti ikänsä salaisuutena. Lopulta opiskeluihin vedoten hän lopetti kirjeenvaihdon.
60 vuoden jälkeen silloinen tyttö, nykyinen kypsä nainen luki lehdestä tuon kaukopartiomiehen tarinan. Miehen sukunimi oli vaihtunut, mutta tarina oli tuttu. Nainen etsi yhteyden mieheen. Heti ensimmäisen puhelun aikana mies halusi tietää, miksi nainen lopetti kirjeenvaihdon kesken ja sai lopulta tietää syyn. Kumpikin oli elänyt kymmenet vuoden omaa elämäänsä. Kummallakin oli ollut avioliitto ja lapsia. Mies oli leskenä palvelutalossa. He tapasivat ja ystävyys jatkui siitä mihin se oli 60 vuotta sitten jäänyt. Tapaamisten seurauksena he päättivät kirjoittaa yhdessä kirjan elämästään ja kokemuksistaan. He tekivät yhdessä matkan Venetsiaan aloittaen siellä kirjoittamisen. Kirja julkaistiin muutamia vuosia sitten nimellä Tuntematon sotilas ja pikkulotta.
Mies joutui lopulta sairaalaan. Nainen kävi häntä tapaamassa siellä aina miehen kuolemaan asti.
Tästä tarinasta nousi mieleeni vuosia sitten Washingtonissa tapaamani miespari. He olivat tavanneet toisensa muistaakseni rintamalla toisen maailmansodan aikaan ja olleet siitä lähtien pari. Tapaamisemme hetkellä he olivat olleet pariskuntana 50 vuotta. Heillä oli jotenkin hyvin valoisa mieli ja myönteisiä muistoja elämänsä varrelta. Niitä oli todella kiintoisaa kuunnella. Kumpikin oli jo tuolloin varsin sairaalloisia. He tukivat ja auttelivat toisiaan. Ystävät kävivät heitä myös auttamassa. En ole heitä tavannut sen jälkeen. Oletan etteivät he ole enää elossa. He eivät ehtineet virallistaa parisuhdettaan.
Ajattelen, että eikö meillä alkaisi olla tilaa myös myönteisille kertomuksille. Minusta me tarvitsisimme julkisuudessa sydäntä lämmittäviä tarinoita sateenkaari-ihmisten elämästä. Niitäkin on, mutta aika harvoin olen havainnut niitä kerrottavan julki. Kielteisiä kertomuksia on tullut liiankin kanssa. Nuo myönteiset tarinat toimisivat kaikkien eduksi yhteiskunnassa vallitsevia asenteita muokkaavina yhä myönteisempään suuntaan. Kielteiset kertomukset ylläpitävät ajatusta sorretusta vähemmistöstä. Nykyisin kohtaan yhä useammin omaan elämäänsä ja ympäristöönsä myönteisesti suhtautuvia sateenkaari-ihmisiä. Muutos on valtava verrattuna kymmenien vuosien takaisiin tunnelmiin.