Yksinäisyys

Käväisin juuri lähikaupassa ja ajattelin juoda kupin kahvia viereisen kahvilan terassilla. Kahvilan ulkopuolen pöydässä istui ikäiseni mies, yksin. Olemme nähneet toisemme silloin tällöin, moikkailleet ja muutaman sanankin vaihtaneet. Hän pyysi saada tarjota minulle kahvit ja pullan, että tulisin hänen kanssaan juttelemaan. Totesin, että kahvia ja pullaa hän ei voi tarjota, koska olin jo päättänyt tarjota itse itselleni, mutta juttuseuraa hän saa ilman muuta. Tarjous oli sävyltään jotenkin avunpyyntö.

Kuinka ollakaan kahvitaukoni venyi yli tunnin mittaiseksi. Hän kertoi haluavansa kontaktia ihmisiin, mutta sen olevan todella vaikeaa. Ihmiset välttävät jopa katsekontaktia ja eivätkä päästä lähelleen. Ulkomuodoltaan hän ei eroa tavallisesta suomalaisesta keski-ikäisestä keskivertomiehestä mitenkään. En tohtinut kysellä tarkemmin hänen yksinäisyydestään. Tuo mies osoittautui erittäin kiinnostavaksi ja elämää monipuolisesti kokeneeksi ihmiseksi. Hänen kanssaan oli suorastaan nautinto keskustella monista eri asioista. Kun lähdimme lopulta omille teillemme, kohtaamisesta jäi itselleni hyvä olo. Toivon ja oletan hänen tunteneen samoin.

***********

Kotimatkalla mietin tuota kohtaamaani ihmistä. Olen kokenut nuoruudessani jotakin samankaltaista. Yksinäisyys oli silloin hyvin kipeän tuntuista. Pienen kämppäni seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Oli pakko mennä välillä lähistön kahvilaan, että olisi edes muutaman ihmisen kanssa samassa tilassa. Keskustelemaan en uskaltanut kenenkään kanssa, vaikka olisin halunnut. Se on edelleenkin kipeä muisto. Äskeinen keskustelukumppanini teki itse aloitteen ja se toimi. Mietin, miksi se ei voisi toimia toisinpäin. Minä olisin voinut kysyä josko hän halusi ryhtyä juttusille. Olin kenties mielessäni liian kiireinen ottamaan kehenkään kontaktia. Todelliset syyt ovat jossakin suomalaisen kulttuurin reviiriajattelussa. Ei ole lupa mennä toista lähelle. Useimmat meistä toivovat kontaktia ja vuorovaikutusta, mutta kun kaikki vain toivovat, mitään ei todellisuudessa tapahdu ja olemme yksin pöydässä oman kahvimme kanssa.

Suomessa on todella helppo jäädä yksin, jos itsellään on vähänkään taipumusta sosiaalisesta elämästä vetäytymiseen. Muistan itse kokeneeni aikanaan todella riipaisevaa yksinäisyyttä lähtiessäni vieraalle paikkakunnalle opiskelemaan. En tuntenut tuolta paikkakunnalta ketään. Ja niin uskomatonta kuin se onkin, yli 4000 opiskelijan yliopistossa oli mahdollista opiskella vuosikausia tutustumatta yhteenkään kanssaopiskelijaan, huolimatta siitä että ensimmäisenä vuonna osallistuin jopa opiskelijarientoihin. Yksinäisyys oli tuolloin todella kalvavaa, ja muistan itsekin toisinaan liikkuneeni kaupungilla vain, jotta tuntisin edes hieman olevani tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Välillä alkoi epäilyttää, osaanko enää puhua lainkaan, kun saattoi vierähtää viikonkin verran, etten puhunut sanaakaan yhdellekään ihmiselle, koska sosiaalista elämää ei kertakaikkiaan ollut.

Yksinäisyydestä muodostui lopulta kehä; en mennyt enää luennoille, koska tunsin yliopistolla itseni täysin ulkopuoliseksi. Ja kun en mennyt luennoille, olin tietysti vielä entistäkin yksinäisempi. Lopulta yksinäisyys johti siihen, että aloin enemmän ja enemmän vetäytyä takaisin vanhalle kotipaikkakunnalleni, jossa sentään oli muutama kaveri ja sukulaisia. Yliopisto-opintoni ovat edelleenkin, pitkälti yli 10 vuoden jälkeen kesken, ja pidän yhtenä osasyynä sitä, etten sosiaalisesti koskaan kotiutunut opiskelupaikkakunnalle.

Noihin aikoihin olisin varmasti antanut vaikka katkaista pari sormea edes yhdestä ystävyyssuhteesta. Odotin koko ajan, että joku solmisi ystävyyssuhteen ilman, että minun tarvitsee itse olla siinä aloitteellinen. Mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Se on suomalaiselle kulttuurille tyypillistä.

Olen täysin samaa mieltä (nimimerkillä: Kokemusta On) - Suomessa on todella helppoa jäädä yksin... Joskus niin käy vaikka yrittäisikin solmia ystävyyssuhteita uusiin ihmisiin entisten kuihduttua kokoon hetkessä.
Minäkin olen asunut koko ikäni yhdellä ja samalla paikkakunnalla... Silti olen viettänyt useamman kerran vuosia yksi, kun kaverit ovat kaikonneet.
Miksi joillakin on "viisi ystävää joka päivälle" ja jotkut eivät saa edes sitä yhtä hyvää ystävää, jonka kanssa voisi istua alas juttelemaan? ... Tasan ei käy onnenlahjat, vai?

Olen huomannut kuinka ihmiset kätkevät oman todellisen luonteensa ja todelliset asenteensa. Työelämässä pitää hymyillä ja näyttää siltä kuin viihtyisi työssään. Ollaan vieraskoreita. Kuitenkin jossakin vaiheessa fasadi alkaa rakoilla ja pilkistää todellinen minuus. Välillä mietin kannattaako ventovieraille kertoa itsestään mitään, koska niin usein tapahtuu, että kysellään: aluksi nimeä ja niin pois päin. Kun sitten kertoo itsestään, sattaa seuraavana päivänä tapahtua sillä lailla, kuin minulle joskus kävi, että mies sanoi: "älä puhu minulle". Aikaisemmin, kun hän ei tiennyt minusta mitään, hän oli ystävällinen ja moikkaili. Hän oli muslimi, joka inhosi homomiehiä. On paljon miehiä, jotka kääntävät selkänsä homomiehille ja sulkevat heidän olemassaolonsa kokonaan pois tietoisuudestaan, jos se tulee jollakin tavalla esille. Tämä vain esimerkkinä siitä miten homomiehiä eristetään normaaleista kanssakäymisistä ja kuinka paljon vihaa on pinnan alla piilossa. Se, mitä monesti tapahtuu ei ole homomiehen vika, mutta häntä syyllistetään monin tavoin. Sellainen ei ole minusta aina vain outouden pelkoa, vaan paljon syvempää ja voi puhua vihasta. Joitakin ihmisryhmiä vihataan eikä heille annettaisi minkäänlaisia mahdollisuuksia vaikkapa työelämässä: monestihan ajatellaan, että joku paikka tai asema kuuluisi mieluusti heterolle eikä homolle, vaikka homo olisi mennen tullen parempi.

Olin juuri aloittamassa ketjua otsikolla "Tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen homona??", kun huomasin tämän. En ymmärrä miten nämä onnenlahjat jaetaan: joillakin on sekä ystäviä, kavereita, että hyvänpäiväntuttuja. Joillakin ei ole KETÄÄN. Koko elämän viettäminen täysin yksin aiheuttaa itsetuhoisuutta; pahimmillaan itsemurhaan, "mitä järkeä tällaisessa elämässä on?" Ihminen ON kuitenkin laumaeläin.
Tulin juuri tilaisuudesta, jossa oli samanhenkisiä ihmisiä (järjestötoimintaa). Illan edetessä olin ainoa joka oli yksin. Olin niin häpeissäni, että lähdin pois.
Olen tänäkin vuonna päättänyt jo useasti, etten enää edes lähde mihinkään, kun en kuitenkaan juttuseuraa saa. Tänään menin, ja opin, etten enää odota etukäteen mitään. Jos lähtee toiveikkaana, pudotus on sitäkin suurempi.
Pukeudun siististi, käyn suihkussa päivittäin, en haise, käyttäydyn hyvin... en ymmärrä missä vika.

Itse koen olevani ujo ja kömpelö joutuessani itselleni ennestään outojen ihmisten seuraan. Jos joukossa ei ole yhtään ennestään tuttua ihmistä, minulla on suuria vaikeuksia luoda kontaktia kehenkään. Tuollaisessa tilanteessa tulee kiinnittäneeksi huomiota juuri siihen, että kaikilla muilla näyttää olevan juttukaveri ja hauskaa, paitsi minulla.

Mitä silloin voisi tehdä? Aluksi kannattaa muistaa, että varmasti yli 90 prosenttia noista muista on tullut jo paikalle tuttujensa kanssa, ja viettää sitten aikaa tuossa samassa seurassa koko ajan, tutustumatta itsekään kehenkään uuteen ihmiseen. Toiseksi, kannattaa unohtaa sellaiset mietteet, että kaikki katsovat säälien juuri minua koska olen yksin. Eivät katsele. Heillä on niin paljon tekemistä omassa piirissään, että eivät osaa kiinnittää huomiota outoihin ihmisiin.

Kannattaa olla rohkea, ottaa katsekontaktia ja tehdä itsestään helposti lähestyttävä. Sulkeutuneelta vaikuttava ihminen ei vedä puoleensa ketään, koska hän antaa ulospäin tylyn ja ylimielisen vaikutelman. Lähesty jotakuta, joka näyttää ehkä itsekin olevan ilman seuraa, tai anna hänelle ainakin hyvä syy lähestyä itseäsi. Jään murtaminen on hyvin pienestä kiinni, jo "vahingossa" tapahtunut tönäisy ja sen jälkeinen anteeksipyyntö saattaa johtaa pitkäänkin keskusteluun ja jopa tutustumiseen. Kannattaa tietysti varoa kovin innokasta tuppautumista oudon ihmisen seuraan, ja antaa hänelle mahdollisuus ottaa etäisyyttä niin halutessaan.

Ajattele positiivisia asioita, rentoudu ja koeta nauttia tilanteesta, niin muut näkevät sinun olevan tutustumisen arvoinen ihminen. Synkät ajatukset ja itsensä surkuttelu näkyvät helposti ulospäin ja karkottavat muut seurastasi.

Tässä nopeasti muutamia mieleen tulleita ajatuksia, kaikki perustuen omiin kokemuksiin. Olen tehnyt itse kaikki mahdolliset virheet ja teen niitä edelleen jatkuvasti. Harvoin olen onnistunut, mutta ne muutamat kerrat jolloin olen edes hetkeksi luonut uuden ihmiskontaktin, ovat olleet sitäkin palkitsevampia.

>Olen tänäkin vuonna päättänyt jo useasti, etten enää edes lähde mihinkään, kun en kuitenkaan juttuseuraa saa. Tänään menin, ja opin, etten enää odota etukäteen mitään. Jos lähtee toiveikkaana, pudotus on sitäkin suurempi.
>Pukeudun siististi, käyn suihkussa päivittäin, en haise, käyttäydyn hyvin... en ymmärrä missä vika.

Tämä on muuten oikeasti aika mielenkiintoinen juttu. Meissä kahdessa ei ole varmaan kauheasti eroa, mutta silti onnistun itse vetämään ihmisiä puoleeni. Enkä ole edes mitenkään erityisen sosiaalinen tai muutenkaan yritä väkisin olla ihmisten seurassa, itseasiassa olen aika hiljainen ja rauhallinen kaveri. Mutta nytkin kun aloitin syksyllä uudesssa koulussa niin sain heti ensimmäisenä päivänä muutaman kaverin oikeastaan tekemättä mitään ja monissa muissakin tilanteissa kuten bileissä melkein riittää että istun nurkassa niin saan juttukavereita. Intissäkin eksyin jotenkin kummasti ns. alfaporukkaan tekemättä mitään, tosin en koko vuoden aikana tuntenut kuuluvani siihen sakkiin vaikka nämä selkeästi halusivat olla minun kanssa tekemisissä. Tarkemmin kun miettii niin samanlaista se on ollut ala- ja yläasteella ja lukiossakin.
Sitä on sitten hankala lähteä arpomaan mistä tämäkin johtuu, varmaan jollain tavalla ulkonäkökysymys eli ehkä näytän vain helposti lähestyttävältä tai jotenkin muuten kiinnostavalta ihmiseltä.