Kun on erilainen...?

Sellaista se on pienellä paikkakunnalla, kun ei ole mitään "homo-piirejä". Sitä jää jotenkin ulkopuoliseksi. Tai mulle on käyny näin, en sitten tiedä muista. Mulla ei oikein suju esim. keskustelu aina niitten muiden kaa, siis siinä ryhmässä, missä aina oon. Oon kai niin sitten erilainen, kun ne, että en vaan osaa sitten olla niitten kaa. Koko ajan pitää salailla. Joskus aina tulee sellasii tilanteita, että mennee pala kurkkuun ja sitten kaikkee... Ne on vissiin huomannu, että mulla on jotain ongelmii, ku ne kysyy. Ei voi kertoo... Oon niistä sulkeutunu. Pitäis puhuu tunteistaan! En voi kertoa ekasta seurustelukumppanistani. (Vaikka ei siitäkään oo tullu mitään) Ne puhuu jotkut aina tyttöystävistään ja ovat hyvin haltioissaan. Sit ne joskus kysyy multa. Kerran kysy et onks mul ollu tyttöö... Menin hämilleni, tai en. Jotenkin vastasin vaan et ei tai jotai, en oikee muista. Tekis mieli vaan jotai, mut en ees tiiä mitä..., mutta sitäkin pelkää, eikä uskalla toivoa.

Usein on tullu tälläsiin ongelmiin ohje, että mee setan toimistoon ja hanki samantyylisiä ystäviä. Se vaan on aika vaikee täältä lähtee jonnekiin kaupunkiin, missä tuo on. Eikä uskalla tulla kaapista, kun kaikki aina vaan haukkuu homoja.

Yhtään päivää ei ole ollut sellaista, että ne ei olis pilaillu homoista. Mä oon sillon yleensä vaan hiljaa tai hymyilly. En mä oikeastaan muista mitä oon tehny, kun oon vaan kuunnellu ja oon ehkä niin tottunu siihen, että se on niin jokapäiväistä, että se turruttaa viimeisetkin tunteet...

Tekis mieli alkaa käyttää jotain mielialalääkkeitä. Saaks sellasiin miten helposti reseptin? Tavalliselta lääkäriltä, saako? Mitenköhän ne auttais? Onko kellään kokemuksii?

Pienessä kännissä menin kerran kouluun. Mut se ei kestäny. Haisi vaan vanha viina. Mitenkä, kun?... Kertokaa joku mitenkä ihmiset sais tietää erilaisia asioita!

Jos joku sai tästä viestistä mitään tolkkua, niin se on jo hatunnoston arvoinen suoritus. Ja jos joku tuttu lukee tän (mitä kyllä epäilen, että ei tapahdu), niin älä tunnista minua, vaan luule joksikin homoksi, joka minä en tietenkään voi olla...

Semmoista se omakin elämä oli, tuttuja tunnelmia. Sosiaalista epävarmuutta, mikä alkoi siitä päivästä kun tajusi olevansa homo.

Pikkukylässä Keski-Suomessa kasvoin, E-Suomen vapaampi ilmapiiri oli kaukana, jopa lähimmässä isossa kaupungissa oli aika ahdasmielistä 90-luvun puolivälissä, ei yhtään homobaaria. Lukion lopussa vasta kerroin ensimmäiselle ihmiselle, (paras kaveri, tyttö) eikä mulla ollut mitään suhteen tapaistakaan ikinä ollut, paitsi yhteen tyttöön. Olin silti enemmän jätkien kanssa kaveria, eikä kukaan tiennyt tai arvannut. Tyttökaverista kyseltiin ja homoja haukuttiin. Senkään jälkeen en kertonut juuri kellekään, tuli inttiin lähtö. Vasta yli parikymppisenä alkoi hahmottua, kun pääsin yliopistoon missä oli suvaitsevainen ilmapiiri.... Ei mielialalääkkeet välttämättä ole paras ratkaisu, eikä alkoholikaan. Molempiin jää koukkuun jos pitkiä aikoja käyttää. Koita vaan sinnitellä ja yrittää jaksaa koulunkäyntiä... koulunkäynti olisi elintärkeää, ettet jää sinne pikkukylään koko iäksesi. Yritä pitää jonkinlainen kaveripiiri tai edes yksi kaveri, vaikka et uskalla kertoa ja masentaa, koska yksin jääminen on pahin virhe. Luultavasti kuitenkin heistä ainakin osa hyväksyisi, jos tajuaisivat että heidän kaverinsa olikin homo. Homovitsit ja jutut eivät välttämättä kerro sitä, mikä olisi heidän asennoituminen tosipaikan tullen. Ei heidän tarvitse välttämättä tietää, jos et vielä ole kypsä kertomaan.

Ajoin polkupyörällä bussipysäkin ohi, jonka taakse oli isolla sprayattu "HOMOT" ja sen vieressä kummallinen symboli, joka kuvasi irvistystä.

Miesten asenne on mielestäni hyvin kaksijakoinen ja ambivalentti: he pukeutuvat "homost"i ja koristelevat itseään, mutta sitten he vihaavat homoja, joita he selvästi matkivat. Selvästi ToF on vaikuttanut myös heteromiesten mielikuviin siitä, mikä on miehekästä, mutta miehet kieltävät tämän tai he eivät tiedä sitä.

Kun on erilainen se ei tarkoita että kaikki muut olisivat samanlaisia, samasta puusta veistettyjä. Joukossa tuo tyhmyys sattuu vain usein tiivistymään. Ja mitä pienempi joukko, sitä tiiviimpi tyhmyys…Useimmiten.
Omat kokemukseni pikkukaupungeista/kotikylästä ovat kymmenen, viidentoista vuoden takaa mutta epäilen juuri minkään muuttuneen. Elämä alkoi vasta kun pääsin pois.Tai ainakin silloin tuntui siltä.Nyt jälkeenpäin ajatellen tähtihetkeni "Twin Peaksissa" kasvatti aika paksun nahan ja vankan itsetuntemuksen.
Tuulimyllyjä (tuulipuvuiksikin niitä voi nimittää…) vastaan voi taistella jos rohkeutta riittää, mutta jos vähänkin epäilee, tai on jo valmiiksi yksin, en suosittele.
Surullista mutta totta.
Havahduin tänä kesänä ajatukseen miten en vieläkään tunne "kuuluvani mihinkään" ja siihen miten vieläkin tuo tunne "erilaisuudesta" ei ole hävinnyt mihinkään. Enkä nyt puhu pekästään homoudesta, vaan ylipäätään erilaisuudesta...Tuo on muuttanut muotoaan koska olen itse huomaamattani hyväksynyt sen luonteenpiirteekseni.
Tai vain löytänyt yhtä surkeat ystävät ympärilleni....

Itse tunnen olevani liiankin erilainen. Olen vammainen, niin kuin osa tietääkin. (Aloitinhan keskustelun Vammaisuus ja homoseksuaalisuus.) Päässäni on lasit ja ylipaino sen kuin vain lisääntyy. Minulla ei ole päivittäiselämää, muuten kuin internetin muodossa.

Synnyin keskikokoiseen eteläsuomalaiseen radanvarsikaupunkiin. Siellä asuin elämäni ensimmäiset 14 vuotta. Toiset ja viimeisimmät noin 14 vuotta olen enemmän ja vähemmän ollut täällä hiukan pohjoisemmassa pikkukylässä, jossa normaali asenne homoseksuaalisuutta kohtaan on kummeksuva ja ehkä jopa vastustava. En kylläkään muutenkaan ole suosittu vammaisuuteni takia. Kaapissa ole ja siellä haluankin pysyä, sillä en halua homon leimaa, koska pidän myös naisista. En tosin harrasta seksiä ollenkaan, en ole ikinä edes suudellut elämässäni siinä mielessä. Jos "se oikea" löytyisi, olisin valmis kyllä...

Hassua, uskon tulevaisuuteen optimistisesti, vaikka en popsikaan mitään lääkkeitä. En ole uskovainenkaan, joten minulla lienee jokin luontainen hulluus taustallani.

Freeze, olet varmaan aika nuori. Tällä hetkellä ei ehkä ole mitään mahdollisuutta "paeta" sen hetkisestä ympäristöstä. Muistan kun minulla oli sama ongelma (eikä muuten ole hirveän kaukana, noin 6 vuotta) ja luulin oikeasti että sekoan. Vain se kun voi jutella jonkun luotettavan henkilön kanssa asiasta ja vain olla "oma ittensä" vaikka se ei nyt normi-sinusta poikkeaisikaan helpottaa paljon oloa. Tai sitten kirjottelet tänne fiilareita, kyllä täällä tuntuu olevan ihmisiä jotka voivat sinua tukea vaikkakin vain näin netin välityksellä.

Minä oikeasti keksin naisseikkailuita aikoinani. Mutta niillä selvisin niissä piireissä jotka eivät olisi homoutta ymmärtäneet. Mielialalääkkeitä en itse tarvinnut mutta jos tilanne menee liian pahaksi eikä sopivaa olkapäätä löydy käy juttelemassa vaikka terkkarille tai ihan psykologille, ei ne pure. :)

Vaikeaa se voi olla, mutta muista että minnekkään ei ole kiirettä. Älä murehdi äläkä hätäile "ulostulosi" kanssa, sitten jos/kun olet täysin varma asiasta.

Koeta jaksaa. On meitä muitakin täällä jossain.

"Sellaista se on pienellä paikkakunnalla, kun ei ole mitään "homo-piirejä". Sitä jää jotenkin ulkopuoliseksi. Tai mulle on käyny näin, en sitten tiedä muista. Mulla ei oikein suju esim. keskustelu aina niitten muiden kaa, siis siinä ryhmässä, missä aina oon. Oon kai niin sitten erilainen, kun ne, että en vaan osaa sitten olla niitten kaa."

Isossa kaupungissa (suomalaisessa mittakaavassa) on yleensä pienet ja ahtaat homopiirit: pettymys voi olla melkoinen, kun vuosikausia kasvaneet odotukset ovat liian suuret. Ei se taivas "homopiireissäkään" automaattisesti aukea. Lopputulos on luettavissa sitten Hmmm./Totuus./Joakim F. nikkien kommenteista.

"Yhtään päivää ei ole ollut sellaista, että ne ei olis pilaillu homoista. Mä oon sillon yleensä vaan hiljaa tai hymyilly. En mä oikeastaan muista mitä oon tehny, kun oon vaan kuunnellu ja oon ehkä niin tottunu siihen, että se on niin jokapäiväistä, että se turruttaa viimeisetkin tunteet..."

Ovatko tuollaiset oikeita ystäviä? Et voi kertoa heille mitään siitä, mitä oikeasti tunnet ja haluat ja joudut teeskentelemään tuomitsemisen ja hylkäämisen pelossa jokainen päivä. Minusta tuntuu, että hengailet heidän seurassaan paremman puutteessa. Arvaanko oikein?

"Tekis mieli alkaa käyttää jotain mielialalääkkeitä. Saaks sellasiin miten helposti reseptin? Tavalliselta lääkäriltä, saako? Mitenköhän ne auttais? Onko kellään kokemuksii?"

Lääkärit kirjoittavat kuulemani perusteella helposti, mutta eivät ilman syytä eli joudut siis joko kertomaan homoudestasi tai valehtelemaan. Käsittääkseni mielialalääkkeitä on useita, mutta perustoimintaperiaate on estää tietyn välittäjäaineen takaisinotto aivoissa, mikä taas perustuu ajatukseen siitä, että masennusta pidetään välittäjäaineen vähyydestä johtuvana tilana. Lääkkeillä tuskin saavutetaan mitään pysyvää lopputulosta, jos ympäristö (ja ongelma) eivät muutu/poistu. Sivuvaikutukset ovat yksilöllisiä ja lääkekohtaisia kuten myös riippuvuuden syntyminen, mikä on kuitenkin tiettyjen mielialalääkkeiden kohdalla hyvin todennäköistä. Olen kuullut joidenkin valittavan orgasmin saavuttamisen vaikeutta ja tunne-elämän turtumista.

"Usein on tullu tälläsiin ongelmiin ohje, että mee setan toimistoon ja hanki samantyylisiä ystäviä. Se vaan on aika vaikee täältä lähtee jonnekiin kaupunkiin, missä tuo on. Eikä uskalla tulla kaapista, kun kaikki aina vaan haukkuu homoja."

Tämä lienee paras neuvo, jos välimatka ei ole aivan hirmuinen. Tuosta ulostulosta vielä sen verran, että _kaikki_ eivät hauku homoja. Monet heterot ovat yllättävän suvaitsevaisia - varsikin isommilla paikkakunnilla. Netti on myös helppo ja anonyymi tapa löytää uusia tuttuja pienemmillä paikkakunnilla, mutta kannattaa aluksi olla varovainen, kun kyseessä ovat uudet tuttavuudet...

Hyvä Ransom. Haluan ainakin varoittaa mielialalääkkeiden käytöstä. Minä käytin niitä syrjinnän aiheuttaman ahdistuksen ja masennuksen hoitoyrityksiin. Ne eivät tehonneet toivotulla tavalla, vaan jouduin pitkälsi aikaa koukkuun. Lääketehtaat ovat onnistuneet mainoskampanjoillaan aivopesemään monen psykiatrin. Kuitenkin, jos masennuksen ja ahdistuksen perimmäisenä syynä on syrjintä, onhan hullua yrittää hoitaa sitä serotoniinin takaisinottoa estämällä (eli Fontex, Seronil, Seromex jne).

Ainoa pätevä hoitokeino on oman ihmisarvon ja -oikeuksien takaisinotto niiltä psykiatreilta ja kristillisiltä, jotka ne ovat riistäneet.

Olli S, mitä h..vettiä, joku nuori kykenee tekemään sille syrjinnälle yksin jossakin tuppukylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Jos sulla oli ongelmia oman addiktiosi kanssa, niin ei se ole sääntö. Älä lietso ennakkoluuloja lääkehoitoja kohtaan. Lääkkeet ovat pitkälle tutkittuja ja ne pyritään tekemään turvallisiksi esim. lääkehoito on selvästi parantanut skitsofreenikoiden elämänlaatua ja toimintakykyä.

miesmies, mielestäni kuvailemassasi tilanteessa on vain kaksi järkevää vaihtoehtoa. Voi joko muuttaa pääkaupunkiseudulle suvaitsevampaan ilmapiiriin tai nousta avoimeen taisteluun pikkupaikkakunnan ahdasmielisiä asenteita vastaan. Oman mielen turruttaminen lääkkeillä on näennäisratkaisu ja päänsä pistämistä pensaaseen piiloon.

En ole "lietsomassa ennakkoluuloja" psyykenlääkkeitä kohtaan. Päinvastoin, kirjoitukseni perustuvat aina tutkittuun tietoon.

Sinulle voisi olla avartavaa tutustua Mielenterveysyhdistys Helmin keskustelupalstalle, jonka moderaattorina olin vuosina 2003-2005 (kesään saakka):

http://www.mielenterveyshelmi.fi/keskustelu.php?act=rthrd&grpid=1090481977&thrdid=1090482011

On totta, että monilla psyykenlääkkeillä saattaa olla myönteisiä vaikutuksia. Mutta jos tutustut lääkkeiden käyttäjien omiin kommentteihin tuolla palstalla, vakuutut myös siitä, että ei ole olemassa lääkettä ilman sivuvaikutuksia. Sen myöntävät nykyisin jopa valmistajat itse.

Ongelma on siinä, miten saadaan mahdollisimman hyvä toivottu vaikutus mahdollisimman pienillä sivuvaikutuksilla. Olen itse valinnut ahdistuksen ja syrjinnän kohtaamisen kasvoista kasvoihin ilman mitään kemiallisia apuvälineitä.

miesmies kirjoitti: Lääkkeet ovat pitkälle tutkittuja ja ne pyritään tekemään turvallisiksi esim. lääkehoito on selvästi parantanut skitsofreenikoiden elämänlaatua ja toimintakykyä."


Mitä helvettiä masennuksella ja skitsofrenialla on tekemistä toistensa kesken?
Maailmassa ihmiset ovat jo muutenkin aivan tarpeeksi lääketehtaiden talutusnuorassa.

Ahdistukseen pienellä paikkakunnalla...opiskele, hankki koulutus ja Lähde pois! Tule takaisin jos kulmakuntasi on sinulle elinehto.
Olen kokenut samanlaista suvaitsemattomuutta 70-luvun Suomessa(maaseudulla) mutta pidin itsestäni aivan turhan paljon että olisin antanut masennuksen viedä mukanaan.
Uskalla edes yrittää päästä itse tilanteen herraksi, enne kun alat heti hakemaan vaihtoehtoa viinasta tai lääkeistä.
Sinulle on annettu tämä elämä näillä korteilla tämän päivän Suomessa, uskalla Tehdä Jotain, mahdollisuuksia riitää.

Miesmiehelle vielä: olen Helmissä toimiessani tutustunut yleisemminkin lääkkeisiin, niiden erilaisiin vaikutuksiin ja sivuvaikutuksiin. Kirjoitin äskettäin netti-Helmiin arvion uudesta Matti Huttusen mielenlääkkeitä koskevasta kirjasta.

Olin niin otettu kirjan monipuolisuudesta ja kriittisyydestä, että otsikoin juttuni Lähes täydellinen kirja:

http://www.mielenterveyshelmi.fi/?netti-helmi_46

Toivon, että samanlaista hillittyä ja eriytynyttä keskustelua mielen sairauksista ja mielen lääkkeistä voitaisiin käydä näilläkin palstoilla.

Molemmat ovat mielen sairaustiloja, joita pyritään hoitamaan esim. keskusteluterapialla ja/tai lääkehoidolla.Jos masennus diagnosoidaan, niin lääkehoito nykyisten tutkimusten mukaan parantaa masennuksen ja se on käypä hoito. Masennusta lääkitään, jotta se ei kroonistuisi. Lääkehoidolla on hyviä tuloksia masennuksen hoidossa ja on virhe jättää lääkehoitoa antamatta.

Miesmies: mutta tiedämme että käytännössä keskusteluterapiaa julkiselta sektorilta on hyvin vaikeaa saada resurssipulan vuoksi. Siellä vallitse käytäntö, että vain määrättiin pitkäkestoisia ns. iteroituja reseptejä, joilla pidettiiin avutarvitsija poissa mielenterveystoimistoa rasittamasta. On tutkittua tietoa, että jos ihmiselle, joka on ahdistunut ja masentunut, vain isketään iteroitu resepti kouraan ja heitetään ulos, se johtaa helposti lääkekierteeseen. Mielestäni se on heitteillejättöä.

Olisi kohtuutonta nyt lähteä ns. uhrin syyllistämiseen eli syyttää kierteeseen joutunutta ihmistä hoitovirheiden aiheuttamista ongelmista.

Onneksi tästä ongelmasta on puhuttu niin paljon (minäkin eri mielenterveysfoorumeilla), että mielen lääkkeiden määrääminen ilman siihen liittyvää henkilökohtaista hoitoa on käynyt paljon tiukemmaksi. Tietääkseni lääkärien on melko mahdotonta tänä päivänä määrätä riippuvuutta aiheuttavia lääkkeitä ja sitten heittää potilas ulos reseptin kanssa. Nämä tilanteet juuri aiheuttivat koukkuun jäämisen vaaran.

Minulla ei ole mitään sellaista hoitosuhdetta vastaan, jossa lääkärin jatkuvassa seurannassa ja keskusteluyhteydessä tämän kanssa myös käytetään lääkehoitoa.

Pääsin itse irti ahdistuslääkkeistä 6 vuotta sitten. Olen itsekin sen jälkeen käynyt erään Yhteysliikkeen terapeutin luona keskusteluterapiassa (ILMAN lääkehoitoa).

Lisäisin vielä, että ehkä suurin vaara mielenterveyshoidoissa on julkisella sektorilla, koska monilla mielenterveystoimistojen terapeuteilla on (ainakin ollut - tilanne on korjaantumassa) syvässä istuvias psykoanalyyttisiä ennakkoluuloja lesboja ja homoja kohtaan.

Yksi pahimpia ennakkoluuloja, joihin itse olen törmännyt, on että homoseksuaalisuuden sairauskuvaan automaattisesti kuuluu masennus. Tämähän on ollut kivenkova psykoanalyyttinen dogmi (Begler, Bieber, Achté), joka alkoi vähitellen murtua vasta 1970-luvulla. Mutta koska kyseessä on lähes uskontoon rinnastatettava ideologia, sen vallassa oleviin ihmisiin saattaa vieläkin törmätä mielenterveyssektorilla.

Tässä asiasta SETA:n entinen pääsihteeri Jussi Nissinen tekin gradupalkinnoin saaneen gradunsa vuonna 1995. Sen otos oli tosin aivan spesifiltä erikoisalalta eli päihdetyöntekijöiden joukosta. Tässä otoksessa noin joka kuudes terapeutti vielä katsoi, että ensin pitäisi poistaa homous ennen kuin muut mielenterveysongelmat saadaan poistetuksi.

Tämä on lukumääräisesti jo melko pieni lukumäärä. Mutta sen aiheuttama riski on vakava. Vertaisin lukua 1/6 venäläisen ruletin peluuseen. Rullarevolverissakin on 6 luotitilaa. Venäläinen ruletti - samoin kuin julkisen sektorin antama terapia homoille ja lesboille - on vaarantonta viidessä tapauksessa kuudesta.

Mutta yksi kuudesta saattaa olla vanhoihin psykoanalyyttisiin ennakkoluuloihin juuttunutta. Silloin vahingot saattavat olla vakavia.

Joka tapauksessa on viisainta kysyä neuvoja SETA:n sosiaalityöntekijöiltä, joilla on lista turvallisiksi todetuista terapeuteista.

Freeze-dried, harva elää täydellistä elämää ja on niillä nykykavereillasikin ongelmansa. Syystä tai toisesta moni pelkää itseänsä ja toisten reaktiota siihen mitä tapahtuu jos totuus paljastuu vaikka ei itsekään tietäisi mikä se totuus on. Vaikka nämä kuuluu elämään ei kukaan kestä totaalisen paskaa oloa pitkään. Jos et löydä vielä ihmisiä joille puhua on onneksi netti. Mutta jos olosuhteissa ei muuten tapahdu mitään on niille itse tehtävä jotain. Hakeutuu sitten lääkäriin tai muualle, on tekemisen edellytys ettei pelkää itseään ja uskaltamisen myötä tulevaa epäonnistumisen mahdollisuutta. Monilla ikä ja kokemusten lisääntyminen tuo myös lisää itsevarmuutta. Mutta sitä odotellessa olen Nanasen kanssa samoilla linjoilla: "Koeta jaksaa. On meitä muitakin täällä jossain. " :)

Hyvä Freeze-Dried
Älä vaivu epätoivoon et varmasti ole yksin tässä maailmassa etkä kenties omalla paikkakunnallasikaan. Tässä maailmassa mennnään aina sen mukaan mikä kulloinkin sattuu olemaan ns IN. Tässä sekamelskassa ihmiset hakevat jonkinlaista turvaa ja se löytyy lukeutumalla johonku suurempaan joukkoon kuten heteroihin. Sieltä käsin voikin omaa erinomaisuuuttaan korostaa ja ainakin suhteellisesti olla parempi kun joku toinen. Kun ivallisesti puhutaan homoista niin ei sillä tarkoiteta ketään erityisyä tai tuttua henkilöä vaan sitä steroetyyppistä mielikuvaa jota niin kovasti vitseissä ja muualla levitetään.

Olen itse pieneltä paikkakunnalta ja tiesin jo varhain mihin päin kiinnostukseni suuntautui. Sen tiesin että asiasta ei voi puhua kenenkään kanssa. Sen verrn maailma on muuttunut että en muista lapsuudessani tai nuoruudessani edes homoista puhuttavan. Olin kyllä mukana kertomassa vitseja nussimisesta ja naisista vaikka en niitä nyt niin hauskoina pitänytkään.

Hyväksyntä on asia joka otetaan, ei sitä saa pyytämällä. Mutta jos ottaa kannan että olen mitä olen eikä sinun suhtautumisesi aisaa muuta niin yleensä sen myös saa. Jos olet hyväksytty ihmisenä, kaverina tai ystävänä niin ole sitä iloinen vaikka eivät suuntauksestasi tietäisikään. Kun olet tarpeeksi vahva kertoaksesi voit sen tehdä valitulle joukolle johon uskot. Turhaa sitä on toreilla ja turuilla huutaa. Se mitä mieltä kylillä ollaan on aika vähämerkityksistä.

Täällä olet varmaan huomannut että et ole yksin asian kanssa taistelemassa. Voimia toivoo Jussi

Mitä sille pään aukomiselle ja vittulemiselle sitten tekisi? Mitä vastaisitte? Entä, millä tavalla reagoisitte jullikoitten naisjuttuihin?

Olisi ihan mukavaa kuulla, miten niistä selviää ehjin nahoin.

En nyt jaksanut lukea kuin puoleenväliin,anteeks, mutta oli tullut sen verran kannustavaa palautetta sulle Freeze-dried!:) Kuten huomaat et ole yksin...:) Toivottavasti me tuppukylän homoseksuaalit ei joku päivä huomata olevamme kaikki samasta kylästä, ja turhaan pelänneet muiden suhtaantumista;) mutta joo.. vakavaksi nyt:)
En jätkistä hirveesti tiiä, likka kun olen, mutta kovin ovat tuttuja tuntemuksia, jopa tuo kännissä kouluun meneminen.. nukuin sen tosin sitten koulun sohvalla pois, hehheh..:) onneksi en jäänyt kiinni opettajille! Itse mietin terkkarille tai jollekkin muulle vastaavalle puhumista, mutta kantti ei riittänyt sitten siihenkään.. Yläasteella jäin kyllä vähän kavereista oman sulkeutuneisuuteni takia, mutta mitä mä oisin niille homofobiaisille kertonu? Lukioon kun menin päätin että nyt on asiat muututtava.. Eipä sekään ihan sujunut. Homovitsejä riitti täälläkin vähintään kaksi joka päivälle ja lehdissä otsikoita, joita sitten haukkuivat. Sinne valui kyllä viimeisetkin itsetunnon rippeet multa. Mahanpohjasta kipristi useimpina aamuina, kun kouluun heräsin.. Tunne että on yksin vaikka joukossa istuukin on kyllä tuttu! Niin hölmöltä kun kuulostaakin nyt kun miettii, niin oli kyllä hiuskarvan varassa, etten itseäni tappanut:( Lopulta (siinä vaiheessa ku mikään ei enää suurinpiirtein miltään tuntunu) uskouduin Yhdelle ystävänä pitämälleni ihmisille. Ja se kannatti! Aluksi oli kyllä hämmennystä puolin ja toisin, mutta kyllä se siitä viikon sisällä normiks palas.:) sain vihdoin ihmisen, jonka seurassa olla oma itsensä. Vuoden tyydyin siihen ja sitten kerroin (pienessä tujussa) lopuillekkin kavereille. Sillon oli kyllä suoraan sanoen Paskat housuis. Mutta kyllä ne ihmiset jaksaa yllättää;) Homovitsit ja herjat on historiaa, ja kovasti muakin yrittävät heterokavereitten tapaan sillon tällön parittaa;) se vaan on vähän vaikeampaa, mutta arvostan kyllä heidän elettä,heh:) Varsinkin kun en vieläkään ole kaapista ulkona muutakun lähimmille kavereille, no niitä onkin tusinan verran! että ihan hyvä alku. :) Olo on 12345678 kertaa parempi!
No. Tässä oli vaan yksi esimerkki taas kuinka voi käydä:) En tosin osaa sanoa mitä ois tapahtunu jos mua ei ois hyväksytty :( Mutta kaikkea hyvää sulle, ja muille tuppukyläläisille!:) ja mitäs, maailma on kylmä, kaupungeissakin, että halataan jos tavataan, tutkat päälle;)

anteeks että oli kyllä nyt varsinainen vuodatus. :)
mutta
terveisiä pohjanmaalta!

Freeze-dried, et kertonut ikääsi. Anyway, ilmeisesti olet vielä koulussa. Ihmiset ovat toki erilaisia, mutta itse olin visusti kaapissa koko kouluajan ja vasta intin jälkeen aloin tulla kaapista (itselleni ja muille). Ja tietysti salailu ahdisti ja epänormaalius mietitytti, mutta siitä selvisi. Mitä tahdon sanoa on se, että vaikka koulussa olisi vaikeaa kertoa ihmisille homoudestaan, ei sen loppujenlopuksi niin väliä. Koulu on pian ohi ja tuttavapiirit vaihtuvat monta kertaa vielä.

Mustakin on hyvä idea ajatella myöhemmin muuttavansa isommalle paikkakunnalle opiskelemaan tai tekemään töitä. Vapaamman ilmapiirin lisäksi saa rakennettua uutta, aidompaa, tuttavapiiriä.

Se on sääli, että koulu on niin julma paikka, mutta koita kestää!

Joo, olen siis lukion toisella. Kohtahan se tämä koulu sitten loppuu. Ja sitten on vielä tuo armeija. Se on mullakin mietityttäny, että se on jonkinlainen rajapyykki. Että, ei ennen sitä ainakaan uskalla tulla kaapista, kun ei sit tiiä miten siellä suhtaduttas. Mut sen jälkeen alkaa sitten uusi elämä. Saa luoda kaiken uudelleen itelleen. Kun se vaan onnistus. Onhan se ehkä senkin jälkeen vaikeaa joskus, mutta sit mikään ei ainakaa sido silleen paikoilleen (ehkä).

Kiitos kaikille mukavista vastauksistanne, ne antoivat hyvin paljon voimia ja mietittävää. Olen nyt saanut pohdittua jo aika monta asiaa "kohdalleen", vaikka ei tilanteen voi mitenkään sanoa parantuneen.

Yhteenvetona vois kirjoittaa 1 huomion: homojen "elämä" alkaa- vasta! - aikuisiällä eli, kun ollaan muutettu pois vanhempien luota. Tietyllä tavalla se voisi selittää monia asioita. Minkälainen on sellainen aikuinen, joka on koko nuoruutensa elänyt pelossa-paljastumisen pelossa? Onko hän voinut toteuttaa oikeata minuuttaan ja kykeneekö hän sen tekemään myöhemminkään, koska todennäköisesti hänen itsetuntonsa on hauras. Jos on joutunut koko ikänsä A) häpeämään b) piilottamaan todelliset tunteensa, niin eikö siitä ole kauaskantoiset seuraukset?

Varmasti on!

Voiko seurauksena olla jonkinlainen persoonallisuuden kahtia jakautuminen. On "päiväminä" ja "yöminä" Tämä "yöminä" on fantasiahahmo tai kuvitelma siitä, miten haluaisi ,että ulkopuoliset näkisivät. Onko se itseensä vajonneen ( autustisen ) kehitelmä ja epärealistinen minäkuva ja todellisuuspakoinen?

miesmies turhaan maalailee piruja seinille. Seurauksena voi kylla olla ihan tavallinen onnellinen ja taasapainoinen ihminen. Minulla ainakin lapsuus ja nuoruus oli kamalaa aikaa, mutta osaanpa nyt sitten paremmin nauttia aikuisuudesta ja ottaa muutkin ihmiset huomioon.

En tiedä onkohan se nyt noinkaan. Minulla on aika paljon elämänkokemusta ja voisin jopa väittää päinvastaista. Tarkoitan, että olen tavannut ihmisiä laidasta laitaan ja paljon. Luulenpa, että minulla on perspektiiviä. Eri asia on tietenkin kuinka avoimia halutaan olla. En nyt tarkoita, että jokaikinen olisi psyykevammainen, mutta kyllä homotkin osaavat niitä kulisseja pystyttää: se voi paljastua aivan yllättäen!

Välttääkseen yksinäisyyttä, jengi kehittelee ja pysyy vaikka kuinka omituisissa "suhteissa"...

Oma nuoruus pikkukylässä meni tosiaan aika kammottavissa merkeissä, sisäisesti. Oli tyttökaverikehittelyä ja muuta, vaikka aavistin totuuden. En koskaan kuitenkaan jättäytynyt yksin, vaan hengasin vaan mukana, näytellen heteroa silloin kun se oli välttämätöntä. Suurin osa kaveruudesta liittyy kuitenkin johonkin muuhun kuin seksuaalisuuteen, ja voi olla "aitoa kaveruutta" siitä huolimatta, että ne kaverit eivät ymmärrä homoja tai tiedä että olet homo. He eivät vain tiedä ymmärtävänsä, nuoren ikänsä takia.

Eihän se tietysti sama ole, mutta tavallaan nämä homoja haukkuneet olivat aina jotenkin parhaita kavereitani, aavistin sen, näin heidän fobiansa läpi.
Myöhemmin aavistukseni osoittautui oikeaksi. Ei MINUA haukkunut kukaan, koska olin ihan normi jätkä. Sain kuulla homovitsejä vierestä paljon, eivät ne minuun kohdistuneet. Olin ihan pidetty, hiljaisena ja fiksuna tunnettu kaveri. Keskityin epätoivon vimmalla opiskeluun ja harrastamiseen. Lääkkeitä tai viinaa en käyttänyt, minulla oli yksi (1) naispuolinen uskottu ystävä koko maailmaassa, joka tiesi tuntemuksistani, ja se auttoi jaksamaan. Vasta intin jälkeen aloin käsitellä kuitenkaan asioita.
Myöskin nämä homovitsejä kertoneet lapsuudenkaverini tietävät nykyään, että olin ne kaikki vuodet homo. He hyväksyivät 100% kun kerroin heille aikuisena, 10 sekunnin kuolemanhiljaisuuden jälkeen. Yksi kysyi: "Miten sä pystyit feikkaamaan niin aidosti?" Vastasin, että koska välillä uskoin nuorena itsekin, että voisin "jotenkin" olla hetero. Toinen sanoi: "Anteeksi."

Helsinki on Suomen suurin tuppukylä.

Minun kotirapun oveen oli tehty iso kyltti jossa luki "(Baarin nimi):ssa on rumia lesboja". Tietysti siinä baarissa ei ollut minkään näköisiä lesboja.
Stalkkereita ja häiriköitä on ollut kimpussa koko sen ajan jonka olen asunut Helsingissä, kaikki samalla alueella asuvia moniongelmaisia alkoholin -ja huumeiden käyttäjiä. (Tuntuu siltä että kaikki Suomen hörhöt ja moniongelmaiset ovat muuttaneet Helsingin lähiöihin).

Varokaa te muualla asuvat Helsinkiä! Helsingin "suvaitsevaisuus" on pelkkää Setan bluffia!

Onnittelut Pora-liike terävästä havainnosta! Helsinki ON Suomen suurin tuppukylä, kävihän se ilmi jo Tony Halmeen äänimäärästäkin viime eduskuntavaaleissa. Onneksi Helsinki on lisäksi myös jotain muuta - samoin kuin ne sadat muut tuppukylät ympäri suomenniemen.

Se minulta on kyllä mennyt ohi, missä yhteydessä Seta olisi väittänyt Helsingistä jotain muuta. Vai onko se vain niin helppoa syyttää isoa pahaa Setaa kaikesta, mikä ei omassa elämässä mene aivan niin kuin tuntuisi kaikkein kivoimmalta?

Ehkä Pora-liike ja miesmies voisivat vaihtaa päikseen asuinpaikkaa, kumpikin pääsisi pois omasta tuppukylästään. Teillä voisi muutenkin olla paljon yhteisiä kokemuksia jaettavaksi.

"Public eye
25.09.2005, 19:11 Helsinki ON Suomen suurin tuppukylä, kävihän se ilmi jo Tony Halmeen äänimäärästäkin viime eduskuntavaaleissa."

Ihan unohdinkin Tony Halmeen. Tony Halmeen äänisaalis profiloitui aivan erityisesti Jakomäkeen ja Meri-Rastilaan. Eräs paikka jossa hän aivan erityisesti oli esillä oli se minne joku naapureistani toivotti minut ja muut rumat lesbot meneväksi - eikä se ollut Lostari.
Helsingissä oli nämä Operaatio Joosuan säkkipukumielenosoittajat ja ruumisarkkuakin kannettiin maistraatin edessä ja polvirukoilijat rukoilivat eduskuntatalon portailla. Fred Phelps viihtyisi täällä ja olisi tullutkin ellei tulli olisi pysäyttänyt.

"Onneksi Helsinki on lisäksi myös jotain muuta"

Helsinki on aivan jotain muuta. Helsinki on kuin juoppo puoliso joka pahoinpitelee ja josta ei pääse eroon, kun kuitenkin jollain perverssillä tavalla rakastaa.

"Se minulta on kyllä mennyt ohi, missä yhteydessä Seta olisi väittänyt Helsingistä jotain muuta. Vai onko se vain niin helppoa syyttää isoa pahaa Setaa kaikesta, mikä ei omassa elämässä mene aivan niin kuin tuntuisi kaikkein kivoimmalta?"

NamuSetan mielestä "asenteet muuttuvat", eikä edes sanota kumpaan suuntaan sillä niin itsestään selvää siinä talossa on että asenteet muuttuvat parempaan suuntaan. Jatkuvasti hehkutetaan sitä miten täällä menee hyvin ja on vapaamielistä. Vaikka kulkisi sateenkaaripinssi rintapielessä niin kukaan ei tule häiriköimään.

Mitä tulee mun omaan elämääni, niin vastaan Deiciden tavoin: "I have no problem coping with my life, it is this world that wants me to die".

Minun mielestä on kohtuullisuuden nimissä suotavaa että Helsingin Seta joko ymmärtäisi että heillä on tehtävää työtä täällä pääkaupunkiseudulla tai sitten lopettaisi toimintansa. Nähdäkseni Setan kouluttajat menevät jos heidät kutsutaan eli heidän kutsujansa jo on valmiiksi asennoitunut myönteisesti ajatukseen. Ne alueet joissa ei haluta kuulla mitään ovat Seta-aktiivien kokemuspiirin ulkopuolella etenkin jos näillä aktiiveilla on rahaa asua miellyttävimmillä asuinalueilla.

Päin vastoin kuin Tony Halme, Setan kouluttajat eivät järjestä kiertueita lähiökuppiloihin. Tai jos järjestivät niin heistä ei koskaan kuultu sen jälkeen.

"Ehkä Pora-liike ja miesmies voisivat vaihtaa päikseen asuinpaikkaa, kumpikin pääsisi pois omasta tuppukylästään."

Minusta tuntuu että minä ja miesmies voisimme perustaa kommuunin sinne itärajalle.