Kun toinen pysyy kaapissa...

Tämä on vähän epävarma ajatus, mutta viime aikoina olen asiaa miettinyt. Olemme olleet poikaystäväni kanssa yhdessä noin neljä ja puoli vuotta ja voimme monessa mielessä hyvin. Itse tulin n. 22-vuotiaana suhteen alussa kaapista aika totaalisesti ja olen sittemin raahannut poikaystävääni sukujuhlissa ynnä muissa. Käymme usein esim. vanhempieni luona, tapaamme sisaruksiani jne. Ja minulle ainakin kaikki tuo perheyhteys ja sen varsinaisen elämän eläminen pariskuntana on tärkeää. Poikaystäväni on sen sijaan kaapissa omilta vanhemmiltaan. Hän ei halua kertoa vanhemmilleen, pysyy vakaasti tässä päätöksessä kunnes hän katsoo että asiaa voi harkita uudelleen. Sinänsä kunnioitan hänen päätöstään, vaikka omasta mielestäni se on toki vähän typerää. Emme myöskään asu yhdessä, itse asiassa poikaystäväni juuri osti asunnon. Hänelle tärkeintä on yhdessäolo kahden kesken, mikä tietenkin onkin kivaa ja tavallaan jokaisen parisuhteen "perustila". Minullekaan yhteisasuminen ei ole mikään pakko, mutta toisaalta ei ole kiva aina herätä toisen kodista ilman puhtaita sukkia. Kaiken kaikkiaan arkielämähän soljuu eteenpäin mukavasti. En kuitenkaan malta joskus olla ajattelematta sitä, kuinka elämä tavallaan valuu myös hukkaan Joskus olisi kiva viettää joulua rakastamansa ihmisen kanssa. Tai eikö ole hassua tavata esim. toisen äiti, joka ei tiedä että olen kuullut hänestä melkein kaiken ja jakanut elämäni monta vuotta hänen poikansa kanssa. Vaikka parisuhteessa ollaan periaatteessa sitä toista osapuolta varten, niin kyllä kai elämän rikkaus ja väkevyys tulee myös sen aitoudesta? Eli siitä, että näyttää itsensä sellaisena kuin on myös muille läheisilleen.

Hyvä Gardner

Ensinnäkin onnea teille yhteisistä 4,5 vuodesta. On kiva lukea, että voitte monessakin hyvin, niinkuin kirjoitat. Onnea myös siitä, että olet "uskaltautunut" ulos. Onnea myös poikakaverillesi siitä, että voi tulla sinun sukujuhliin ja todennäköiseti olla ihan luontevasti mukana perheesi yhteydessä.

Poikakaverisi varmasti ihailee sinun ja perheesi suhdetta ja on onnellinen, että saa olla yksi teistä, sinun kauttasi.

Hänellä on varmasti omat syynsä olla tulematta "ulos" omalle perheelleen. Ymmärrän oikein hyvin miltä sinusta tuntuu. Anna kuitenkin poikakaverillesi aikaa, anna hänen rauhassa harkita asiaa ja ehkäpä hän niin tekeekin. Toiset tarvitsevat enemmän aikaa kuin toiset. Osaltasi sen ymmärrätkin, koska sanot kunnioittavasi hänen päätöstään.

Et löydä puhataita sukkia kun hänen luotaan heräät. Et voi toivottaa hänen perheensä tavatessasi hyviä huomenia anopille.

Kirjoitat: "Vaikka parisuhteessa ollaan periaatteessa sitä toista osapuolta varten, niin kyllä kai elämän rikkaus ja väkevyys tulee myös sen aitoudesta?" Tiedätkö, juuri sinua varten hän on - aidoimmillaan.

Mun kantani tähän kaappiasiaan yleisesti on, että jokainen tekee kuten parhaaksi katsoo. Monesti tulee sellainen painostava tunne tästä outtaamisesta.

Noin pitkässä suhteessa on jo varmaan ainakin jonkinlainen tieto siitä, miksi toinen ei vanhemmilleen kerro. Mielestäni oikea tie tässäkin tilanteessa on tukea kumppania tekemään hänen näköisensä ratkaisun. Yritykset pään kääntäminen voivat olla vain haitaksi, yleensä ovat - miehet osaavat olla kovakalloisia.

Toivottomaksi ja toimettomaksi ei toki kannata heittäytyä. Tietysti aina kannattaa pitää mielessä vanha viisaus - kun antaa pirulle pikkusormen ...

Ymmärrän Gardneria hyvin. Tiedän, millaista on viettää joulu yksin, kun on suhteessa. Ei ollut kivaa olla se, jonka joulu meni odottelemiseen ja lässähti sitten lopulta siihen, kun toinen oli syönyt jne kotonaan eikä huvittanut jatkaa sitä minun kanssani. Juhlapyhissä sen näkee, mitä on arvostaminen. Työ ohitti myös kaiken muun yhdessä-olon. Olin aina paitsiossa. Kestin sitä kokonaiset 6 vuotta.

Nyt jälkikäteen ajattelen, että suhde oli minulle tärkeämpi ja minä olin idealistisempi sen suhteen kuin silloinen miesystäväni, ja luovuin paljon omasta elämästäni suhteen vuoksi eikä se kannattanut yhtään. Se oli typerää ja sokeaa. Minä panostin kaksinverroin suhteen kasassapysymiseen kiltteyteni takia, mikä ei pelastanut sitä.Tuli vain riitoja.

Ehdotan Gardner sinulle sellaista, että älä luovu mistään sen "aasin" takia, vaan elä täysillä, koska muuten sinusta alkaa tuntua siltä, että olet tyhmä bimbo eikä se ole mukava tunne.

Minä taas ymmärrän hyvin Gardnerin kumppania. Olen itse pähkäillyt kohta kolme vuotta vanhemmille kertomista, enkä ole vieläkään saanut sitä tehdyksi. Tosin minulla ei ole kokemusta läheskään niin pitkästä homoseksuaalisesta suhteesta kuin sinulla Gardner, mutta rakastanut olen syvästi. Joskus vaan on niin, että omat vanhemmat ovat kaikkein homofoobisimmat ihmiset omassa elämässä, ja kertominen voi olla todella vaikeaa.

Jos kumppanisi ei pysty kertomaan teidän suhteestanne vanhemmilleen, ei sen tarvitse tarkoittaa ollenkaan sitä, että hän rakastaisi sinua vähemmän kuin sinä häntä. Ymmärrän senkin, että nykytilanne rasittaa sinua, mutta älä silti painosta kumppaniasi. Eikö se ole kuitenkin kaikkein tärkeintä, mitä teidän kahden välillä on? Ja ole onnellinen, että sinulla on noin suvaitsevaiset vanhemmat, kaikille ei niitä ole suotu.

Tässä on sellainen kuvio, että on vähän pakko jotenkin ymmärtää molempia.

Etenkin joulut ja muut juhlat voivat olla isoja koettelemuksia. On ahdistavaa, kun se, jonka kanssa haluaisi viettää joulun yhdessä, on jossain ehkä toisella puolella maata. Ja sitten kun pitäisi olla kivaa perheen (ja kenties muunkin suvun) kanssa, niin ikävä pudottaa hyvinkin fiilistä.

Kenties siihen avoimempaan perheeseen puolisokin on tervetullut, mutta hänen vanhempansa todennäköisesti olettavat, että kun tyttöystävää ei ole esitelty, niin ei ole mitään syytä jäädä tulematta kotiin. Ja kyllähän useimmat kotona tahtovat käydäkin. Jos salaisuutta ei olisi, niin molempien vanhemmat todennäköisesti ymmärtäisivät, että kotireissut voisi hoitaa peräkkäin tai jos matka on pitkä, niin ehkä vuorovuosin.

Mutta.

Vanhemmille kertominen voi olla vaikeaa, tuntua mahdottomalta. Se ei tarkoita sitä, että puolisolla ei olisi merkitystä ja etteikö tätä haluaisi esitellä vanhemmille. Joissain tapauksissa - faktahan se on - voi seurauksena todella olla välirikko.

En oikein keksi muuta neuvoa kuin ajatella ja toivoa, että kenties vielä joskus on toisin.

Yhdessä asuminen on toinen juttu, enkä siihen ota kantaa tässä.

En pysty ymmärtämään ihmistä, jolla on neljän ja puolen vuoden vakaa suhde takana, joka elää itsenäistä, vanhemmistaan riippumatonta elämää eikä silti uskalla tulla kaapista ulos vanhemmilleen. Ei mahdu minun päähäni.

Tietysti jokainen saa itse päättää, milloin on sopiva aika sille isolle keskustelulle kotona mutta yli neljän yhteisen vuoden jälkeen poikakaveri saa kyllä rueta jo vähän painostamaan. Ainakin minun mielestäni.

Näin mutupohjalta, voi toisaalta olla loppujen lopuksi poikaystävällesikin parhaaksi, että hänen vanhempansa saavat tietää totuuden. Ehkä jos bf:si tietäisi, tai tietää, että tilanne ahdistaa sua (tilanne ei välttämättä ahdista häntä niin paljoa) niin se rohkaisisi häntä kertomaan vanhemmilleen, tai sitten vain työntäisi pahemmin puun ja kuoren väliin. Vaikea sanoa mitään, kun ei ihmisiä tunne, mutta sanonpa silti :)

tuntuu tutulta, vaikka itse olenkin vasta lasten kengissä yleensäkään kun puhutaan homoseksualisuudesta. seurustelin itse noin vuoden verran tytön kanssa. hänen kanssaan tunsin olevani niin ahtaalla: minkäänlaisia tunteita ei saanut näyttää julkisesti, aina piti nähdä jomman kumman kotona, ettei vain lesbo-juorut lähtisi liikkelle. itse kuitenkin haluan kaikkien tietävän, ymmärsivät tai ei, että olen onnellinen. minkä takia onnellisena ei saa näyttää siltä?

tapasin pari viikkoa sitten aivan ihanan tytön, jolle oli heti automaattisesti selvä, että tunteita voi näyttää myös julkisesti. on niin paljon vapauttavampaa olla, kuin haluaa, tunteitaan peittämättä. itselle tuli tyttöön tutustuttuani tunne, että voisin kaapin ovea jo raottaa.läheisimmät ystäväni tietävät suuntautumiseni, mutta esim.koulussa tai sukulaisille (lukuunottamatta siskoa, serkkua sekä tätiä) asiasta en ole uskaltanut edes hiiskua. kohta on kyllä senkin aika, siitä olen varma.

siinä oli oma tarinani, mutta gardnerille: koita kestää, kaikella on aikansa ja varmasti poikaystäväsi tulee paljastamaan identiteettinsä suvulleen. asia on rasittavaa, kuten itse jo vuodessa huomasin. mutta painostamaan sinun ei kannata ryhtyä, kaikki ajallaan.

toivon vain, että poikaystävänsä tajuaa, että se ei välttämättä ole maailmanloppu. vanhemmat saattavat ottaa sen paremmin vastaan kuin uskoisikaan ja silloin elämä hymyilee ja todella kovaa :)
voimia teille ja hyvää jatkoa!

Koko ongelma on sukkatason ongelma, hohhoijaa.

Olen itse myós samanlaisessa parisuhteessa jo 9 vuotta, oma perheeni tietáá paristani láhes kaiken mutta hánen vanhempansa "eivát", táytyy laittaa lainausmerkkeihin sillá olemme asuneet samassa pienessa asunnossa yhdessá 7 vuotta, meillá on yksi sánky ja vanhemmat ovat kyláilleet kotonamme, ja olen varma ettá he asiasta tietávát. Alussa etenkin toisen äiti oli hieman viileä kanssani, mutta vuosien myötä hän kuitenkin osoittaa teoin ja sanoin pitävänsä minusta kuin yhtenä perheenjäsenenä. Olen tyytynyt tähän tilanteeseen ja joskus miettii, onko sittenkin joidenkin ihmisten kanssa olla paras lausua sanoja äännen ja ehkä se muuttaisi tilannetta huonommaksi, vai vaan antaa asioiden kulkea eteenpäin omalla painollaan? Rakastan pariani yli kaiken ja se on mielestáni tärkeintä maailmassa - elää yhdessä hänen kanssaan.

In_closet: Miten niin sukkatason ongelma? Olen kerran seurustellut kaappitapauksen kanssa ja toista kertaa ei tule. Touhu oli ihan naurettavaa.

Niin se vain on, että toiset eivät osaa rakastaa muita kuin itseään, tai sitten itseään ja äitiään. Muut saavat olla sivustaseuraajia tai painua niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, ellei tämä arvojärjestys satu sopimaan.
Suosittelen omaehtoista pippurimaamatkaa, se kun on molemmille osapuolille paras ratkaisu. Niin, ja pelkkä ,menolippu riittää!

Kiitos vastauksista. Mukavaa kuulla toisten aatoksia - asiat pysyy ikäänkuin mittasuhteissa. Poikaystäväni on kaapissa yhä niiltä osin kuin olikin, eikä se minua nyt NIIN paljon harmita. On meillä kuitenkin paljon omaa elämää ja tilanteita, joissa ei tarvitse kaappeilla. (Mut toivo elää...)

Sanoisin kuitenkin vielä, ettei tuo kaappiasia ole toki yksinkertainen. Ei kenenkään tarvitse joka tilanteessa julkisesti olla homo, koska eihän sillä ole suurimmaksi osaksi mitään merkitystä elämässä. Mutta ei omaa ihmissuhdettaan pitäisi tarvita piilotella sellaisissa tilanteissa, joissa sen esilletuominen olisi luontevaa ja normaalia. Ja oikeastaanhan normaalia olisi se, ettei tämä olisi loppujen lopuksi niin iso juttu.

Kaapista ulos tulleet ovat kuin "taivaallisen valon" nähneet. Uskovat vain omaan yhteen elämäntapaansa ja sen autuuteen, haluten varottaa muita helvetistä ja kadotuksesta.

Kaapissa eläminen on joillekin yhtä oikein ja yhtä miellyttävää ja yhtä autuasta, kuin se toinen tapa.

Toki, Eriksson. Jos olet sinut kaappisi kanssa niin minulla ei ole ongelmaa. Sinun kaapistasi tulee minulle ongelma vasta sitten jos me kaksi alamme seurustella. Ymmärrätkö eron? Jos et ole minun seurustelukumppanini, niin saat minun puolestani pysyä kaapissa vaikka maailman tappiin asti.

Olen hieman samoilla linjoilla kun "peter". Mutta uskon tosin, että ei kukaan kaappihomo ole sinut itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa. Jos he olisivat sinut, he olisivat aivan varmasti avoimesti sitä mitä he todellisuudessa ovat. Seksuaalisuutta tai seksuaali-identiteettiä ei kuitenkaan pidä liittää jokaiseen asiaan. On paljon elämää missä seksuaalisilla taipumuksilla ei ole mitään olennaista merkitystä niin kuin tuossa jo joku kirjoittikin.

Gardnerille voisin kyllä sanoa oman näkemykseni ja kokemukseni puitteissa, että jotkut ihmiset vain kokevat homoseksuaaliset taipumuksensa niin ristiriitaisina, että hei eivät ole koskaan, eivät koskaan, sinut itsensä kanssa. Eli voi olla aivan hyvin niinkin, että kumppanisi ei tule ikinä kaapista ulos. Mutta jos ja kun se ei sinua erityisemmin häiritse ja koet olevasi suhteellisen tyytyväinen suhteeseenna niin ilohan se on pienikin ilo. ;) Oletko koskaan keskustellut kumppanisi kanssa mikä siinä homoseksuaalisuudessa tai kaapista ulostulemisessa on niin pahaa? Anyway, hyvää jatkoa teille molemmille.

Samat sanat. En seurustelisi kaapissa asustavan kanssa.

Itse odotin aika kauan ennenkuin kerroin äidilleni, itseasiassa niin kauan että on vakiintuneempi suhde. Sitten kun "se oikea" löytyi, olin ehkä alle 2 viikkoa kun sanoin äidilleni missä mennään. Jep, riitahan siitä tuli, mutta se selviteltiin nopeasti ja nyt äiti puolustaa minua ja kannustaa olemaan mitä olen. Ja syy miksi riita tuli, oli kristillisyys.

Itse olen vankasti sitämieltä että jossain vaiheessa se on kuitenkin tehtävä, jo kumppaninkin takia. Ei siitä vain tule mitään että asutaan-ei asuta yhdessä ja salaillaan tilanteita, siitä kärsii aivan kaikki.
Itse olin kaapissa osalle ystävistäni ja kyllä nyt harmittaa miksi pistin itseni sellaisen helvetin läpi. Niin paljon peruuntuneita menoja, valehteluja, kieroiluja ja ties mitä. Oli aika työ sitten saada kavereiden luottamus takaisin, siis niiltä jotka eivät tienneet.

Ymmärrän toki että voi olla vaikeaa kertoa vanhemmille, niin se oli itsellekin, mutta hei: omasta elämästä kannattaa pitää huolta ja vaikkei olekaan super-julkihomo (esim. töissä ei kaikkien tarvitsekaan tietää) niin lähipiiri ja perhe pitää olla tietoisia.

Ajattelin taas jakaa viimeisimpiä tapahtumia aiheesta... Osin myös tästä keskustelusta rohkaistuneena otin tässä loppukesällä asian aika vakavahenkisesti puheeksi poikaystäväni kanssa. Tilanteesta muodostui hankala. Hän käsitti että jotenkin uhkaan häntä tulemaan kaapistaan. Halusin kertoa, että minusta meidän molempien tulisi olla sitä mieltä, että elämä voisi olla mukavampaa jos hänen vanhempansa tuntisivat poikansa ja hänen elämänsä, ehkä voisimme kaikki jopa elää samaa elämää. Ja kyllä hän lopulta ymmärsi minua. Olen aika iloinen siitä, että sain tämän asian viimein sellaiseen tilaan, ettei minulla ole enää mitään sanottavaa kaihertamassa sisälläni. En ainakaan hävinnyt mitään. Minusta on toisaalta ihan sama, vaikka hän ei koskaan kertoisi vanhemmilleen. Pääasia on se, että hän ymmärtää ettei minun voi odottaa joustavan omassa elämässäni tai tekemisissäni tässä asiassa kovinkaan paljon, koska kannatan jokatapauksessa pikaista kaapista poistumista. Minusta meidän tehtävä on kuitenkin nauttia elämästä niin kauan kuin sitä on ja siihen ainakin minulla kuuluvat perhe ja ystävät ihan olennaisesti.

Hienoa Gardner! Jo ymmärrys täydestä elämisestä ja sinun käsityksestäsi siitä on suuri asia! Uhkailemalla ei olisi saavuttanut mitään hyvää. Nyt tilanne tunteminen on selkiyttänyt suhdettanne ja oloanne - toivon molemmilla.

Niin G., mikään ei kumminkaan muuttunut siihen toivomaasi suuntaan ja sinä olet se, joka antaa myöten ja joustaa. Itsehän olet ristisi valinnut? Sitten voittekin jatkaa leikkiä: rakastaa, ei-rakasta, rakastaa...ja testata toistenne pinnaa ja hermoja. Tämä ristiriita hiertää jokatapauksessa suhteenne pohjaa. Sen voi hylätä( olla siitä hiljaa) ja sopeutua tilanteeseen ja olla sitten tyytymätön, koska " elämä on nyt tätä!".

Nimimerkki "miesmies" tuo kerta kerran jälkeen parhaat rimanalitukset. Tämäkin meni erittäin tyylipuhtaasti.

Tulin itse ulos kaapista vanhemmilleni vasta kun löysin itselleni miehen, sitä ennen minusta he eivät sillä tiedolla tehneet yhtään mitään.
Meillä kun ei ole sellainen "perhe on paras ystäväsi" - perhe, vähän sellainen etäisempi juttu niin siksi olen tuossa uskomuksessa monta vuotta.
Nyt kun tulin ulos asiat ovat toimineet "buissnes as usually" - periaattella.
Mieheni ja minä emme pidä suurta numeroa homudestamme, eli tarkoittaa sitä ettemme kierrä ovelta ovelle kertomassa homuden ilo sanomaa vaan jos joku kysyy niin joko vastaan tai en.
Mielestäni suurin osa ihmisistä ei tee sillä tiedolla yhtään mitään jos ei kuullu meidän lähi piiriin.

Minulla on mukaan runsas lukuinen ystäväpiiri jossa on niin naisia, miehiä ja lapsia niin heteroita kuin homoja ja eri kansalaisuuksia, se riittää meille.

Olen sitä mieltä että jokainen toimikoot parhaalla katsomalla tavallaan. Ymmärrän kyllä myös senkin että jos monen vuoden(yhdessä olon) päästä vapisee kun haavan lehti ja pelkää mitäköhän muut sanoo...se voi alkaa hieman nyppimään.
Ei tässä ole kysymys kun elämästä, ei sen kummemmasta.
Kylmä totuus on se että suurin osa ihmisistä ovat helvetin tyhmiä ja eivätkö halua että mikään uusi asia heiluttaa heidän haurasta korttitaloaan. Mielestäni pääsen helpommalla kun en ole heidän kanssaan missään tekemisissä, ainakaan vapaa-aikana.

On paljon uteliaita ihmisiä, jotka haluavat penkoa toisten elämää...jotkut tekevät sitä ihan ammatikseen asti( toimittajat). Sitten he usein myös arvostelevat näitä ihmisiä takanapäin, vaikka se ei heille kuulu yhtään, miten kukakin elää, mutta he etsivät kiusattavia ja mustamaalattavia. Minusta se on sairasta ja pahuutta.

Sitten heterot yhtyvät tähän mollaamiseen laumassa, koska heidän päässään ei ole kuin rusinankokoiset aivot.

Joskus minua suoranaisesti vituttaa se, että homo on usein altavastaajana näissä tilanteissa.