- 1 / 20
- Damon
- 4.9.2005 20:22
Tässä taas yksi tarina. Olisin hirveän iloinen jos jaksaisitte tämän lukea ja vieläpä kertoa rehellisiä mielipiteitänne minulle!
Mulla on takana 24 vuoden elämä. Kaapista tulin ulos (hyväksyin itseni täysin) vasta n.21-22 vuotiaana, joten melko pitkä prosessi oli. Olen viettänyt hulvattomia sinkkuvuosia ja nyt tuntuukin, että ne saisivat olla jo mennyttä. Toisin sanoen kaipaan vakautta ja tasapainoa ihmisuhteisiini...kunnollisen ja lämpimän, rakkautta hehkuvan suhteen :) Tässäpä oli pohjustusta kerrakseen.
No, loppukeväästä 2004 tapasin aivan ihanan pojan, johon ihastuin ensisilmäyksellä tulisesti. Tunne oli molemmin puolinen, ja koko kesä vietettiinkin yhdessä 24/7. Kummallakin oli kuitenkin tiedossa se tosiasia, että syksyllä minä joutuisin muuttamaan toiseen kaupunkiin. Olisin ollut valmis yrittämään kaukosuhdetta, mutta kumppanini ei siihen pystynyt. Näin ollen erosimme ystävinä syksyllä. Ihastuminen oli kuitenkin muuttunut kesän mittaan rakkaudeksii, eikä eroaminen osottautunutkaan niin yksinkertaiseksi asiaksi. Pääsin kyllä kumppanistani yli yllättävän nopeasti, mutta pian hän alkoi soitella perääni ja vanhat tunteet palasivat takaisin. Suhteemme jatkuikin sitten koko talven vaikealla ja rasittavalla tavalla. Emme olleet sitoutuneita toisiimme, mutta aina kun näimme käyttäydyimme kuin pariskunta, perusarkea ja seksiä myöten. Mitä pidemmälle talvi eteni, sitä syvemmäksi rakkauteni muuttui ja oloni vaikeutui. Olisin vaan halunnut puhua asiat selviksi ja yrittää (kunnolla) uudestaan. Ilmeisesti kumpikin pelkäsi menettävänsä toisen puhumalla, joten meni pitkä aika, ennen kuin hiiskahdimmekaan asiasta toisillemme. Noh, nyt alan jaarittelemaan hirveätä romaania tänne. Joka tapauksessa talvi oli tunnepuolella todella raskas minulle! Emme tuntuneet pääsevämme minkäänlaiseen ratkaisuun. Kumppanini sanoi minulle, ettei vaan pysty kaukosuhteeseen ja ettei tällä hetkellä pysty seurustelemaan muutenkaan. Viimein nyt tänä kesänä sain sydän verellä sanottua hänelle, että rakastan häntä mutta en enää pysty jatkamaan näin ja että minun on nyt pakko jatkaa eteenpäin. Helppoa se ei helvetti vieköön ollut! Olihan minulla talven aikana ollut muitakin pikku juttuja, mutta ne tuntuivat aina vain hänen korvikkeiltaan...
No, kesä eteni ja eräänä ihanana elokuun iltana tapasin sattumalta yhden ihanan pojan. Ihastuminen tapahtui taas ensi silmäyksellä. Sovimme treffit ja siitä se lähti. Päivä päivältä olen ihastunut häneen enemmän ja enemmän ja meininki on ollut kaikin puolin todella hyvä! Tämä kaikki on tuntunut aivan mahtavalta viime talven jälkeen! Juttelemme pojan kanssa paljon kaikista asioista ja kerran sainkin selville, että hänellä on takanaan hyvin pitkä suhde jonka päättymisestä ei ole järin kauaa. Silloin päätinkin, että en millään lailla halua painostaa häntä mihinkään, vaan annan hänelle kaiken mahdollisen ajan toipua erosta jne. Suhteen päättyminenhän ei ole koskaan helppo asia. Meillä on kuitenkin ollut aivan ihanaa! Olemme olleet lähekkäin ja rakastaneet.
Eilen huomasin, että häntä painaa jokin. Juttelimme sitten asiasta ja hän sanoi minulle, että tykkää minusta kauheasti, mutta ei ole vielä pitkään aikaan valmis mihinkään...Halasin häntä ja sanoin ymmärtäväni täysin. Sanoin, että annetaan ajan kulua ja katsotaan mitä tapahtuu, eihän meillä ole kiire mihinkään.
Nyt en sitten kuitenkaan tiedä mitä ajattelisin...? Pidän hänestä aivan valtavasti, mutta en tiedä jaksanko enää odottaa ketään kaikkien menneiden ihmissuhdesähläilyjeni jälkeen. Pelottaa, että tämäkin kääntyy samanlaiseksi suhteeksi, kuin mitä exäni kanssa oli. Toisin sanoen en tiedä, jaksanko enää olla näin ymmärtäväinen ja kiltti? Haluan suhteen, joka on tosi. Haluan suhteen, jota voi rehellisesti sanoa suhteeksi. En haluaisi enää antaa ihmisille epäselvää vastausta, kun he kysyvät olenko sinkku. Hätäilenkö minä?
Huhhuh, tulipas tästä pitkä juttu (ja varmasti epäselvä...olen aika väsynyt). Mutta jos jaksoit lukea tähän saakka, niin kiitos sulle siitä!
Mulla on takana 24 vuoden elämä. Kaapista tulin ulos (hyväksyin itseni täysin) vasta n.21-22 vuotiaana, joten melko pitkä prosessi oli. Olen viettänyt hulvattomia sinkkuvuosia ja nyt tuntuukin, että ne saisivat olla jo mennyttä. Toisin sanoen kaipaan vakautta ja tasapainoa ihmisuhteisiini...kunnollisen ja lämpimän, rakkautta hehkuvan suhteen :) Tässäpä oli pohjustusta kerrakseen.
No, loppukeväästä 2004 tapasin aivan ihanan pojan, johon ihastuin ensisilmäyksellä tulisesti. Tunne oli molemmin puolinen, ja koko kesä vietettiinkin yhdessä 24/7. Kummallakin oli kuitenkin tiedossa se tosiasia, että syksyllä minä joutuisin muuttamaan toiseen kaupunkiin. Olisin ollut valmis yrittämään kaukosuhdetta, mutta kumppanini ei siihen pystynyt. Näin ollen erosimme ystävinä syksyllä. Ihastuminen oli kuitenkin muuttunut kesän mittaan rakkaudeksii, eikä eroaminen osottautunutkaan niin yksinkertaiseksi asiaksi. Pääsin kyllä kumppanistani yli yllättävän nopeasti, mutta pian hän alkoi soitella perääni ja vanhat tunteet palasivat takaisin. Suhteemme jatkuikin sitten koko talven vaikealla ja rasittavalla tavalla. Emme olleet sitoutuneita toisiimme, mutta aina kun näimme käyttäydyimme kuin pariskunta, perusarkea ja seksiä myöten. Mitä pidemmälle talvi eteni, sitä syvemmäksi rakkauteni muuttui ja oloni vaikeutui. Olisin vaan halunnut puhua asiat selviksi ja yrittää (kunnolla) uudestaan. Ilmeisesti kumpikin pelkäsi menettävänsä toisen puhumalla, joten meni pitkä aika, ennen kuin hiiskahdimmekaan asiasta toisillemme. Noh, nyt alan jaarittelemaan hirveätä romaania tänne. Joka tapauksessa talvi oli tunnepuolella todella raskas minulle! Emme tuntuneet pääsevämme minkäänlaiseen ratkaisuun. Kumppanini sanoi minulle, ettei vaan pysty kaukosuhteeseen ja ettei tällä hetkellä pysty seurustelemaan muutenkaan. Viimein nyt tänä kesänä sain sydän verellä sanottua hänelle, että rakastan häntä mutta en enää pysty jatkamaan näin ja että minun on nyt pakko jatkaa eteenpäin. Helppoa se ei helvetti vieköön ollut! Olihan minulla talven aikana ollut muitakin pikku juttuja, mutta ne tuntuivat aina vain hänen korvikkeiltaan...
No, kesä eteni ja eräänä ihanana elokuun iltana tapasin sattumalta yhden ihanan pojan. Ihastuminen tapahtui taas ensi silmäyksellä. Sovimme treffit ja siitä se lähti. Päivä päivältä olen ihastunut häneen enemmän ja enemmän ja meininki on ollut kaikin puolin todella hyvä! Tämä kaikki on tuntunut aivan mahtavalta viime talven jälkeen! Juttelemme pojan kanssa paljon kaikista asioista ja kerran sainkin selville, että hänellä on takanaan hyvin pitkä suhde jonka päättymisestä ei ole järin kauaa. Silloin päätinkin, että en millään lailla halua painostaa häntä mihinkään, vaan annan hänelle kaiken mahdollisen ajan toipua erosta jne. Suhteen päättyminenhän ei ole koskaan helppo asia. Meillä on kuitenkin ollut aivan ihanaa! Olemme olleet lähekkäin ja rakastaneet.
Eilen huomasin, että häntä painaa jokin. Juttelimme sitten asiasta ja hän sanoi minulle, että tykkää minusta kauheasti, mutta ei ole vielä pitkään aikaan valmis mihinkään...Halasin häntä ja sanoin ymmärtäväni täysin. Sanoin, että annetaan ajan kulua ja katsotaan mitä tapahtuu, eihän meillä ole kiire mihinkään.
Nyt en sitten kuitenkaan tiedä mitä ajattelisin...? Pidän hänestä aivan valtavasti, mutta en tiedä jaksanko enää odottaa ketään kaikkien menneiden ihmissuhdesähläilyjeni jälkeen. Pelottaa, että tämäkin kääntyy samanlaiseksi suhteeksi, kuin mitä exäni kanssa oli. Toisin sanoen en tiedä, jaksanko enää olla näin ymmärtäväinen ja kiltti? Haluan suhteen, joka on tosi. Haluan suhteen, jota voi rehellisesti sanoa suhteeksi. En haluaisi enää antaa ihmisille epäselvää vastausta, kun he kysyvät olenko sinkku. Hätäilenkö minä?
Huhhuh, tulipas tästä pitkä juttu (ja varmasti epäselvä...olen aika väsynyt). Mutta jos jaksoit lukea tähän saakka, niin kiitos sulle siitä!