Tutustumisen vaikeus

Olin eilen illalla Con Hombresissa ja näin siellä komean nuoren miehen. Hän istui yksin ja minun olisi tehnyt mieli käydä tutustumassa häneen. Olin itse porukassa ja senkään vuoksi en viitsinyt tai enemmänkään uskaltanut käydä tervehtimässä.

Kukaan muukaan ei uskaltautunut hänen luokseen ja niinpä hän lähti pois aika pian. Samaan aikaan paikassa istui useampia miehiä yksin huomattavissa määrin. Tuntui siltä, ettei kukaan uskaltanut mennä tekemään tuttavuutta kenenkään kanssa.

Itsekään en saanut muuta puhekontaktia kuin vain oman seurueeni ja baaritiskillä olleen työntekijän kanssa. Ehkä se vaikutti asiaan, etten näytä ihan prototyyppisuomalaiselta enkä ole ns. kliseetapaus (eli en pukeudu mitenkään homohtavasti, muodikkaasti, en käytä koruja enkä värjää tukkaani). Kaiken lisäksi puhuimme englantia porukassamme, joten se varmaan toi etäisyyttä.

Miksihän miehet eivät uskalla tehdä tuttavuutta toistensa kanssa? Eihän se ensimmäinen juttu liene seksi eikä suhdekaan, vaan ihan pelkkä tutustuminen.

Keskustellaanpa nyt tarkemmin tästä aiheesta, kerrotaan mielipiteitä ja kokemuksia.

t. Schlager

Itselleni uusiin ihmisiin tutustuminen teettää usein vaikeuksia.. tai lähinnä itse teen siitä vaikeaa. Olen niin ujo. Yleensä tutustun uusiin ihmisiin muiden seurassa. Yksi ihminen tulee mieleen, johon olen tutustunut ilman "välikäsiä".. eräs aivan mahdottoman söpö poika. Olin häneen todella ihastunut. Nykyään olemme kavereita.. koskaan hänelle en ole kertonut miksi alunperin pyrin häneen tutustumaan.

Jonkun se aloite aina täytyy tehdä, puhuttiin kieltä mitä hyvänsä. Jos kaksi tuppisuusuomalaista tuijottaa vain toisiaa, ei siinä valmista tule, vaikka kuinka kauan sitä jatkaa. Rohkeasti aloite haltuun, jos toinen ei uskalla. Ja turha selittää, että olen ujo.
Ujous on vain tekosyy, jolla vältellä ihmiskontakteja.

arkadas kirjoitti: "Ujous on vain tekosyy, jolla vältellä ihmiskontakteja."

Itse asiassa ujous lienee verrannollinen siihen, että moni pelkää saavansa jotakin tämänsuuntaista vastaukseksi:
- Suksi suolle!
- Sori, oon jo varattu.
- Sä et oo oikein mun tyyppiäni...
- Oletko ajatellut laihdutuskuuria ja muutenkin ulkonäkösi muuttamista?

Eli siis torjunnan pelko on suuri syy ujouteen.

Vaikenemisen kulttuurissa on sekin ikävä puoli, että - jos yrität tutustua johonkuhun ja se "onnistuu" aluksi, niin todella usein se ymmärretään vain ja ainoastaan iskuyritykseksi (toki saa ollakin sitä, mutta ei ole sitä aina).
Yllä jo kuvaavaa viestintää!

Tulin mieleeni muuten sekin, että useimpiin ystäviinsä ihminen jollakin tasolla ihastuu. En tarkoita tässä mitään eroottisten unien kohdetta, mutta sitä, että ihminen oikeasti pitää toisesta ja esim. voi pitää hyvännäköisenä. Tai ehkä voi ollakin olemassa pieni eroottinen lataus...

Hankaluuksia asiassa olen kokenut minäkin. Nuorempana sitä oli turhankin arka tai varovainen.

Nyttemmin olen havainnut hyväksi sen, että en mene juttelemaan muuten kiinnostavan ihmisen kanssa, jollen ensin saa positiivista katseyheyttä. Eipä sekään ole mikään oikotie onneen, mutta siten kuvittelen vähentäväni turhia yrityksiä tehdä tuttavuutta. Voikin sitten tapahtua useampikin käynti homobaarissa ilman, että tulee otettua kontaktia kehenkään uuteen ihmiseen.

Mutta semmosta se on. Lihatiskimaineestaan huolimatta baarit ovat yllättävän kesyjä paikkoja.

Schlager... Vastasit minulle, että ujous on torjunnan pelkoa. Kuitenkin keskustelun avauksessa tunnustit ette viitsinyt tai uskaltanut käydä tervehtimässä kyseistä henkilöä. Ja kohta oletkin kysymässä miksihän miehet eivät uskalla tehdä tuttavuutta toistensa kanssa...

Tuo mainitsemasi torjunnan pelko on merkki itsetunto-ongelmista, näin minä sen näen. Ihminen, joka haluaa todella tutustua toiseen, tuskin ensimmäisenä alkaa miettiä sitä millä sanoilla hänet torjutaan. Toisaalta, onko Sinulla jo torjuntavastaukset valmiina niille ihmisille, jotka mahdollisesti saattaisivat haluta tutustua sinuun?

En usko alkuunkaan, että pukeutuminen tai prototyyppiys saati englannin puhuminen olisi vaikuttanut etäisyyden syntyyn. Toki moni suomalainen englantia osaa.

Tuollaisten syiden pohtiminekin mielestäni osoittaa epävarmuutta kommunikointitilanteissa. En tosin odota, että jokainen ihminen olisi samanlainen ja käyttäytyisi täsmälleen samoin, mutta tuo torjumisen pelko on este kanssakäymiselle. Eli ujous on (minun mielestäni) edelleenkin tekosyy... Siitä ujoudesta / torjumisen pelosta pääsee yli kun tekee itse sen ensimmäisen ratkaisevan askeleen...

Osin aihetta sivuten - terveys & hyvinvointi - osio on täynnä kirjoituksia, joissa sivutaan mielenterveyttä, samoin kuin tässäkin vedotaan torjumisen pelkoon. Mietin vain sitä, että onko neuroottisuudesta tullut itseisarvo vai keskustelupalstoista yleinen foorumi omien pelkojen läpikäymiseen / avun saantiin - vaikka maksettaisiin terapeutille omaisuus viikottaisista tapaamisista?

Anteeksi, jos kuullostan ylimieliseltä, mutta ihmettelen edelleen tuota torjumisen pelkoa / ujoutta - jos siitä ei pääse koskaan yli, ei varmaankaan koskaan tutustu myöskään ihmisiin - eller hur?

Arkadas, kenties se on tavallaan itsetuntoon liittyvä ongelma. Sen sijaan vihjauksesi, että se olisi neuroottisuutta, on hiukan yliampuvaa.

Olen toki tehnyt monta kertaa aloitetta, mutta eivät ne ole johtaneet mihinkään. Paitsi torjuntaan...

Joskus on käytettävä rajujakin aseita, saadakseen pienen saaliin =D.

Tulla torjutuksi silloin tällöini - so what. Olankohautus ja matka jatkuu - ei elämä sen kummempaa ole - turhaa sitä etukäteen pohtimaan, etten seuraavanakaan kertana uskalla tehdä aloitetta, koska minut saatetaan torjua. Jos tulee torjutuksi, niin palautuupa hetkeksi maanpinnalle, ettei kaikki ole yksinkertaista, eikä oma olemus olekaan niin tehokas, kuin se on joskus ehkä ollut - mutta ei siitä mielestäni elinikäistä stressiä kannata ottaa...

Kukaan ei koskaan olekaan väittänyt, että ihmissuhteet, niiden aloittaminen, solmiminen tai ylläpito olisivat yksinkertaisia asioita, mutta se, miten niissä päästään alkuun on yhtä vaikeaa, kuin miksi me itse haluamme sen tehdä.

Viittaus neuroottisuuteen oli enemmänkin yleistävä, koska kyseinen torjutuksi tuleminen ei taas "heteroveljillemme" tunnu olevan minkään valtakunnan ongelma... Tosin heillä lienee hieman isompi reviiri saalistettavanaan, saati sitten biseksuaaleilla, joilla meneekin sitten jo "yli rajojen" .

Mutta kun ne torjunnat ovat noin 100 prosenttisia. Maailma on epätasa-arvoinen. Arkadas, epäilen, että itsekin saattaisit suurin piirtein juosta karkuun... ;)

En väittänytkään maailman (ja tutustumisenkaan) olevan tasa-arvoista, ja siksi sen kanssa täytyy vain elää.. Ei siitä koskaan tasa-arvoista tulekaan.
Miksi kaiken pitäisi olla yksinkertaista ja helppoa? Täytyyhän elämässä haasteita olla, kuten tutustuminen toiseen ihmiseen ja sitä kautta ehkäpä elinikäisen ystävyyden aloittaminen - se vain vaatii työtä itseltämme, se vaati työtä toisilta. Eniten kuitenkin se vaatii työtä itseltämme, koska joudumme tuollaisten ratkaisujen edessä tekemään usein myönnytyksiä asioissa, joihin emme olisi halukkaita niitä tekemään - itsenäisyyteemme, koskemattomuuteemme tai itsemme asettamiin kritereihin nähden.

Jos asenteesi on tuollainen ennakoiva," karkuun juoksisit sinäkin", olet luonut itsellesi jo muurin ympärillesi, jota muut eivät voi rikkoa, vaikka kuinka yrittäisivät.

Tosin ajatukseni saattavat olle taas tuota "kyökkipuoskarointia" (joidenkin mielestä), mutta yritän (samalla yleisesti) raottaa sinne sisimpään - miksi rakennamme noita aitoja itsellemme, jotka estävät kommunikoinnin - siksikö, että saamme mediasta mielikuvat?
Mielikuvat siihen millaisia meidän jokaisen tulisi olla, miten meidän tulisi pukeutua, ollaksemme haluttuja, seksikkäitä, trendikkäitä etc...

Ihmiset, jotka hakevat tukea itselleen ja olemukselleen seuraamalla viimeisimpiä trendiailahteluja, voivat olla joidenkin mielestä muotitietoisia, minun mielestäni he ovat vain marionetteja - markkinavoimien naruissa pomppivia nukkeja, joiden ainoat kriteerit vaihtuvat sesongin mukaan.

Vaihtoehtona näen rakentaa itselleen sellaisen minäkuvan, jonka kanssa voi rohkeasti astua ventovieraiden sekaan ja sanoa, tällainen olen, ja tällaisena teidän tulee minut hyväksyä.

Miksi siis (edelleenkin) tehdä ennakkoasenteita tilanteista, jotka ovat tulevaisuudessa - todennäköisyys täsmälleen saman tilanteen toistumiseen on olemattoman pieni.

Ismo Alangon sanoin: " ...rappio on sitä, että rakastaa, ottaa hetkistä kiinni, eikä tahdo tappaa.."

Lisäyksenä edelliseen:
Oma olemukseni on mitä on - kuvaavaa sille on vuosia sitten Savon Sanomissa julkaistu pilakuva, joka teksi naurattaa vieläkin:
" Keruutähteistä näötää olovan, vuan niin on immeisen näkönen.."

No, se muuri on kyllä tullut vuosien varrella. Uskallan kyllä esim. laulaa karaokea selvin päin, mutta häkellyn, jos joku tuntematon tulee kehumaan suoritustani. Esim. chateissa kun kerron olemuksestani ja vammaisuudestani, niin vastaus on "kiitos ja hyvästi!".

Tunnustan olevani juuri sellainen hirveä ihminen joka tykkää yksikseen olemisesta. En todellakaan pidä siitä että seuraani tuppaudutaan enkä itsekään tunge toisten seuraan. Kaverit ovat eri asia - heitä on kiva tavata.

Helsigissä minua usein ärsyttää se, että kun olen puhumassa kaverini kanssa jossain homokapakassa, niin aina alta aikayksilön ilmestyy joku läpikännininen örisijä selittämään jotain täysin mielipuolista siihen väliin. Kännikala vaatii huomiota ja huomautus siitä, että meillä oli tässä keskustelu kesken ei tuota minkäänlaista tulosta: öriseminen ja tuppaaminen jatkuu entistä innokkaampana: hänellehän on puhuttu!

Olen nykysin aika suora ja ilmoitain että seuraa ei kaivata, voisiko ihminen poistua tai ainakin olla hiljaa. Olen kaiketi kamala ihminen. En tosiaankaan kestä enää humalaisia örisijöitä jotka liimautuvat kiinni (oli kuinka komea tahansa).

Eli itse en juurikaan etsi seuraa jos menen kapakkaan. Jos joku etsii eikä kuitenkaan saa suutaan auki, niin ehkä se on todellinen ongelma. Pitäisiköhän alkaa järjestää rusettiluisteluita jotenkin moderisoituina? Ei välttämättä huono idea oikein toteutettuna sisätilakapakassa ja oikeiden tehtävien kanssa.

Minä luulin ihmisen olevan itse asiassa mielenkiintoinen sen sisäisen olemuksen perusteella.

martin - samaa mieltä kanssasi, meille homoille tuntuu vain nuo ulkoiset tekijät merkitsevän silti enemmän.

Niin... väitän sen sisäisen näkyvän ulkoisessa. Jos näkee VAIN sen ulosannin, niin sehän voi olla ihan mitä tahansa.

Kuten vanhan kansan suulla on jo kauan todettu: "Moni kakku päältä kaunis, vaan on ... sisältä."

Kyllä!

Palatakseni aikaisemman keskustelun juonteeseen ajattelen, että hyvä-itsetuntoinen ja mahd. syvällinenkin ihminen pelottaa epävarmoja ihmisiä.
Kohtaaminen voi tosiaan olla vaikeaa.

"Moni kakku päältä "kaunis"..." näin kirjoittaisin, sillä sisäinen näkyy ulkoisessakin, jos osaa katsoa.

Schlager voisi vilkaista Luukku-postilaatikkoonsa. Sinne pitäisi olla tupsahtanut yksi viesti kuvan kera henkilöltä, joka istuskeli Con Hombresissa yksin perjantaina alkuillasta noin tunnin ja kuuli puhuttavan yhdessä läheisessä pöytäryhmässä englantia. Jos vaikka napsahtaisi kohdalleen...

Joku tuossa aikaisemmin kertoi taktiikastaan yrittää ottaa ensin sellainen positiivinen katsekontakti kiinnostuksensa kohteeseen. Käytän itse samaa taktiikkaa. Tosin siinäkin saattaa sitten joskus tulla esteeksi tämä ujous. "Herran jestas, jos hän nyt luuleekin, että olen kiinnostunut hänestä! Mitähän hän nyt sitten ajatteleekaan minusta? Äkkiä katse muualle!"

Kyllä Martin!

Samanlaisia mietteitä ja kokemuksia siitä, että hyvä itsetunto pelottaa sekä myös vahvasti ärsyttää joitakin.

Omalla kohdalla on jopa niin pitkälle meneviä kokemuksia, että jotkut ovat yrittäneet murskata mielentyyneyttäni.

Niin, itse asiassa Con Hombresissa oli useampikin komea ja muullakin tavalla kiinnostava mies. :) Mutta joka tapauksessa kannattaa tehdä tuttavuutta, vaikka tällä tavalla, mieluiten toki Ranneliikkeen postilaatikon kautta.

On totta, että itsevarmuus voi ärsyttää. Itsetunnosta voin sanoa sen verran, että se vaihtelee aika paljonkin eri alueilla. Itselläni itsetunto heittelee välillä rajustikin.

Jos muuten tulen moikkaamaan seuraavalla kerralla käydessäni siellä, niin olisi kiva, jos saan muutakin kuin murahduksia vastaukseksi.

Homot pystyvät kyllä töräyttämään tosi törkeitä asioita baaritiskillä, kun torjuvat keskusteluyrityksen eli siis yrityksen aloittaa keskustelu. En tajua miksei voi kohteliaasti vaihtaa jonkun lauseen baaritiskillä??? Ei muutama sana ole vielä mikään lupaus mennä jatkoille ja sänkyyn.

Ainakin mun mielestä on tylsää seisoskella baaritiskillä puhumattomana ja yritän sen vuoksi ottaa kontaktia muihin yksin seisoviin. Huom. En ole kaatokännissä, en örise, enkä mene häiritsemään kahden tai useamman miehen keskusteluporukoita.

On homomiesten käsitys omasta viehätysvoimastaan niin megalomaaninen, että jokainen lähestymisyritys tulkitaan vonkaamisena seksiin??

Hassua muuten on se, että henkilö voi olla kiinnostava monella tavalla:
1. Henkilön ulkonäkö kiinnostaa seksuaalisesti (onko oletusarvo?)
2. Henkilö on olemukseltaan muuten mielenkiintoinen, muttei kiinnosta seksuaalisesti
3. Henkilö kiinnostaa jonkin tekonsa takia (kuten laulaa jonkin laulun [euroviisun] sanoja oikein)
4. Henkilö vaikuttaa syvälliseltä keskustelijalta

Itse en ole kukasta kukkaan lentäjä - enkä edes suostu esim. suutelemaan ensimmäisenä tai ensimmäisinä iltana/iltoina. Ja tuskin kaikki muutkaan ovat hätäisesti seksikokemuksia haluavia.

Mikä siinä toisen ihmisen itsevarmuudessa ärsyttää? Siis tarkoitan positiivista itsevarmuutta sellaista, mistä näkyy, että ihminen on sinut itsensä kanssa. Eihän se ole keneltäkään pois. Mikä synti se voi olla?

Itseriittoisuus on sitten eri asia - epävarmuudesta kumpuavaa kukkoilua ja mahtailua muiden kustannuksella. Se on sekä ärsyttävää, rasittavaa, että naurettavaa, jopa säälittävää - jos sen kanssa joutuu tekemisiin ja siihen pitää jotain reagoida.

Mutta miten taas se näkyy, että ihminen on sinut itsensä kanssa? Tarkoittaako se sitä, että mies julistaa homouttaan tai bisseyttään avoimesti vai kenties jotakin muuta?

Onko homojen ja bimiesten arvot oikeasti vain materialistisia?

Schlager kirjoitti: "Mutta miten taas se näkyy, että ihminen on sinut itsensä kanssa?

Sä et voi olla tosissasi! =:o

Positiivinen itsevarmuus näkyy tyyneytenä ja aitoutena, rentona olemuksena. Ei sitä tarvitse julistaa, se puhuu omasta puolestaan.

Jos em. ei erota muista toisenlaisista luonteenpiirteistä, ei kai ole ihme, että ihmiskontakteissa tulee ongelmia. Vai miten on?

sunshine kiteytti asian taas kerran kunnolla ( ja vei pisteet kotiin)... *nostaa olematonta hattuaan*

Tuollainen sunshinen mainitsemaa ihmistä ei juurikaan hetkautte minkään valtakunnan trendit, saati sitten isommin tekee numeroa homoudestaan - niille vastataan jotka kysyvät - muut pähkäiköön rauhassa. Joku saattaa sanoa, että noin käyttäytyy vain kaappitapaus - sanokoot.

Jotakin itsestäni löysin tuosta sunshinen kommentista...

No ni! Kiitos arkadas. Tuo kirjoittamani kuvaa myös aika lailla minua itseäni, sekä joitakin tuntemiani henkilöitä.

Sunshine antoikin vain oman kuvauksensa. Toisen mielestä joku ei ole sinut itsensä kanssa, jos ei suutele toista homoa keskellä Helsingin rautatieasemaa. Ei, en ole itsekään sitä mieltä, että se olisi määritelmänä.

Itse kyllä olen sinut itseni kanssa, mutta en ole sinut sen kuuluisan syrjinnän kanssa. Tätä nuorta miestä voi ehkä jännittää, mutta se taas ei millään kuulema näy.

Jatkan muuten ensimmäisen kirjoitukseni tekstiä: Ilahduin siitä porukasta, joka istui lähellä meitä ja osasi laulaa Ruotsin tämän vuoden viisukarsintakappaleita. Heitä olisin myös halunnut jututtaa. :)

...mulla ei kylla sukulaisten ja tyokavereiden ohi ole juuri mitaan tekemista sellaisten ihmisten kanssa joilta puuttuu itsevarmuus.

Ehka vahvasti, mutta rehellisesti sanottuna.

Luin tämän aiheen kaikki osanotot läpi. Tämä on eka kertaa kun olen löytänyt tällaisen foorumin olemassaolon. Musta se on fantastista! Varsinkin kun vertaa tasoon esim. chatissä tai muussa sellaisessa.

Mutta itse aiheesta sanoisin että kyllä homo- (niinkuin pitkälti muussakin) kulttuurissa vallitsee pitkälti ihmisen materialisointi, se'ksi tekeminen, Sinä'n sijasta. Siitä taas seuraa mykkyys (tai voihan se alkaakin siitä - kehä on valmis!) ja kohtaamattomuus. Jotta ihminen on Sinä, on 'pakko' kohdata se mikä on kuoren alla ja se taas laittaisi koko gaykulttuurin päälaelleen. Koko ruljanssi pyörii nimittäin juuri kohtaamattomuuden ja mykkyyden varassa. Siksi olenkin tullut vuosien mittaan siihen tulokseen että pidän ensisijaisesti kiinni Kasvun ja Kohtaamisen mahdollisuudesta, riippumatta siitä kuinka poliittiisesti epäkorrekti homo/ihminen olenkin, vaikka tällaisessa kulttuurissa (sekä sisäisesti että ulkoisesti) paine olla ja 'elää' vain pinnalla on valtava! Täytyy kuitenkin tehdä kaikkensa syventyäkseen koska Ihmisen on olemukseltaan kuitenkin Pohjaton Syvyys, ei ääretön pinta, niinkuin asioita pelkästään seksualisoidessa voisi luulla....

Minusta on outoa että Kohtaamista kuitenkin tapahtuu niin harvoin; puhun nyt homopiireistä. Minusta on tullut vuosien mittaan kompromissiton omasta olemuksestani ja matkastani kiinni pitävä. En pidä kivenkovaa kiinni homoudesta (en tarkoita sitä että mitään heteroutta olisi näköpiirissäkään - hahahaha!; tarkoitan poliittisessa mielessä). Sitävastoin minusta on ikuisesti poliittisesti korrektia pitää kiinni Ihmisyydestä, Kohtaamisesta ja Kasvusta. Niistä en suostu kompromissaamaan yhtään!

Käytännön pointti tässä on kenties se että homoyhteisössä ehkä suostumme kollektiivisesti riistoon, Syvyyden ja Kohtaamisen, ja sitä kautta Ihmisyyden, riistoon. Se on minusta aika yllättävää ja ennenkaikkea traagista kun kaikki kuitenkin tiedämme miten terävistä ja herkistä ihmisistä homoyhteisössä puhumme....

Jos tämä Ihmisen esineellistäminen jatkuu, olen valmis pian järjestämään Anti-Pride kulkueen, vaikka yksin, homoyhteisön herättämiseksi - sen johon itse kuulun, with pride, kuitenkin....

Peilintekijä

Aloin kirjoitella tässä vastinetta, jonka aikana kuitenkin koneeni kaatui, juuri kun olin lähettämässä. Siis koneellani lienee jotakin keskustelua vastaan? ;-D

Huomaan, että tässä vanhetessani minulle on tullut läheisyyden kaipuu, mutta tiedostan sen, ettei syytä ole rynnätä toisen kainaloon ilman toiseen tutustumista. Siksi ehkä haluankin löytää sen henkilön, jota oikeasti tahdon koskettaa.

Niinpä mietin erilaisia keskustelunavauksia. Niinpä kysynkin, hyvät Ranneliikkeen lukijat, miltä tällaiset aloitukset vaikuttaisivat teistä alkutervehdyksen "hei" jälkeen.

1. Onpa sulla kiva rotsi päälläsi!
2. Miksi noin komea/söpö kundi istuu täällä yksin?
3. Saanko tulla juttelemaan?
4. En etsi yhden illan juttua.
5. Mitä pidät tästä kappaleesta?
6. Onkohan ufoja olemassa?
7. Miten sinun iltasi on mennyt?
8. Eikö ulkona olekin kiva/kamala ilma?
9. Kuka sä oot?
10. Mikä/Mitä sä oot?

Näistä olisi mukava saada kommentteja.

Peilintekijä, osuit naulan kantaan. Ihmettelen joidenkin keskustelijoiden ennakko-oletusta siitä, että kaikilla olisi hyvä itsetunto. Ei, esimerkiksi minä olen saanut kuulla olevani ties mitä jatkuvalla syötöllä. Mutta tästä aiheesta saa tuonne toiselle osastolle uuden hyvän keskusteluaiheen.

Schlager, ei taivaan tähden noin! Jokaikinen noista aloituksista nostaisi karvat pystyyn heti. Älä mieti niin paljon etukäteen, mitä aiot sanoa, ole vain oma itsesi. Hymyile vaikka, se auttaa jo paljon. Eihän tämä voi todella olla noin hankalaa?

Itse asiassa, on se! Mikä nyt noissa nostattaa ne niskakarvat pystyyn? Hymyilen kyllä, mutta eipä se välttämättä auta...

Jos Schlager haluat, että keskustelunavauksesi tyrmätään täysin, suosittelisin nroa 6. Ja 4. 8 ja 5. 1-3 toimisivat tähän tarkoitukseen myös hyvin. Samoin kuin 7, 9 ja 10.

Pohjoisamerikkalaisessa kulttuurissa on helpompaa, kun voi mennä vaan kysymään toiselta yksinkertaisesti "Hey, how are you?" ja sitten esitellä itsensä ja kysyä toisen nimeä. Vastaanotosta riippuen voi päätellä, kannattaako keskustelua jatkaa, vai olisiko parempaa toivottaa hyvää illanjatkoa ja jatkaa matkaa - ilman, että on kuitenkaan tehnyt itsestään ääliötä. Suomessa taas tuo tyyli ei oikein toimi kulttuurieroista johtuen. Suomessa myös tunnutaan vakaasti uskottavan siihen, että joku nokkela iskulause toimisi parhaiten. Yleensä, jos yritetään tehdä tikusta asiaa (kuten Schlager yllä), vastareaktiona on se "ja mitähän toikin nyt oikein haluaa?"

Keskustelun voi avata melkeinpä millä tavalla tahansa sen jälkeen kun on ensin luotu katsekontakti ja näin osoitettu, että molemminpuolista kiinnostusta löytyy ja että reitti on selvä.

Itse olen jotenkin samaa mieltä edellisen kanssa. Noissa "iskurepliikeissä" on aina niin iso teennäisyyden leima, että homma tyssää jo siihen. Teennäisyys huokuu läpi, vaikka kuinka yrittäisi rennosti heittää kommentin ohimennen. Paitsi tietysti jos kommentti on oikeasti heitetty ohimennen, vailla kommenttiin liittyvää erikoista missiota. Suomeen ja suomalaiseen ihmissuhdepeliin ei "small talk" istu.

Minä olen myös täysin kyvytön tekemään minkäänlaista tuttavuuden hierontaa, jos ei ole jotain "oikeaa" asiaa. Eipä se siltikään menoa ole merkittävästi haitannut. Kyllä niihin ihmisiin sitten tutustuu ohimennen. Vahingossa. Tai sitten yllättävissä tilanteissa, joita en nyt käy erittelemään...

Noista aloitusrepliikeistä sanoisin sen verran että kun mietin milloin itse olen ollut menestyksekkäin niin täytyy sanoa että ihmisiä yhdistää se että tuntee että toinen on inhimillinen, ei täydellinen. Asiat vain tapahtuu jos/kun on sen aika, ei niitä voi pakottaa. Kohtaaminen, kontakti tapahtuu, jos on tapahtuakseen vaikka aloitus olisi kuinka kömplelö tahansa - tai ehkä juuri siksi. Toinen näkee että 'Hei, tää on mukava tyyppi ja niin tosissaan että se uskaltaa tulla munaamaan itsensä! hahaha!' Jos on TODELLA toisesta kiinnostunut on vaikea olla 'cool' - ihan jo määritelmällisesti! hahaha!

Esimerkkinä voin kertoa että kun tapasin ekan pitkäaikaisen kundikaverini olimme varmaan kömpelyyden huipentumia! Kumpikaan ei osannut sanoa mitään järkevää - juuri sen takia että kiinnostus oli niin ilmiselvä! Ja suhdehan siitä tuli, mutta monta päivää meni ennenkuin edes päästiin suutelemaan... hahahaha!

Toisen kerran taas olin jossain vähemmän edustavassa kunnossa...., mutta silti tapasin ihan kivan kaverin ja tulimme toimeen ihan kivasti siitä lähtien. Enkä varmasti kyennyt olemaan cool silloin...

Kannattaa siis ottaa suunnaton riski ja mahdollisuus olla oma itsensä - kun kukaan ei ole kuin SINÄ ja klooneja on taas baarit ja chatit täynnä!! Someone might actually like you....

Peilintekijä

Rokkihomo kirjoitti: "...mulla ei kylla sukulaisten ja tyokavereiden ohi ole juuri mitaan tekemista sellaisten ihmisten kanssa joilta puuttuu itsevarmuus.

Amen. Mitä iloa on kanssakäymisestä, josta tulee vain vaivaantunut olo?

Schlager, kaikkien islulauseiden miettiminen ja muutenkin etukäteen pohtiminen siitä, mitä teet kun ... on turhaa.

Kun molemminpuolinen kiinnostus vallitsee on aiva sama mitä sanoo tai mistä puhuu, kunhan ei loukkaa ketään. Oleellisinta on olla aito ja tietää mitä haluaa ja tunnistaa omat motiivinsa.

Huomionarvoinen juttu on juuri tuo omana itsenä oleminen. Toisaalta olenko oma itseni, jos alan jututtaa toista? Olen kyllä puhelias, mutta jostakin syystä markkinoinnin saralla aivan kammottava muutenkin. Tyrkyttämisellä ei saa aikaan muuta kuin pakokauhua aikaiseksi.

Ohhoh. Schl, keskusteluhan on kahden kauppa. Koita rentoutua, jooko.

Mutta mutta, tuo vaihtoehto 6 on kylla hieno.
En voi olla hymyilematta...
Ja aion ehdottomasti lainata sita -!

Peilintekija: esineellistaminen, niinpa!

(mutta omalta osaltani myonnan tekevani sita yhta kaikki, joskus)

Schlger hyvä...

Olet taas noilla pohdinnoillasi (millä repliikillä aloittaa keskustelu) tekemässä itsellesi ansaa. Teet ennakkoon suunnitelmia asioista, jotka eivät kokonaisuudessaan ole hallittavissasi - et voi ohjailla tilannetta mielesi mukaan, suunnitelmiesi mukaan.

Vaikka elämä onkin se suurin näytelmä, ennakkoon vuorosanoja ei meille kenellekään ole jaettu, joten aivan spontaanisti jokainen meistä - jotkut ramppikuumetta potien - suoriutuvat osastaan. Jotkut Oscar´in arvoisin suorituksin, jotkut juuri ja juuri rimaa hipoen.

Niin paljon kuin me kukin tahdommekin vaikuttaa eri vuorovaikutustilanteiden kulkuun, se valitettavasti ei ennakkoon ole koskaan mahdollista. Siispä unohda ennakkoon suunnitellut keskustelun avaukset ja rohkeasti halutessasi seuraavan kerran keskustella jonkun kanssa avaat keskustelun tilanteeseen sopivalla tavalla. Vaikkapa pienen intensiivisen katseiden vaihdon jälkeen: " Löysitkö etsimäsi ihmisen?"

Kuten radiossa eilen sanottiin... Hymyyn vastataan aina hymyllä. Itseäni saa ainakin lähestyä hymy huulilla ja varmasti vastaan samoin. Tämän jälkeen onkin jo jää murrettu ja keskustelu voi alkaa.

Kannattaa kokeilla sitä hymyä mielummin ihan normaalina, ilman huulien nuolemista, silmän iskua, tms. :-)

Mietin tässä, että jotkut varmaan ovat saaneet makeat naurut lukiessaan avointa pohdintaani. Tällainen olen - siis melkoisen avoin - ja tiedän kyllä, että sen ansiosta saan vielä itselleni monet pahat mielet. Ainahan on niitä, jotka käyttävät toisten avoimuutta hyväkseen.

Silmiin katsomisesta tulikin mieleen, mistä tiedän, että henkilö katsoo tarkoituksella minua eikä esimerkiksi takanani/vieressä olevaa henkilöä? Noloahan se olisi, jos katsomani henkilö olisi olisikin katsonut jotakuta muuta kuin minua niin, että olisin hänen luullut katsoneen minua.

Hassua muuten, kerran tapasin yhden l-naisen, joka katsoi minua silmiini ja hymyili minulle. Jotenkin tuli lämmin tunne...

(Liiasta) avoimuudesta saa kärsiä - sen olen itsekin kokenut... Viisaimmat sanat, jotka olen avoimuuteen liittyen kuullut, tulivat entiseltä työnantajaltani (ulkolainen): " Älä koskaan kerro liian avoimesti suunnitelmistasi,itsestäsi tai mistään, millä Sinua voidaan haavoittaa, sillä aina löytyy joku, joka käyttää kertomaasi tietoa Sinua vastaan..."

Aloin pähkäillä asiaa siinä tilanteessa jossa sanat kuulin, ja lopetin viipymättä kommunikoinnin exäni kanssa. Eipään ole exä ollut enää sotkemassa lomaani, vapaa-aikaani tai nykyisiä suhteitani... Toisaalta, varoivainen nykyisinkin olen siitä, mitä kaveripiirissä suustani päästän - eihän sitä koskaan tiedä...

Avoimuus ja rehellisyys ovat aina lopulta selviytyjän. Mikäli joku nauraisi sinulle nyt pahantahtoisesti - anna nauraa. Taustalla on - ainakin tässä suhteessa - kehittymätön ihminen.
Schlager! Sinulla on oikeus myös "erehtyä" (ks. myöh.). Ei se ole pitkän päälle vakavaa. Joskus se voi olla jopa hauskaa - jos on huumoria.
Hyvää itsetuntoa ei rakenneta hetkessä. Anna itsellesi lupa olla oma itsesi kaikkine puolinesi ja huomaat taatusti, että se kiinnostaa ja erehdykset - mitähän ne ovat?

Aikamoisen vitsin olen tehnyt itsestäni, kun elän avoimesti perfektionistina, joka ei osaa antaa itselleen anteeksi. Samalla olen muuttunut yhä lihavammaksi ja kärttyisämmäksi. Voin vakuuttaa, että minulla on vahva, muttei aukoton itsetunto. (Hyvä minä; taas oma kehu haisee...)

Loputon varmistelu on turhaa. On hyvä, että tiedät, missä ongelman ydin on!

Aivan. Sitten vain tarvitaan muutama kaveri - vaikka MSN Messengerin kautta...

Martin kirjoitti: "Avoimuus ja rehellisyys ovat aina lopulta selviytyjän."

Niin totta. Jotkut etsivät mokia ja virheitä, kömmähdyksiä ja puutteita muista ja esittävät voitonriemuista kun sellaisia näkevät. Eipä sellaista kannata noteerata.

Ei kannata alentua samalla tasolle ja yrittää "antaa samalla mitalla takaisin". Se johtaa vain oman mielen myrkyttymiseen. Huonoa käytöstä ei tietysti pidä sietää, mutta se yleensä loppuu tehokkaammin huomion puutteeseen kuin siihen, että saa prinsessa- tai äijäkohtauksen. Lopulta seuransa valinnassa kannattaa olla tarkka ja olla vapaa-ajallaan vain niiden ihmisten seurassa joiden seurasta pitää.

Heips,

Ensin kommentti: Kiitos tästä aiheesta ja jutuista - näiden lukeminen piristi päivääni. Ei nimittäin niin, että olisi minulle jotenkin lohduttavaa, että tämä on muillekin vähän vaikeaa, se kun ei minun olemistani paranna, jos muilakaan ei mene hyvin.

Taksijonossa toimi kohdallani kerran kysymykseni:" Lähdetkö naimaan?" ja lähti. Olisi tietysti ollut kannaltani järkevää ensin ottaa selville, oli ko. poju tullut edes meikäläispaikasta, koska olisin voinut saada nyrkinkin silmään.

Että ei siinä hirveitä korulauseita välttämättä tarvita! Jälkikäteen joutaa sitten kehittämään sitä ystävyyttä ja syvällisyyttä suhteeseenkin!

Vai niin, vai niin... Itsehän en kysyisi suoraan tuollaista kysymystä kuin kaappiH, sillä se ei kuulu minun tyyliini. Toki saatan ajatella eroottisesti jostakusta (ja ajattelenkin), mutta yksikään ei kyllä joudu toivottavasti kuulemaan sänkyynmenemisehdotusta minultta siinä mielessä ensimmäisenä iltana. Enhän minäkään edes suostu sellaiseen, vaan toivotan ehkä hyvää yötä ja pahoittelen sitä, että joutuu menemään yksin vällyjen alle.

Silti haluan, että jokainen löytäisi itselleen rakkauden, johon voi sitoutua. :)

Ehkäpä itse olen vaan liian laskelmoiva itseni suhteen. Olenhan saanut kuulla niin monta kertaa, kuinka kammottavia muka ylipainoiset ovat... Samoin aiemmin aloittamani vammaisuus-keskustelu taatusti antaa vinkkiä siitä, kuinka "tervetullut" olen. Pitäisiköhän aloittaa homo- ja biseksuaalien sisäisestä syrjinnästä keskustelu erikseen?

Schlager kirjoitti: "Ehkäpä itse olen vaan liian laskelmoiva itseni suhteen..."

Kävipä tuosta lainauksesta mieleeni sellainenkin ajatus - jos vastapuoli tunnisttaa / vaistoaa tuon laskelmoinnin ja siitä pelästyneenä karttaa toista...

Kuitenkin kokonaisuutta ajatellen, tietysti ikävät kokemukset ihmissuhteissa jäävät mielenperukoille kummittelemaan, mutta ei kannata uhrata niille liikaa aikaa - muutoinhan sitä ei jää riittävästi elämiseen. Liialllinen pakoilu ihmisten keskuudesta huonojen kokemusten takia on omaehtoista erakoitumista. Joku viisas on joskus sanonut: "Katkeruus on itsemurhan pidennetty muoto".

Ehkäpä onkin niin, että pettymyksen suolainen kyynelvirta lienee turruttanut uskoni hyvään ja karkoittanut toivon avaruuden ääriin. Elämä kuitenkin erakoiduttaa muutenkin ja sitä varten haluan häivyttää arkuuteni jonnekin kauas. Varovainen saan olla, etten lähde ihan kenen tahansa matkaan. No, tästä tutustumisen halusta ja vaikeudesta pääsenkin pian sitten uuteen aiheeseen... Sen avaan ehkä jo tänään, ehkä huomenna, kunhan saan asiani muotoiltua.

"...pettymyksen suolainen kyynelvirta lienee turruttanut uskoni hyvään ja karkoittanut toivon avaruuden ääriin."

Ai, siksi se ufo-kysymys... (sori)

Rokkihomo, kiitos. Sait minut hymähtämään.

Minusta me ihmiset itse aiheutamme ne suurimmat kynnykset ja esteet uusille ihmissuhteille.
Ei tämä ole kuin elämää, ei sen enempää...
Mitään ei saa jos ei uskalla yrittää....
Se pelaa kuka ei pelkää.....

Suomalainen mies ei puhu eikä pussaa, panee vain.

Siis eniten mua hämmästyttää tässä, että Com Hombresissa oli "komea nuori mies"?!? ;-)

NJ, puhut kyllä uskomatonta idiotismia.

bög kirjoitti: "Siis eniten mua hämmästyttää tässä, että Com Hombresissa oli "komea nuori mies"?!? ;-)"

Totta. Itse asiassa komeita nuoria miehiä oli useampiakin!

No perhana, sinne sitten!

Kävn tässä viikolla Con Hombresissa ja tällä kertaa paikalla oli tyhjää, muutama yksinäinen mies ja joku sekaporukka. Mutta tällä kertaa ei tehnyt mieleni tutustuakaan kehenkään (paitsi yhteen olisin voinutkin...).

Schlager: tutustumisesi vaikeutta voinee selittää se, että mielestäsi jokainen käyntisi homobaarissa, samoin kuin näkemäsi henkilöt, on mainitsemisesi arvoinen.

Kyllä jonkinlainen baarikäyttäytymisen peruskurssi olisi paikallaan monelle... itse olen _surkea_ ns. iskemisessä ja ihmisten lähestymisessä, mutta kyllä monet tekevät sen aivan kohtuuttoman vaikeaksi. Tilanne helsinkiläisessä alan baarissa:

Purjehdin paikalle ja istun johonkin kohtaan. Kolmen miehen seurue istuu/seisoo vieressä. Heistä kaksi panee merkille henkilöni saapumisen nurkille. Molemmat vaikuttavat heti kovasti kiinnostuneilta, toinen kääntyy oikein paremmalle "hollille" ja katsoo aina välillä ja hymyilee. Toinen on minuun puoliksi selin, mutta kääntyy n. 20 sekunnin välein katsomaan, mutta kääntää heti pään pois kun katseet kohtaavat. Kolmas mies ei vaikuta ollenkaan kiinnostuneelta.

Ongelma: miten helvetissä minä (myöskin kiinnostunut, ja molemmista!) voin mennä kummallekaan juttelemaan, kun he eivät sekunniksikaan irrottaudu seurueesta? Menisinkö jututtamaan toista näistä ventovieraista, kahden muun tapittaessa korvat höröllä vieressä? Ei minulla ainakaan siihen riitä pokkaa edes humalassa. Yksin notkuvalle ehkä nippa nappa uskaltaisin jotakin tökeröä mennä sanomaan.

Neuvo1: jos haluat seuraa, älä kulje koko iltaa käsikynkkää kaverin/kavereitten kanssa! Tai tule sitten sieltä seurueesta jututtamaan sitä yksin istuvaa - jos kerran kuitenkin niin paljon kiinnostaa että jatkuvasti pitää vilkuilla. Neuvo2: jos jatkuvasti vilkuilet, niin katso niin pitkään silmiin että ehtii edes silmää iskeä tai muuten moikata... voi turhautumisen tuskaa!

Bög mainitsi monta tuttua asiaa. :)


"jos jatkuvasti vilkuilet, niin katso niin pitkään silmiin että ehtii edes silmää iskeä tai muuten moikata"

Tämä lause kiteyttää sen suurimman arvoituksen, minkä olen itse täällä Helsingin homobaareissa kokenut. (Huom. paikkamääreet)

Jos se katse on niin lyhyt, että sen juuri ja juuri ehtii tajuta, niin mä tulkitsen sen siten, että nassu ei kiinnosta ja siten ei seurakaan. Voihan se tarkoittaa epävarmuuttakin, mutta se on taas mulle turn off - enkä viitsi spekuloida. Ihmiset voi vilkuilla niin monesta eri syystä.

Suden silmineni olen huomannut, että moni suomalainen pelkää katsekontaktia. Onpa joku jopa ahdistunut suorasta katsekontaktista.

Joillekin taas suora katsekontaksti on suora uhkaus / haaste kaksintaisteluun. Kaduilla, julkisissa kulkuneuvoissa ja muutenkin vältän katsekontaktia humalaisin ja häiriköihin. Näin olen välttynyt monelta turhalta pullistelulta.

Toisaalta seuraa etsiessä ulkonäöllä ym seikoilla on yhtäkkiä hirveän vähän merkitystä, kun toisen ihmisen katseessa on oikeanlaista syvyyttä.

Irokeesi; totta, totta.
Ei ole korealla kuorella tai hiustyylillä merkitystä, jos ei katse sytytä.

Kaukorakkaudeksi soljuneessa tapahtumaketjussa tapasimme pikkukaupungin kesäteatterilla, jossa nyt vaan sattuu olemaan jonkinverran nuorta porukkaa, puolituttuja ja tuntemattomia. Aluksi hän sanoi jotain et mulla on reppu auki, sit meni vähän aikaa ja tuli istumaan nurmikolle viereeni ja heti nojailimme toisiimme. Tässä tilanteessa kun vain tulkitsee toista niin jos hän vahvistaa syntyy ikäänkuin eksponentiaalinen kierre, ja siitähän se sitten vain alkoi ja loppuillan kävelimme päällekkäin ja kyljikkäin hihittäen mielipuolisesti. En koskaan olisi voinut uskoa että omassa pienessä kotikaupungissa tapahtuisi joskus moista. En ollut mitenkään virittäytynyt tapahtuneeseen ennalta. Eli vähän liiankin helppoa oli, mutta se ei haitannut, molemmat halusimme olla helppoja kerrankin. Eikä me kumpikaan mitään erikoisia olla ulkonäöltä.

Yleensä pidän suuremmassa arvossa kohtaamisia, jotka vain tapahtuvat sattumalta, kuin että baarista lähdetään hakemaan seuraa. Jos on vaikka heterokavereita ja viettää paljon aikaa heidän kanssaan, aina kuvioihin tulee uusia ihmisiä.. muiden kautta ehkä, mutta eihän sillä ole mitään väliä. No jos haluaa tavata jotain söpöksi kokemaansa henkilöä uudelleen, niin täytyy saada puhelinnumero. Ja se onnistuu jos on jotain yhteistä ja vaikka vain sen vuoksi halukkaita näkemään uudelleen. Täytyy pysyä kuitenkin coolina, itseään ei saa liikaa tyrkyttää, vaan varovaisesti lähettää viestejä joihin toinen joko vastaa tai ei. Jos ei vastaa ja tuntuu vastahakoiselta, niin ei siinä mitään, onneksi tunnen monia muita ihmisiä, jotka selvästi vain pitävät minusta.

"Nobody likes me, why don't you like me?" -asenne ei toimi ja on painostavaa ja ärsyttävää.