Vammaisuus ja homoseksuaalisuus

Nyt haluan nostaa tavallaan oman asiani esille. Ehken ole täysi homoseksuaali, mutta minun on pakko myöntää, että miehet kiinnostavat kyllä (mutta eivät pelkässä seksimielessä).

Vaan miten homot suhtautuvat vammaisiin? Olen saanut aikamoisia kohteluita. Osa suhtautuu minuun ihan kuin ei olisi mitään suurempia ongelmia. Nämä usein ovatkin jo pariutuneita miehiä, joten en ala heitä iskemään (muuksi kuin ystäviksi). Toinen ryhmä on sinkut, mutta heistä suurimmalla osalla on psyykelääkitys. Tiedän, että vaikutan kylmältä, kun poissuljen heidät parisuhdemielessä, mutta siihen on omat syynsä. Olen elänyt todella vaikeiden mielenterveystapausten kanssa ja se on erittäin kuluttavaa. Olen heille mielelläni ystävänä, mutta en sen enempänä.

Tämänkin jälkeen on vielä muutamat, jotka ovat kiinnostuneet. Vaan siinä tapauksessa usein ongelmaksi koituu joko toisen osapuolen pinnallisuus tai erilaiset elämänarvot. Pinnallisuutena pidän minun hyljeksintääni ylipainoni takia. Erilaiset elämänarvot taas voivat näkyä monin eri tavoin, kuten puoluekannassa tai muiden asioiden arvottamisessa.

Itse olen invalidi (käsistäni) ja lisäksi kärsin kuulon alenemasta - myös puheen tuottamisessa on ongelmia. Tietenkin joillekin on haitta sekin, että silmieni edessä on silmälasit.

Minusta olisi hyvä saada tietää, millaisia kokemuksia teillä on vammaisuudesta. Oletko tavannut kenties vammaisia homo- tai bimiehiä? Miten suhtautuisit, jos sinua yrittäisi joku vammainen mies "iskeä"? Miltä se tuntuisi?

t. Schlager

En yleensa vastaile tallasiin ketjuihin, mutta nyt musta tuntu silta, etta mun tartti kirjottaa tahan jotain.. Mulla ei ole vammaisia kohtaan mitaan ennakkoluuloja, koska olen tavalaan elanyt jonkun aikaa serkkuni kanssa, joka myos on vammainen. Tosin jos vammainen mies tulisi minua iskemaan, voisin olla hieman aikaa vahan nolona, koska se olis niin suuri huomionosoitus.Toiseksi riippuu tietysti ihmistyypista, millainen ihminen iskija on.. Mutta en ma nyt pelkasta saalista rupeais seurustelemaan vammaisten kanssa. joten mun suhtautuminen vammaisiin on: Ei juuri mikaan. kohtelen heita aivan samalla tavalla kuin kaikkia muitakin ihmisia.. He ovat ihan samalla tasolla mun arvomaailmassa kuin muutkin, tosin tiettyjen erityistilanteiden kohdalla, jopa korkeammalla, koska tajuan miten vaikeeta elaminen vammaisena on.. :)) Ganbare..

.... Toinen ryhmä on sinkut, muta heistä suurimmalla osalla on psyykelääkitys ! ! No sillä tavalla sitä pitää, - jaa, muuten, oletkos itse sinkku? Niin ja lääkitty sellainen kaiketikin!
Mitä ylipainoon tulee, siitä pääsee eroon sillä, ettei syö enempää kuin kuluttaa. Ja nyt syyllistän! Maailmassa on lukemattomia nälkää näkeviä. Anna osa sapuskarahoistasi heille. Ilmainen ohje siis on: syö vähemmän, niin laihdut.
Jos toisella ihmisellä on erilainen poliittinen katsantokanta kuin itselläsi, se on rikkaus suhteessanne, ei rasite, mikäli olette ohittaneet myöhäispuperteetisen, "vain minä olen oikeassa", asenteen.
Vammaisilla on nyky-yhteiskunnassa paljon oikeuksia. Tästä esimerkkinä mainittakoon vaikkapa kuurosokeiden oikeus ajaa autoa. Heitä näemmekin päivittäin liikenteessä sankoin joukoin.
Edistäkäämme siis kukin tahollamme tasa-arvoisuutta ja tasapäisyyttä niin, että tulevassa ihanneyhteiskunnassamme olisimme kaikki yhtä pitkiä, yhtä painavia ja tietenkin, mikä tärkeintä, saaneet kaikki saman koulutuksen, siitä riippumatta, millaiset valmiudet meistä itse kullakin on tuo kyseinen koulutus omaksua. Tiedämmehän, että kaikki kyllä oppivat kaikkea, kun siihen heille vain annetaan tilaisuus.

-mango-:

Kiitos sinulle kirjoituksestasi. Sinulla on juuri oikea asenne, sillä kerroit suhtautuvasi meihin vammaisiin ihan normaaleina ihmisenä. Tietenkin meillä on omat vaikeutemme, mutta jos niitä ajattelee vain ominaisuuksina eikä haittoina, niin pitkälle pääsee. Mielestäni me vammaiset emme kaipaa sääliä vaan iloa.

Möttönen, sinkku olen, mutta en popsi mitään reseptilääkkeitä ollenkaan (ei ole onneksi tarvetta!). Ylipainoon on helppo antaa ohjeita ulkopuolisena, joten suhtaudun tuohon syyllistämiseen sen arvoisesti. Otapa huomioon, ettei esim. kommunistin ja porvarin suhteesta tulisi mitään. Loppuviestiäsi en viitsi edes kommentoida.

Muut, tulkaa mukaan asiallisesti keskustelemaan.

Kiittäen, Schlager

En tunne vammaista homoa, mutta vammainen lesbo on hyvä ystäväni. Vammaisen kanssa syntyy sellainen kysymys jota ihmiset eivät tohdi ääneen lausua eli kuinka paljon vammaista on avustettava päivittäisissä toimissa? Nyt kun yhteiskuntakaan ei vammaisista paljon huolehdi, niin vammaisen avustaminen on melkein täyspäiväinen työ. On pakko kiristää välejä parisuhteessa kun suhde käy työstä.

"Mitä ylipainoon tulee, siitä pääsee eroon sillä, ettei syö enempää kuin kuluttaa. Ja nyt syyllistän! Maailmassa on lukemattomia nälkää näkeviä. Anna osa sapuskarahoistasi heille. Ilmainen ohje siis on: syö vähemmän, niin laihdut."

Ilmainen ohje on väärä. On ihmisiä jotka ovat laihtuneet LISÄÄMÄLLÄ syömistään ja päinvastoin, on ihmisiä jotka ovat lihoneet vähentämällä syömisiään. Tärkeämpää kuin syömisen määrä on syömisten laatu. Lihava ei voi syödä sillä tavalla kuin muut joilla lihavuusongelmaa ei ole, voivat. Pois siis pasta, jauho, viljatuotteet, sokeri kaikissa muodoissaan ja lisää proteiineja ja terveellisiä rasvoja.

Schlager nyt on kyllä ihan pakko vastata tähän virheelliseen väittämään: "Otapa huomioon, ettei esim. kommunistin ja porvarin suhteesta tulisi mitään." Itse kannatan vasemmistoliittoa ja mieheni kokoomusta, siitä huolimatta olemme olleet yhdessä jo yli kuusi vuotta, eikä puoluetausta ole koskaan ollut seurustelumme esteenä. Maailmassa on myös moniarvoisuutta arvostavia ihmisiä. Olemme myöskin ruumiinrankenteeltamme täysin eri kaliiberia, eikä sekään ole koskaan ollut kynnyskysymys. Jos on putkinäköinen ja ajattelee täysin mustavalkoisesti kaikista asioista, suhteesta ei voi tulla mitään.

Kyllä vastakkaisiin "leireihin" kuuluvat voivat elää yhdessä. Yhteiselon luonne voi vaihdella toisen periaatteiden kunnioittamisesta aivan vastakkaiseenkin.

Seurasin monta vuotta perhettä, jossa äiti oli puhdasverinen stalinisti ja aviomies armeijan upseeri. Kymmeniä vuosia jatkunut perhehelvetti sai aina kliimaksin jouluna ja vappuna. Lopulta mies erosi ja pakeni vaimoaan eläkepäiviksi Kanarialle.

Juhani

Toisen ihmisen vammaisuus on joillekin homoille OK-asia, toisille ei.

Koetin joskus löytää nuorelle sokealle homomiehelle ikäistään näkevää kaveria homodiskoon. Eipä kukaan suostunut.

Muutaman kerran samaisen sokean miehen kanssa kaupungilla kävellessä vastaan tuli tuttuja, jotka käänsivät katseensa muualle ja väistivät meitä. Muulloin aina kohdattaessa he tulevat moikkaamaan.

Yksi myönteisimmistä ja hauskimmista seminaareista, mihin olen osallistunut, oli Vammaiset ja seksuaalisuus -seminaari. En muista varmasti, onko nimi oikein. Teema oli kuitenkin tuo.

Juhani

Totta. Kärjistin kyllä, myönnettäköön se. Olen oppinut tykkäämään joistakin kokoomuslaisista (itse olen umpivihreä). Itselläni on valitettavasti pahoja muistoja kokoomuslaisista opettajista, jotka antoivat täysin mielivaltaisesti arvosanoja. Niin se lapsuus vaan antaa muistoja...

Joku sanoi myös, että vammaisen avustaminen käy kokopäivätyöstä. Aijaa, mukavaa tietää... 8O Vammaisuuden laatuhan sen sanelee. Vaikka käteni eivät olekaan normaalit, niin silti pärjään aika hyvin ilman apua. Joskus tarvitsen apua voimaa vaadittavissa tehtävissä ja en pahastu, jos joku kantaa painavaa kassiani.

"Joku sanoi myös, että vammaisen avustaminen käy kokopäivätyöstä. Aijaa, mukavaa tietää... 8O Vammaisuuden laatuhan sen sanelee. Vaikka käteni eivät olekaan normaalit, niin silti pärjään aika hyvin ilman apua. Joskus tarvitsen apua voimaa vaadittavissa tehtävissä ja en pahastu, jos joku kantaa painavaa kassiani."

Sitä vammaisuuden astetta on vaikea arvioida lyhyessä kontaktissa. Itse joudun ravaamaan kaupassa vammaiselle ystävälleni (jalka amputoitu), joskus hänen tarvitsee pitää minusta kiinni että pääsee pytyltä pois ja sitten on tämä kuljetusongelma. Helsingin vammaiskuljetukset ovat niin iso vitsi että siitä puhutaan mediassakin. Minua vain ei naurata yhtään kun taksia joutuu odottamaan tunninkin.

Sitten kun hänellä on kipuja niin hän valvoo yöt.

Kaikesta huolimatta yhteiskunta odottaa että minä terveenä eläisin täysin normaalia elämää työssäkäymisineen.

Suomalainen yhteiskunta sysää yhä enemmän vaikeahoitoisia kansalaisiaan omaishoitajien niskoille, jotka sitten kuolevat syöpään ylirasituksen seurauksena. Kylmästi vain! Omaishoitajien asema on surkea ja korvaus olematon. Kuka haluaisi viettää esim. eläkepäiviänsä omaishoitajan asemassa 24 tuntia kiinni ympäri vuoden ja loppu-elämänsä ajan. Minä en ainakaan, mutta joillakin toisilla ei ole vaihto-ehtoa.

"Suomalainen yhteiskunta sysää yhä enemmän vaikeahoitoisia kansalaisiaan omaishoitajien niskoille, jotka sitten kuolevat syöpään ylirasituksen seurauksena."

Tuosta voisi päätellä, että vaikeahoitoinen potilas omaishoitajan hoidossa aiheuttaa omaishoitajalle syöpää... Omaishoitajat ovat siis syöpävaarallisia. =)

Edellä olevat viestit luettuani olen yhä vakuuttuneempi siitä, että varmin tapa saattaa tämä kansakunta lopulliseen tuhoon on ratkoa asioita kansanäänestyksellä!

Tietääkseni minulla ei ole syöpää enkä aiheutakaan sellaista. Tai mistä minä tiedän? Kuitenkin tiedän syöpien olevan todella ikäviä sairauksia.

Se, mitä yritin tässä sanoa, on se, että minullakin on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi, oikeus tulla hyväksytyksi ihmisenä niin kuin muutkin. Vammoista ikävimmät ovat asenne- ja tunnevammat.

Olenko pinnallinen, jos en kiinnostu ylipainoisista? En. Mielestäni ylipaino kertoo henkilön elämäntavoista ja luonteesta (ellei ylipaino johdu sairaudesta) sellaista kieltä, joka ei minua miellytä.

Ja ottaisinko mieluummin vammaisen, kuin terveen poikaystävän? Ikävä kyllä vammat yleensä rajoittavat suhdetta fyysisellä tai henkisellä tasolla, joten mieluummin etsin terveitä miehiä, ellen nyt sitten sattuisi jostain syystä erityisesti kiintymään vammaiseen mieheen.

Schlager:
"Se, mitä yritin tässä sanoa, on se, että minullakin on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi, oikeus tulla hyväksytyksi ihmisenä niin kuin muutkin. Vammoista ikävimmät ovat asenne- ja tunnevammat."

Jos sinulla ei lue otsassa että maksimiapu jonka tulet ikinä tarvitsemaan elämässäsi liittyy kauppakassien kantoon, niin useimmat vain olettavat että vammaiset = apua tarvitsevat ongelmaiset. Onhan se nyt aika noloa mennä kysymään asiaa suoraan. On paljon helpompi tyytyä katselemaan ei-vammaisia kuin ruveta onkimaan vammaiselta tämän arkipäivän selviytymistä.

Applet: "Olenko pinnallinen, jos en kiinnostu ylipainoisista? En. Mielestäni ylipaino kertoo henkilön elämäntavoista ja luonteesta (ellei ylipaino johdu sairaudesta) sellaista kieltä, joka ei minua miellytä. "

Mistäpä tiedät sen ettei ylipaino johdu sairaudesta? Human Genome Projectin ansiosta ihmisen aineenvaihdunnallisia poikkeamia on luetteloitu miljoonia. Voipi siis olla niin että sohvalla tilauspizzaa ja kolajuomaa nauttiva on ruikku kun taas aktiivi ja liikunnallinen terveysintoilija on ylipainoinen. Usein näkee nimenomaan niiden laihojen kanniskelevan mäyräkoiria ja sixpäkkejä.

Vammaisuudella ei ole mitään tekemistä lihavuuden kanssa eikä toisinpäin, keskustelu tuntuu rönsyilevän kuten aina.
Pakko kuitenkin kommentoida noihin väitteisiin kaikenmaailman aineenvaihdunnallisista sairauksista, jotka toisia niin kovasti lihottaisivat. Vastaanotolla törmää harva se päivä pyyleviin naisiin, ja miksei miehiinkiin, jotka tuskailevat painonsa kanssa. Kysyttäessä suurin osa kuitenkin kieltää syövänsä mitään mikä lihottaisi. Ja vaikka saisi vielä kaikki ruokavalio- ja liikuntaohjeet ja kannustusta jne, paino ei vaan laske. Tuskin kaikilla aineenvaihdunnan häiriöitä kuitenkaan. Aika harva tässä maailmassa kuitenkaan lihoaa, jos ei syö.

Olisipa mukava kuulla väliin joku myönteisempikin kommentti. Vaan se lienee turha toive. Kammoavatko muut tätä keskustelua, kun vain muutama on osallistunut tähän keskusteluun?

Ylipainoni ei tosiaankaan ole täysin valintani. Olen toki tehnyt asialle paljonkin, mutta tulokset ovat olleet heikohkoja.

Tuleekin mieleeni kysymys: mitä tekisit, jos lihoisit/vammautuisit ja joutuisit kokemaan syrjintää sen takia?

Kilttipoika, valitettavasti vammaisuudella on tiettyjä yhteyksiä lihavuuteen. Vammaisuus syrjäyttää ihmisiä ja samoin yksinäinen vammainen on erittäin helppo hyökkäyskohde monelle väkivaltaa tai rikollisuutta liikkuvalle ihmiselle.

Itselläni muutamat ongelmat ovat seuraavat:
- ruokavalio: söisin salaatteja toki enemmänkin, mutta minun on pakko syödä sitä, mitä saan ruuaksi (koska ostan vain vähän ruokaani). Paljonkaan ongelmaani en raota ruokavalion suhteen tässä. Se, joka tahtoo tietää asiasta enemmän, lähettäköön postia henkilökohtaisesti.
- liikuntaohjeet: minulla ei ole liikuntamahdollisuuksia kotipaikassani, enkä pysty muualle lähtemään. Kävelyä haittaavat mm. akillesjännevaivat. Olen kyllä tottunut kävelijä.
- kannustus: sillä kertakannustuksella ei ole paljonkaan merkitystä. Ympäristöltä tulee aina vastakannustusta. "Ethän sinä enää ole se sama henkilö, jos sinä laihdut." Toinen ongelma on ympäristön tekemä kiusaaminen: ostetaan jääkaappiin entistä enemmän kermaperunoita (ja ympäristö alkaa lihottaa itseänsä).

se nyt on vain voi-voi, jos ja kun moni ihminen ihastuu pitkälle ulkonäön mukaan. Oli se sitten pinnallista tai ei, niin ei ko. henkilö oikein mitään sille voi.

Monet näin tekevät varmasti haluaisivat, että voisivat ihastua muillakin perusteella, tosin varmaan sellaisiakin ihmisiä on, jotka ovat sitä mieltä, että on oikein ja hyvä, että ihastuu vain komeisiin/kauniisiin ihmisiin, ja rumien ihmisten pitäisi mielellään jäädä kotiin tai laittaa pussi päähän, jos ulkona liikkua haluavat.

"Vastaanotolla törmää harva se päivä pyyleviin naisiin, ja miksei miehiinkiin, jotka tuskailevat painonsa kanssa. Kysyttäessä suurin osa kuitenkin kieltää syövänsä mitään mikä lihottaisi."

Ani harva tietää mikä lihottaa. Itse asiassa suunnilleen kaikki missä lukee "kevyt" lihottaa (terveellinen rasva korvattu huonoilla hiilihydraateilla). Pianonvaijerissa, mikä tuntuu olevan valtakunnan virallinen laihdutusoppi pressankin sitä kokeiltua, saa syödä melkein mitä tahansa, perunaa ja pastaakin rajattomasti. Jossain on menty pahasti metsään kun suomalaiset ovat maailman toiseksi lihavin kansa.

Tunnen pariskunnan, kylläkin heteromaailmasta, jossa naisella on epämuodostuneet kädet ja kaikennäköistä muuta vaivaa, mutta pääkoppa on kaikin puolin kunnossa. Tällä naisella on kuitenkin niin syötävän hyvännäköinen ja miehekäs mies, että oikein kateeksi käy. Sellainen könsikäs. Kaikki eivät siis valitse kumppaniaan ulkonäön tai vammaisuuden tai ei-vammaisuuden perusteella. Eli kyllä se oikea voi jostain sinullekin löytyä, Schlager.

Silläkin uhalla, että jolla kulla jälleen menee tämän viestin takia mielenrauha, totean, että ympäristön aiheuttama paine lihavuuden ylläpitäjänä on osoitus siitä, ettei kyseisellä ylipainoisella ole sellaista omaa tahtoa ja kykyä oman elämänsä hallintaan, jota täysi-ikäiseltä, itse itsestään ja tekemisistään vastaamaan kykenevältä yksilöltä tässä yhteiskunnassa on lupa odottaa ja vaatia.
Olkoon, että joku täyttää jääkaappisi niillä kermaperunoilla. Silti sinun ei todellakaan ole pakko niitä itse syödä. Tähän sanot tietysti, ettei sinulla ole muutakaan ruokaa. Hyvä niin, sillä siitä syömättömyydestä se laihtuminen alkaa.
Tosin joku tuolla aiemmassa viestissä oli keksinyt jälleen kerran ikiliikkujan. Eli riippumatta siitä energiamäärästä, mitä sisäänsä ahtaa, toiset muka lihovat. Asia ei taatusti ole näin. Kun kulutat enemmän energiaa kuin otat vastaan, on varmaa, että laihdut. Ota ja tee lista päivittäisestä kilojoulemäärästä, jonka ravinnostasi saat ja huolehdi siitä, että kulutus on suurempi.
Mielipiteeni eivät ole tänä päivänä muodissa naillä sivuilla. Vaikka tuolla ylhäällä liehuukin sateenkaarilippu, olen kyllä pannut merkille, että useat tänne kirjoittavat jättäisivät siitä mielihyvin muut värit kuin punaisen pois ja lisäisivät mieluusti yläkulmaan pari työkalua. No, senhän voi nyt mitä mainioimmin tehdäkin,- tuo kyseinen tunnus kun lienee ainakin toistaiseksi vapaa edellisiltä käyttäjiltään.
Mitä tulee suhtautumiseen vammaisia kohtaan, voin omana käytäntönäni kertoa olevan sen, etten pyri kohtelemaan heitä mitenkään eri lailla kuin terveitä. Olen ollut ja olen edelleen sitä mieltä, että "ylihoitamisella" aiheutetaan pitemmän päälle vammaiselle itselleen pelkkää haittaa. Se lamaannuttaa niin omanarvontunnon kuin uskon omaan kykyyn selvitä eteen tulevista vaikeuksista. Ei se haittaa, vaikka sukkien jalkaan laitto viekin puoli tuntia. Ei ainakaan silloin, kun kiire on vain odottamaan puolen tunnin päästä tarjottavaa aamukahvia.
Myös vammaisille voi ja pitää asettaa vaatimuksia. Vaatia selviytymään niin hyvin kuin mitkä edellytykset kullakin yksilöllä tuohon selviytymiseen on. Tämä vaatimus kohdistuu yhtä lailla niin psyykkisesti kuin fyysisesti vajaakuntoisiin. Onnistumisen ilo, ilo siitä, että huomaa suoriutuneensa aluksi niin ylivoimaiselta näyttäneestä tehtävästä, on eräs niistä tunteista, joita ilman kukaan ei voi elää täysipainoista elämää, oli sitten terve tai vammainen.
Kun sanomisiani usein kritisoidaan siitä, että edellytän yksilön vastaavan ensisijaisesti itse omasta elämästään, enkä hyväksy alituista vaatimusta yhteiskunnan avusta, johtuu tämä siitä kokemuspohjasta, jonka näiden, niin laitos-, kuin avohoidossa ja -huollossa olleiden ihmisten kanssa olen saanut. Tuohon, noin viiteen vuosikymmeneen on mahtunut niin virka- kuin vapaaehtoistyötäkin. Se kuva joka minulle on näinä vuosina muodostunut, pitää sisällään niin sähköttömässä yhden huoneen mökissä yksin elelevän sotalesken, kuin pääkaupunkiseudun romaniperheen, jonka kuusitoistavuotiaan pojan poliisi on ampunut kadulle luultuaan leikkiasetta pojan kädessä oikeaksi.
Tälle elämänkokemukselle perustan kannanottoni ja sen perusteella arvotan asioita elämässäni.

Lihavuudesta haluan ensinnäkin kysyä, että eikö se aika tavalla ole niin, että ihminen ei liho jos ei syö? Tietenkin erilaiset aineenvaihduntaseikat ja kuten esim. liikuntarajoitteisuus voivat altistaa lihavuuteen; geeniperimän puitteissa - jos ei pysty kuluttamaan tarpeeksi saamaansa energiaa, lihoo. Lisäksi henkiset ongelmat, syrjääntyminen, masennus - niinkuin Schlager itse sanoi - voivat tulla kuvioon jos ihminen kokee itsensä jollain tavoin joko fyysisesti tai henkisesti erilaiseksi/rajoitetuksi. Mitä omaan suhteeseni lihavuuteen tulee; minusta tukevuus/lievä lihavuus ylipäätään on miehessä (en puhu sairaloisesta lihavuudesta) esteettisempää kuin laihuus. Kyllä se niin on, että kun näkee kaverin jonka rasvaprosentti lähentelee nollaa - ensimmäinen ajatus on: onkohan tuo raukka saanut ruokaa. (vielä eritoten jos kyseessä on vanhempi mies)

Huomioni kiinnittyi faeryn kommenttiin siitä, että moni ihastuu pitkälle ulkonäon mukaan. Näinhän se omasta mielestänikin on, ainakin itse olen ensimmäiseksi kiinnostunut miehessä ulkoiseen olemukseen; siis miltä mies näyttää; "näköön". (kasvojen piirteet) Mutta miten tämä liittyy tähän keskusteluun?

Voisiko tuosta faeryn kommentista vetää sen johtopäätöksen, että vammainen ihminen ei ylipäätään voisi olla fyysisesti ja seksuaalisesti viehättävä? Eli esim. rullatuolissa istuva mies ei voisi olla komea ja seksuaalisesti viehättävä? Ihmisiä on toki moneksi ja pinnallisuutta on aina ollut olemassa mutta se tuskin kohdistuu yksinomaan vammaisiin. Esim. itse olin hyvin, tarkoitan TOD. järkyttynyt kuulleeni erään ihmisen, (aviomiehen) jättäneen vaimonsa koska vaimo oli sairastunut syöpään eikä enää pystynyt vastaamaan miehensä odotuksiin ja täyttämään hänen tarpeitaan. Jos mikä voi olla brutaalimpaa, epäinhimillisempää ja kylmempää niin tuollainen. Mutta onneksi tässä maailmasta löytyy myös syvällisempiä ihmisiä.

Schlager: elämäsi kuulostaa aika kamalalta. Sinulle syötetään ruokaa, joka on selvästikin haitallista terveydellesi, etkä pysty itse vaikuttamaan siihen, mitä suustasi alas laitat. Myöskään liikuntaan ei tunnu olevan mitään mahdollisuuksia. Onko tällainen epäinhimillinen elämä nyky-Suomessa mahdollista?

Keskustelun osallistujien määrää rajoittanee se, että keskustelun aloittajan kommenttien rivien välistä saattaa lukea, että ne kivat kommentit ovat tervetulleita, muut ovat asiattomia, tunteettomia ja pinnallisia.

Applet, sanoit sen, mitä moni muukin on sanonut tutustuessaan minun elämääni. Olen pystynyt vaikuttamaan ruokaani kyllä jonkin verran, mutta en riittävästi. En ole kertonut vielä kaikkea elämästäni, enkä välttämättä julkisesti kaikkea kerrokaan.

Toki kaikki kivat kommentit ovat tervetulleita, mutta niihin kuuluvat asialliset rakentavatkin kommentit. Sen sijaan pelkästään yleistävät kommentit saattavat tuntua pinnallisilta.

Schlager, tuli vain mieleeni, että voit kokeilla seuraavaa yksinkertaista asiaa ruokavaliossasi: lisää valkuaisen määrää suhteessa hiilihydraatteihin 1:1, jolloin valkuainen hidastaa hiilareiden imeytymistä. Luin sen joskus Ilta-Lehdestä. Liian nopea hiilareiden imeytyminen saa aikaan nopeasti verensokerin nousun ja väsymystilan. Hiilihydraatit aiheuttavat liikaa syömisenä lihomisen varastoituessaan rasvaksi ja tämä voi olla sinun ongelmasi. Voisit jopa syödä enemmän valkuaista kuin hiilihydraattia aluksi. Vähennä siis puuron, makaronin, perunan ja leivän syöntiä. Käytä makeutusvalmisteita sokerin tilalla, kun juot teetä tai kahvia. Voit silmämääräisesti mitata suhteet. Halpoja valkuaisia ovat esim. raejuusto ja mozzarellajuusto. Hyvää hiilihydraattia ovat esim. kaurapuuro ja kukkakaali.
Muista vähärasvainen maito ja maustamaton jogurtti ( nyt saa kaupasta aivan ihanaa turkkilaista jogurttia kilon annoksina, joka on halpaa ja rasvaa siinä on 10%.)
Sitäpaitsi monet urheilijat ottavat valkuaisensa proteiinijauheina, joita tehdään myös soijasta. Pakkaus on halpa ja nopea käyttää.

Älä syö rasvaa kuin nimeksi esim. joka aterialle n. teelusikallinen esim.öljyä.

Schlager, elät vähemmistönä vähemmistössä. Vaikka sinulla olisi mielestäsi minkälaisia oikeuksia tahansa , ymmärrät kyllä, että ihmisillä ei riitä rakkautta rumille ja vammaisille, vaan he elävät romanttisissa mielikuvissaan ihanasta ja onnellisesta elämästä, joita markkinatalous syöttää joka tuutista. Todellinen elämä ei ole sitä, mutta me tarvitsemme sitä roskaa kestääksemme tämän paskamaailman.

Luin juuri hauskan kirjakerhon mainoksen: " Aion etsiä tästä paskamaailmasta kauneutta ja jännitystä ja aion pitää helvetin hauskaa"

Luulisi, että meillä jokaisella on oma ahdistuksemme kestettävänään, mutta ne ennemminkin erottavat kuin yhdistävät.

Mitä voisi sanoa? Tsemppaa ja taistele! Ota puutteesi haasteina. Go for it! Yritä ja yritä äläkä anna periksi. Pelkkä yrittäminen on tarpeeksi.

Taisi keskustelu rönsyilla vammaisuudesta lihavuuteen jo ennen mua. Kaiketi vammaisuus korreloi lihavuuden kanssa vain niin, että jotkin vammat (liikuntaelinavammat esim.) vaikuttavat liikuntaan vähentävästi.

Taisin sekoittaa hieman velliä puuroon, en tarkoittanut, että vammaiset olisivat aina ei-viehättäviä.

Huomaan tosiaankin olevani vähermmistönä vähemmistössä. Minua voi sanoa ainutlaatuiseksi.

Nyt olisi hyvä muuttaa keskustelun kulkua. Toivonkin, että moni vastaisi seuraavaan kysymykseen: millaista elämäsi olisi, jos menettäisit jonkin raajasi ja samalla osan liikuntakykyäsi, osan kuulostasi tai näöstäsi tai saisit aivovamman, joka haittaisi vaikkapa koordinaatiokykyäsi?

no jos vamma ei ole täysin elämästä iloa vievä, niin kai on pakko selviytyä parhaansa mukaan.

Sen jälkeen miettii, että olisipa ollut aikaisemmin onnellinen siitä, että on suurinpiirtein terve. Mutta kun on terve, niin vaikka voi ajatella, että pitäisi ajatella olevansa onnellinen, niin silti sitä ei tee.

Vähemmistöön voi kuulua monella tavalla:
minulla on hyvä kaveri, joka on homo, vasenkätinen, värisokea, suomenruotsalainen. Hänellä menee elämässään varsin hyvin, jopa suomenruotsalaisena!

:-)

Juhani

Kaikki muu on loppujen lopuksi yhdentekevää niin kauan kuin pää on kunnossa.

Kiitos, Peter. Tiesin kyllä, että joku uskaltaa sanoa tuollaisenkin mielipiteen.

"Vammainen" voi olla niin monella tavalla...henkisellä, ruumillisella ja sielullisella.

Juhani V! Kiitän Sinua suuresti lämpimistä sanoistasi. Ei tunnu enää niin pahalta olla suomenruotsalainen.

Schlagerin esittama kysymys on minullekin henkilokohtainen. Pieni veljenpoikani on kehitysvammainen, ja seuraan hyvin lahelta hanen elamaansa, valilla paa kylmana, valilla sydan verta vuotaen, mutta useimmiten kuitenkin suu hymyssa pikkupojan tempauksia todistaen.

Ja se kysymys, voisinko rakastua vammaiseen... ilman muuta voisin. Rakastun ihmiseen, en hanen vammaisuuteensa tai vammattomuuteensa.

Mickebear tuo esille yhden ajatuksen, mitä en ehkä maininnut vielä. Eli on olemassa ihmisiä, jotka haluaisivat hoivata. Haluan toki hellyyttä, mutta ajatus siitä, että lähtisin vaikkapa 5-kymppisen kainaloon hoivavietin tyydyttäjäksi, olisi kammottava. He saavat hankkia esim. koiran hoivatarpeen tyydyttämiseksi.

Kaikki eivät voi hankkia koiraa, kun voivat olla allergisia. :(

Valitettavasti ylipainoa ei yleisesti ihailla. Ei myöskään vammasta johtuvaa mahdollista poikkeavaa ulkonäköä. Myös puhevamma on varmasti iso kynnys. Voisin kyllä ihastua ja rakastua vammaiseenkin, joka vetoaa minuun niin henkisiltä ominaisuuksiltaan kuin seksuaalisestikin. Ihan samat kriteerit minulla on ns. terveidenkin kohdalla.

Minulla on kyllä ollut yksi tilanne, jossa kuulovammainen tuli minun kanssani puhumaan ja täytyy myöntää, että häkellyin siitä. En tiedä olisiko minun pitänyt ( ei tietenkään! ) mennä säälistä hänen kanssaan sänkyyn ja halusiko hän vain yhden yön panoa, mutta jotenkin sain sen suuntaisen vaikutelman, että sitä odotettiin, koska hän kerran uskaltautui tekemään aloitteen. Vammaista ihmistä on jossakin määrin vaikeata ajatella seksuaalisena henkilönä, koska vamma tulee siihen väliin. Monet teeskennellessään fiksua ihmistä vähättelevät vammaisuutta ja ovat sitä mieltä, ettei sillä ole väliä, mutta uskon sen olevan toisin tai vamman tulisi olla melko lievä.

Olen ollut sängyssä skitsofreenikon (?) kanssa, minkä huomasin tai sain tietää jälkikäteen. Se ei kyllä näkynyt hänessä millään tavalla. Hän oli minulle vain yhden yön tapaaminen eikä minulla ollut halua tutustua häneen sen kummemmin ja ehkä sitä ei sen vuoksi huomannut.

Joskus tulee mieleeni sellainenkin juttu, että tekisi mieli vammautella muita tarkoituksellisesti. No, en voisi oikeasti tehdä mitään sellaista, mutta joillekin vammautuminen voisi tehdä hyvääkin. En kyllä oikeasti voi toivoa kenellekään sellaista kohtaloa.

Ammutaan nyt tykillä kärpästä!
Vammaisille pitänee kai sallia tietty määrä katkeruutta ja kateutta terveitä kohtaan. Tämä ilmenee näemmä vaikkapa koiranhankintakehoituksena hoivaviettiä tyydyttämään tai sitten haluna saattaa muut samaan tilaan jossa itsekin on, eli vammauttaa terveitä. Niin että se siitä vammaisten omasta asenteesta muita ja ennen kaikkea itseä kohtaan.
No, itsesäälissähän on niin mahdottoman mukava piehtaroida, kuten tiettyä on!

Toteaminen ja itsesäälissä piehtarointihan ovat tunnetusti yksi ja sama asia... Onhan se tietenkin niin, että ihminen katkeroituu, kun vastoinkäymiset hallitsevat elämää. Toivon sinulle Möttönen, erittäin antoisaa ja helppoa elämää sydämestäni. :)

Schlager, toisessa keskustelussa kävi ilmi tarkka painosi. Minusta se ei ole mitenkään mahdoton suhteessa pituuteesi. Luulin, että nyt puhuttiin paljon suuremmasta kokoluokasta. Ja vaikka olisi puhuttukin, se on minulle yksi lysti. Paino on jokaisen oma asia, ei se muille kuulu. Laihuuden ihannoijien vastapainoksi on olemassa sellaisiakin ihmisiä, jotka oikeasti viehättyvät vain ja ainoastaan vähän tuhdimmista tapauksista. Ei siis kannata tuhlata aikaansa niihin, jotka tutkailevat omaa ja toisten selkärankaa vatsapuolelta :)

Olipa pakko minunkin tähän keskusteluun sananen jos toinenkin laittaa - aihe on varmasti monelle arka ja joillakin juuri sen arkuus aiheuttaa hurjiakin ylilyöntejä kommenteissa.

Tässä kun tätä luin tuli jostain syystä sellainen olo, että parisuhde "otetaan" ... Itse koen, että parisuhde kehittyy, ystävyys voi roimahtaa romanssiksi tai kuukausien jopa vuosien saatossa lämmetä niin läheiseksi, että ollaankin jo suhteessa. Näin kokisin sen olevan myös tapauksissa jossa parin toinen osapuoli on vammainen.

En voi käyttää mitään elämäni tilannetta tai omaa parisuhdettani esimerkkinä tässä asiassa, oma kumppani oli n. 20 minuutin juttelutuokion jälkeen jo poikaystävä - ja on edelleen.

Aivan taatusti vammaisen on vaikeampi solmia spontaania suhdetta, mutta mielestäni spontaanius ja "ottaminen" ei olekkaan tapa, jolla solmitaan vahva parisuhde. Kannattaakin ehkä tunnustella lähiympäristöään - näitä kiiltokuvapoikia on kaikki paikat pursuten täynnä, jokainen meistä haikailee omalla tavallaan näiden perään, mutta ei se merkitse, että oman kumppanin pitäisi olla samanlainen.

Vielä yksi kommentti, joka perustuu puhtaasti omaan maailmankuvaani ja tulkintaani. Mielestäni vammaisen henkilön 'terve' kumppani osoittaa sitä suurinta mahdollista lähimmäisen rakkautta mitä voi olla halutessaan huolehtia ja auttaa ja olla tukena henkilölle, joka käy elämänsä aikana läpi valtavan henkisen kuorman!

Ja anteeksi, jos ilmaus "terve" on epäkorrekti, en osaa terminologiaa ja en oikein tiedä, miten ei-vammaista kuuluisi kutsua :-)

Ja vastaus kysymykseen, seurustelisinko minä vammaisen kanssa - esitän vastakysymyksen:

Miksi en? :o

Ensin BearTrapille vastausta: 17-vuotiaana olin yhtä pitkä kuin nyt, mutta painoin vain 57 kiloa. Tiedän siis sen, millaista on olla hoikka, samoin kuin sen, millaista on olla normaalipainoinen kuten myös sen, millaista on olla ylipainoinen. Ylipainoisena kunto on huono (ainakin minulla), väsymys on normaalia ja jaksaminen on muutenkin niin ja näin. Lisäksi on ylipainon tuoma ylimääräinen kömpelyys. Usein moni ylikiloinen ei halua laihtua ja sanoo minulle: "Sinä olet hyvän kokoinen, mutta saisit olla isompikin". Ennemmin ottaisin vastaan jonkun ikäiseni miehen viestin: "Kyllä me saamme sinusta normaalipainoisen. Muutapas luokseni ja aloitellaan pikkuhiljaa harjoittelu."

Marco: Hieno kirjoitus sinulta. En ihmettele, miksi olet parisuhteessa. :) Itsekin olen ajatellut sitä, että parisuhde ei ole mitenkään radion toimintoihin verrattava asia (siis on/off). Ajattelen muuten, että mahdollinen kumppanini seurustelisi minun eikä vammojeni kanssa (tietenkin eläen ominaisuuksieni kanssa).

Teemaa "Vammaisuus ja homoseksuaalisuus" on Ranneliikkeen ylläpidon taholta pidetty niin tärkeänä asiana, että se on nostettu peräti etusivulle.

*********

Eri tavoin vammautuneet ihmiset ovat olleet pitkään arkipäivääni niin, ettei siihen edes kummemmin kiinnitä huomiota. He ovat ystävä- ja tuttavapiiriäni siinä kuin muutkin. Heistä osa on luonteeltaan hankalia osa mukavia. Aivan sama tilanne on nk. vammattomien läheisteni kanssa.

Erilaisista vammaisten kohtaamisista ja omista reaktioistani voisin kirjoittaa pitkän tarinan. Minulla oli aikoinaan voimakkaitakin ennakkoluuloja vammaisia kohtaan. Vammaisuus oli jotenkin pelottavaa tai hämmentävää. Jotenkin tuntui, että vaikkapa joku oli jalkavammainen, hänellä oli jotain vikaa myös päässä tai muulla tavoin. Tero Sand (hänestä on muuten tehty tv-elokuvakin) oli halvaantunut niskasta alaspäin ja oli jatkuvasti kytkettynä hengityskoneeseen. Huomasin hänen kanssaan keskustellessani korottavani ääntäni, vaikka hänellä ei kuulossa ollut pienintä vikaa.

Sokea ystäväni soitti eilen ja kysyi lähtisinkö hänen kanssaan uimaan Helsingin Yrjönkadun halliin. Sinne olemme tänään menossa.

Juhani

Vammaisuus tuo joskus myös joitakin vapausasteita. Se tuli mieleeni tänään.

Suuri venäläisten miesten ryhmä saunoo Yrjönkadun hallissa aina lauantaisin samaan aikaan. Sauna oli taas varsin täynnä. Kun tulin sisään sokean kaverini kanssa, hänelle ja minulle tehtiin heti tilaa ylimmälle lauteelle asti. Muulloin me suomalaiset olemme joutuneet sivuun, kun vihtominen on kunnolla vauhdissa. Suomalaisilla on muuten menossa jupinavaihe näistä venäläisten rajuista saunomisista.

Selitin kaverilleni venäläisten saunomistapoja. Monet heistä pitävät huovasta tehtyä pipoa saunoessaan. Ei tulisi mieleenikään pyytää muulloin sellaista kokeiltavaksi. Nyt pyysin sellaista kaverini puolesta. Ilman muuta meille se sallittiin.

Kolmas esimerkki vapausasteista. Vuosia sitten kävin hänen kanssaan Henry Mooren abstrakteja patsaita "katsomassa" taidenäyttelyssä. Meille ojennettiin valkoiset puuvillasormikkaat ja niiden avulla saimme kosketella patsaita vapaasti. Muilta se oli ehdottomasti kielletty. Olisin itsekin halunnut "katsella" patsaat silmät peitettyinä, mutta en kehdannut.

Juhani

Olinpa mammuttipetäjiä katsomassa ja siellä oli myös vammaisille tarkoitettu polku. Päätinkin käydä senkin läpi ja se oli hyvin antoisa kokemus, sillä minulle ei näkevänä tullut mieleen koskaan se että mammuttipetäjää voi myös haistaa ja koskettaa. Kuori oli pehmeää, korkkimaista, miellyttävää kädelle. Tuoksu oli voimakas metsän tuoksu. Sen jälkeen mitkään valokuvat ei tee oikeutta mammuttipetäjille.

Minun on todettava tässä yhteydessä sellainen asia, että vammaisuutta on niin monella eri aspektilla, ettei kukaan osaa sitä laajuutta kunnolla kuvitellakaan.

Täytyy muistaa myös se, että vammaisuuteen sopeutuu niin eri tavoin. Esimerkiksi näkövammainen on yleensä ollut vuosikausia näkövammainen, joten kokemusmaailman jäljittely on hankalampaa aina.

Toisaalta tiedän, etteivät kaikki edes pidä minua vammaisena. Se minusta on mielenkiintoista.

JuhaniV ja Pora-liike, hienoa, että olette uskaltautuneet tekemään tuollaista, jota kaikki eivät "pysty" tekemään. Muiden tulisi ottaa oppia teidän esimerkeistänne.

Pitkän taon jälkeen ajattelin laittaa muutaman sanasen tähän keskusteluun. Voi olla, että kuulostan tätä sanoessa vain 'munankipeeltä hintiltä', mutta haluan tällä osoittaa, että vamma/vammaisuus ei _välttämättä_ ole poissulkeva tekijä, kun ihminen kiinnittää huomiota toiseen.

Istuimme tänään hieman töiden jälkeen ystäväporukalla Helsingin keskustassa Fridays-baarissa. Siinä ollessamme sisään tuli joukko ihmisiä, yksi heistä kuitenkin kiinnitti erityisesti huomiota. Erittäin hyvännäköinen, siisti ja selvästi itsestään huolta pitävä kundi, ikää ehkä 26-28 vuotta. Jostain syystä kiinnitin huomiota häneen siksi, että hän seurasi ympäristöään todella tarkasti, teki useita katsekontakteja niin minuun kuin seuralaisiini.

Kun sitten piipahdin tiskillä huomasin yksityiskohdan, rullatuolin!

Nolostuin itse reaktiotani - hämmennyin ja tunsin suurtä häpeää kun olin "vilkuillut" tuota komistusta. Jäin hetkiseksi oikein miettimään, mikä siinä pyörätuolin näkemisessä oli niin kovin kamalaa, että koin moisen reaktion.

Keskustelin poikaystäväni kanssa myöhemmin ja hänkin sanoi huomanneensa tuon oikein komean nuoren miehen ja kun kerroin että tämä istui rullatuolissa meni poikaystäväninkin hieman hämilleen ja totesi, että "nyt vähän hävettää".

Mikä meitä vaivaa? Miksi koemme pyörätuolin asiaksi jota meidän tulee hävetä ja joka aiheuttaa meissä nolouden tunteen ... se nuori mies oli erittäin komea!

Sitäpaitsi, kun sitten juteltiin siinä ja vaihdettiin ajatuksia aiheesta totesimme lähes yhteen ääneen kyseisellä nuorukaisella olevan varmasti erittäin hyvin kehittynyt kroppa kun pyörätuolilla liikkuminen ei ole mitään kevyintä treeniä :-) Primitiiviset halut heräsivät *punastus*.

mua mietityttää hieman koko käsite vammaisuus... kun eikö siinä ole kyse siitä, missä määrin "vamma" rajoittaa ihmisen elämää ja toimintaa, noin loppujen lopuksi.

liikuntavammaa, kehitysvammaa, kuulovammaa, näkövammaa... nuo tulevat ehkä ensimmäiseksi mieleen. mutta moni voi olla psyyken sairauden vuoksi toimintakyvytön, eläkkeellä. vaikea asennevamma ja vaikea ylipaino varmasti vammauttavat ihmistä monin tavoin. jne jne.

ehkä kysymys kuitenkin oli siitä, miten jollain tavoin näkyvä vamma vaikuttaa ihmisten suhtautumiseen... minun täytyy myöntää se, että omalta kohdalta en tiedä! siis ihastumismielessä. sen verran vähän on ollut kontakteja tällä tavoin vammautuneisiin naisiin, että ihastumista ei ole mitenkään päin tapahtunut. tunne- ym. "ei heti ilmeneviä"-vammoja on tullut kohdattua. varmaan olen itsekin jollain tavoin vammanen...

kuitenkin luulen, että se ihminen ratkaisee. lopultakin. tietysti vamman vaikeus vaikuttaa, mutta aika paljon sitä muutenkin on valmis rakkaansa eteen tekemään... hoivavietti on minusta ihan ok sinänsä, tietyissä rajoissa, haluaahan sitä hoivata ja tulla hoivatuksi... mutta "hoitamis"-vietti (parisuhteessa) ei välttämättä johda kauhean pitkälle... vai?

Asenteesta se on aika pitkälti kiinni, luulen ma. Itse olen eläkkeellä vammaisuusasteeni takia, muttei se näytä vauhtia hidastavan. Jotkut ihmiset eivät tietysti uskalla lähestyä, mutta toisaalta, mitäpä minä sellaisilla ihmisillä elämässäni tekisinkään. :-)

Jos mieli on maassa on helppo syyttä sairautta tai jotain muuta ulkonaista seikkaa siitä, ettei ole löytänyt seuraa, silloin saa näppärästi syyn siirrettyä itsensä ulkopuolelle. Mutta niin pitkään kun koen olevani ensisijaisesti ihminen, en vammainen, ei mitään ongelmia ihmissuhteiden solmimisessa ole ilmennyt.

Ulkoiset haitat voivat tulla tielle ihmisiin tutustuttaessa, mutta kyllä fiksut ihmiset yleensä osaavat lopulta nähdä myös niiden taakse. Ja sairauskin pitää osata kantaa, sitä ei kannata sen enempää korostaa kuin peitelläkään.

Itselläni on ollut kuulovamma syntymästä asti. En kuitenkaan koe itseäni millään tavalla vammaiseksi, vaan kuulovamma on yksi ominaisuus minussa. Monet kuurotkaan eivät pidä itseään vammaisina, vaan viittomakielisinä. Sen olen huomannut, että jos sanon olevani kuulovammainen kuulevalle ihmisille, niin reaktio ei aina ole miellyttävä. Sen sijaan, jos sanon olevani huonokuuloinen, niin hyvä jos toinen edes kommentoi asiaa mitenkään. Sanalla "vammainen" on negatiivinen kaiku ja se johtuu ihmisten ennakkoluuloista. Onneksi ennakkoluuloja voi aina oikoa oman asenteen kautta. Jos on sinut oman vammansa kanssa eikä häpeä sitä, niin kyllä muutkin ihmiset sen huomaa, ja osaavat suhtautua asiaan normaalisti.

Vammautuminen on sellainen asia, jota en soisi kenellekään. Itselläni on ajatuksia laidasta laitaan. Toki kauppakassin kantamisen lisäksi minulla on muitakin avuntarpeita. Tässä jonkinlainen lista:
- kattolampun vaihtaminen
- hedelmien kuoriminen
- salaattiainesten pilkkominen
- raskaiden tavaroiden nostaminen

Listaa voidaan toki jatkaa ja saahan sitä toki kysyäkin ihan suoraankin. :)

t: Schlager

Hei,

jotenkin tuntuu vähän hassulta yrittääkään ottaa kantaa kysymykseen siitä, voisiko seurustella jonkun abstraktin "vammaisen" kanssa. :-) Ainakin minulle on kauhean vaikeaa ajatella potentiaalista pikaystävää minään ominaisuuksien kimppuna. Toisaalta niistä oikeasti kiinnostavista todellisista ihmisistä on kauhean hankala eritellä, mikä heissä kiinnostaa (on helpompaa todeta, mikä joissakuissa estää kokonaan syttymisen).

Jos ihminen onnistuu herättämään kiinnostukseni jollain tapaa -- vaikka käyttäytymällä itse myötätuntoisesti tai avuliaasti tai sitten avoimesti ja vilpittömästi apua hakien --, varmaankin se onnistuu ilman vammaa tai siitä riippumatta. (Oletan, että pelkkä vammaisuus itsessään ei tee ihmisistä muita erikoisempia siinä missä ei homous, naiseus tai mustaihoisuuskaan.) Varmasti "ulkoasusta" (millä tässä ilmeisesti tarkoitetaan sitä, paljonko ihminen saisi kauneuspojoja valokuvassa) on hyötyä, mutta ei se ole sen kummemmin tuntunut olevan välttämätön kuin riittäväkään ehto sille, että sydän alkaa sykkiä. Olkoonkin, että se, missä ulkonäkö loppuu ja mistä jokin telepatialla saavutettava sisänäkö alkaa, vaikuttaa musta vähän hankalalta kysymykseltä. (Useinhan kai ihmiset tekevät juuri ulkonäön perusteella sitä rohkeampia oletuksia toistensa asenteista ja käytöksestä mitä enemmän tuo ulkonäkö heissä herättää tunteita.)

Paljon vakavampi kysymys olisi siitä, riittäisikö minusta uskallusta sitoutua kunnioittamaan ihmistä, joka esim. räjähtelee joistain yksittäisistä vääristä sanoista väärässä paikassa kuin raivopää hyeena tai joka tarvitsee jatkuvasti juuri minun apuani, eikä minua voi tässä suhteessa missään tilanteessa korvata. (Edellinen on esimerkki siitä, millä tavalla ihminen voi olla "hankala", ei oletus mistään vammaisten tai muun ryhmän yleisestä kvaliteetista.) Mikä tahansa potentiaalinen raju riippuvuus kai pakottaa perusvastuuntuntoisen ihmisen harkitsemaan, mitä hän menee lupaamaan muille ihmisille (ja itselleen?) omista kyvyistään ja omasta jaksamisestaan. Tämä mielestäni liittyy ennemmin kysymykseen siitä, kuinka suuressa määrin kumppani olisi riippuvainen juuri kumppanistaan -- paljoonko hän pystyisi itse, olisiko hänellä lojaaleja ystäviä ja sukulaisia, jne. Kroonisesti sairaan äitini kanssa ison osan elämästäni eläneenä minun on aivan pakko todeta, että minusta ei ole sellaiseksi äiti Teresaksi, johon voi ripustaa koko elämänsä, vaikka pidänkin itseäni myös avuliaana ja hyväntahtoisena ihmisenä. Siksi kaikkein kylmimmät väreet selkäpiitäni pitkin on aikoinaan saanut potentiaalisista kumppaneista sellainen tapaus, joka tuntui haluavan ripustautua emotionaalisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti lujasti yksin minuun. (Siinä, oliko tämä tunteeni perusteltu, myönnän auliisti voineeni erehtyä.) Ihmisyhteisön oikea luku kun on mielestäni reilusti lähempänä sataa kuin kahta. (Tähdennettäköön vielä varmuuden vuoksi, että on silmissäni aivan eri asia pyytää apua kuin odottaa pelastusta.)

- Heikki

Vamma on haitta ja rajoittaa usein suorituskykyä, mikä alenee sen seurauksena. En pidä vammaisuutta ominaisuutena, vaan asiana, johon joutuu sopeutumaan usein vasten tahtoisesti tai sillä tavalla, että vamma on ollut synnynnäisenä, jolloin sopeutumista on voinut tapahtua iän myötä ainakin osittain. Vammaisuuden huomaa, kun joutuu kosketuksiin suorituskyvylltään maksimaalisten henkilöiden kanssa.

Voi olla, että mieleltään sairas ei tajua omaa vammaansa tai kieltää sairauden olemassaolon.

Mitähän suorituskykyä juissi mahtaa tarkoittaa? No, ehkäpä vammaisena olen älynnyt sen, ettei seksin tarvitse eikä kuulu olla elämän keskipiste.

Kiitos hekolle oivallisesta kirjoituksesta. :)

t. Schlager

... paitsi että suomalaiset ei ookaan enää toiseksilihavin kansa, vaan kolmanneksi~

Saksalaiset on mennyt parilla prosenttiyksiköllä ohi.

(viitaten tuonne ylemmäs)

Niin... palataampa niihin kysymyksiin...eli muistutukseksi..

"Minusta olisi hyvä saada tietää, millaisia kokemuksia teillä on vammaisuudesta. Oletko tavannut kenties vammaisia homo- tai bimiehiä? Miten suhtautuisit, jos sinua yrittäisi joku vammainen mies "iskeä"? Miltä se tuntuisi?"

Tulee mieleen eräs tarina. Naispuolista (hetero) ystävääni tuli kapakassa iskemään musta mies. Hän ehdotti melko suoraan, että "let's go to have sex!" Ystäväni kieltäytyi, jolloin mies kysyi: "Are you a racist?"

Ystäväni ei ollut rasisti, eikä syy tuossa tapauksessa kieltäytymiseen ollut kysyjän ihonväri, mutta vaikka hän ei olisikaan ollut kiinnostunut mustaihoisista seksuaalisesti, tekisikö se hänestä rasistin?

Minä esimerkiksi en ole kiinnostunut seksuaalisesti aasialaisista tai alle 180-senttisistä miehistä (muitakin perusteita on, mutta nämä riittävät esimerkiksi), mutta ei se tarkoita, ettenkö voisi olla kiinnostunut heistä ystävinä. En ole mielestäni rasisti, vaikka aasialaiset miehet eivät sytytä. Se on vain makuasia.

Jos joku ei kiinnostu seksuaalisesti (tai seurustelumielessä) vammaisista, niin minkäs sille mahtaa? Tekeekö se hänestä oikeasti pinnallisen? Ehkä joku ei kiinnostu minusta kaljamahani tai kaljuni takia. Ikävää, jos minä olen kiinnostunut hänestä, mutta makuasioista ei voi kiistellä.

Jokainen on varmasti joskus törmännyt johonkuhun, josta olisi ollut kiinnostunut, mutta joka ei ollut kiinnostunut hänestä. Tällaisia asioita vain tapahtuu elämässä. Emme me voi vaatia jotakuta toista kiinnostumaan itsestämme siitä huolimatta että olemme vammaisia / lihavia / laihoja / kaljuja / tuuheatukkaisia / mustia / valkoisia / huonosti varustettuja / hyvin varustettuja / karvaisia / karvattomia (lisää tähän mikä tahansa ominaisuus).

Vammaisuus on vain yksi niistä lukemattomista asioista, jotka saattavat olla joillekuille turn-off, ja joillekin se saattaa olla turn-on. Ja joillekin se ei ole ratkaiseva tekijä. Ihmiset ovat erilaisia ja pitävät eri asioista.

On se sitten kumma, että aina juuri nämä kaljamahaiset ja kaljut (viesti 60), ovat niitä, joilla vaatimuksia riittää. Heille eivät kelpaa vammaiset, alle 180-senttiset ja muitakin vaatimuksia heillä on.

No, en toivokaan, että olisin jollekin haluttu siksi, että olen vammainen. Haluan, että se, joka minut haluaa, haluaa minut vammoistani huolimatta.

Xius, en ymmärrä reaktiotasi. En vaadi enempää kuin mitä itse voin tarjota. Olen itse yli 180-senttinen, enkä ole vammainen. Eikä minua häiritse lainkaan, jos toinen on kalju ja kaljamahainen.

Minusta on käsittämätöntä, että sinun mielestäsi minun pitäisi kaljun ja kaljamahan takia ottaa kenet tahansa joka huolii minut. En minäkään vaadi samaa sinulta, tai keneltäkään muulta. Jos jotakuta häiritsee kalju tai kaljamaha, niin minä kunnioitan sitä. On hänen oikeutensa valita.

Kun minä kunnioitan toisten oikeutta valita, niin kunnioittakaa toki minunkin oikeuttani valita. Eiköhän suhteeseen aina tarvita molemminpuolinen hyväksyntä, silloinkin jos toinen on kalju tai kaljamahainen.

Schlager, tottakai haluat, että joku haluaa sinut vammoistasi huolimatta. Etkä varmaan kuitenkaan haluaisi, että joku, joka ei halua sinua vammojesi takia, pakotettaisiin suhteeseen kanssasi. Haluaisitko todella sellaista suhdetta sellaisen ihmisen kanssa? Tuskin, ja silloin on turha moittia niitä, jotka tekevät valintansa vamman perusteella.

Ajattele näin: on vain hyvä, että ne, joille vammat merkitsevät, karsiutuvat pois heti kättelyssä. Jäljelle jäävät vain ne, jotka haluavat sinut sellaisen kuin olet.

Hmmm, näin olenkin ajatellut, että siinä karsiutuu tosiaankin pinnallisimmat ihmiset. Mutta enemmän minua surettaa se pinnallisuuden määrä...

Ei kaikkia yhteiskunnalisia epäkohtia kannata ottaa niin raskaasti.

Sitä paitsi, kaikki asiat eivät ole sitä, miltä pinnaltaan näyttävät. Usein on kysymys vain omista ennakkoluuloista.

Pienenä sivuhuomautuksena: alkoi vain mietityttää tuo otsikko "Vammaisuus ja homoseksuaalisuus". Eikö tilanne ole aivan sama, vaikka tilalla olisi "Vammaisuus ja seksuaalisuus"? Kai sitä pinnallisuutta ja syvällisyyttä suhteellisesti katsoen löytyy kaikista ryhmistä melko tasapuolisesti.

Vammaisen herättämään torjuntareaktioon on varmasti päällimmäisenä syynä omat pelot ja ennakkoluulot, jotka hälvenevät kun jollain tietyllä tavalla vammainen ihminen havaitaan muuten joka suhteessa aivan "tavalliseksi" ihmiseksi. Sitä paitsi niitä "vammaisia" löytyy meistä huomattavasti enemmän kuin päälle päin näkyy... Joku onkin joskus sanonut: "Kaikkihan me nilkutamme."

sunshine kirjoitti: "Ei kaikkia yhteiskunnalisia epäkohtia kannata ottaa niin raskaasti.
...
Usein on kysymys vain omista ennakkoluuloista."

Mielestäni asiat ovat hyviä ottaa esille, kun ne puhututtavat. Ja näitä ennakkoluuloja jokainen voi pohtia itsekseen ja julkisestikin.

Schlager: "näin olenkin ajatellut, että siinä karsiutuu tosiaankin pinnallisimmat ihmiset. Mutta enemmän minua surettaa se pinnallisuuden määrä..."

No mitenkä sitten on oma laitasi? Asetatko potentiaaliselle kumppanillesi mitään vaatimuksia esimerkiksi iän, ulkonäön, tai muun sellaisen ulkoisen seikan osalta? Eiköhän meistä kaikista löydy jotain "pinnallista" siinä mielessä.

Kyse on edelleen makuasiasta. Ei sitä voi pakottaa itseään kiinnostumaan vaikkapa jostain naisesta, vaikka tämä olisi kuinka fiksu ja mukava, jos oma kiinnostus suuntautuu vain miehiin. Samalla tavoin on olemassa muitakin tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen kiinnostuuko toisesta vai ei. Ei sille vain voi mitään.

Tuntuuhan se tietysti aina vähän ikävältä, jos en ole jonkun sellaisen makuun josta olisin itse kiinnostunut, mutta ei auta haukkua häntä pinnalliseksi, jos omakin kiinnostukseni häneen perustuu ainakin osittain ulkoisiin seikkoihin.

Tottakai, Schlager! Aina yleensä vain pohdinta jää sille tasolle, jossa omien ennakkoluulojen perusteella leimataan toiset, vaikka todellisuudesta ei oikeasti ole luuloa parempaa tietoa. Syyllistyn siihen itsekin vähän väliä...

Jokaisella meillä vammamme on, hyvä Schlager. Toisilla se on fyysinen ja jopa näkyvä, joillakin se on lähes huomaamaton - ainakin siihen asti kun tuo normaalina itseään pitävä avaa suunsa ja julkituo ajatuksiaan...

Pointti on se, että vammaisuuteen pitäisi suhtautua arkipäiväisemmin. On pelkkä fakta, että se on joillekin turn-off. Niin on myös lihavuus, kaljuus, pituus, ikä, ja monet muut ominaisuudet, joista joillekin voimme tehdä jotain, toisille emme. Ei vammaisuutta pitäisi nähdä sen kummempana. Ehkä sitten kun vammaisuuteen opitaan suhtautumaan arkipäiväisemmin, useammat pystyvät ylittämään ennakkoluulonsa, eikä niitä, jotka sanovat rehellisesti sen poliittisesti epäkorrektin faktan, etteivät ole kiinnostuneita vammaisista, enää demonisoitaisi sen enempää kuin niitä, jotka ilmoittavat etteivät ole kiinnostuneita lihavista.

Toki minullakin on asennevammoja: en halua eri sukupolvea olevaa kumppania. Kymmenenkin vuotta on minullekin turhan paljon. Ja onhan minulla paljon vaatimuksia, totta kai. Ehkäpä joskus tulee se, jonka kanssa voin hankkia yhteisen elämän ja jopa lapsia - tavalla tai toisella.

Hahaa! Parahin Schlager- siinäpä se, tarkoitatkin ettei sulla voisi olla vanhempaa rakasta - kuitenkin sinun olisi korkea aika puhdistaa henkiset aurinkolasisi ja katsoa maailmaa uudella tavalla!
Totean että elämäni tärkeimpiin ihmissuhteisiin lasken suhteen minua 60 vuotta vanhempaan herraan, eikä tässä tapauksessa puhuta vaan platonisesta rakkaudesta...eikä rahastakaan- vaan sielujen sympatiasta ja samalla aaltopituudella olemisesta.
Itsekin olen vammainen, omasta mielestäni melko lievästi(vaikka lääkärintodistuksen mukaan lasketaan vakavaksi..)- muttei se ole minua estänyt elämään täysillä- olen rakastanut yhtä lailla miehiä ja naisia- nyt olen kuitenkin onnellisesti naimisissa biseksuaalisen naisen kanssa ja tyytyväinen perheenisä. Sitä en olisi uskaltanut toivoakaan teininä parikymmentä vuotta sitten, mutta avoin mieli ja huumorintaju vie pitkälle! Tsemppiä vaan kaikki kaltaiseni, elämä on ihanaa!

Luulenpa kuitenkin, että suurin osa meistä viihtyy parhaiten ikäisessään seurassa. En kaipaa omaishoitajan uraa.

Schlager kirjoitti: "En kaipaa omaishoitajan uraa."

Kuulostaa jokseenkin kyynisen lakelmoivalta asenteelta, kun kyseessä on kuitenkin elämänkumppanin valinta. Kukapa tietää, milloin oma rakas joutuu onnettomuuteen tai saa sairauskohtauksen iästä riippumatta. Lentääkö hän siinä vaiheessa kuin leppäkeihäs?

Samalla perusteella moni varmaan sulkee pois vammaiset omien potentiaalisten kumppaneidensa joukosta. Voi näet ajatella mielessään, että vamma ehkä pahenee jossain vaiheessa, tai johtaa joihinkin muihin terveysongelmiin, joita ei vielä ole näkyvissä.

Mitä tiukemmat ennakkoehdot sille tulevalle kumppanilleen asettaa, sitä todennäköisemmin jää lehdellä soittelemaan tai iskee kirveensä pahasti kiveen, kun lopulta löytynyt tilastollisilta ominaisuuksiltaan ihannemies osoittautuukin täydelliseksi kusipääksi.

Olen tässä aivan samaa mieltä Publickin kanssa, sinkkuna ollessani huomasin monella olevan metrin pituinen vaatimuslista minkälaisen sen "oikean" miehen kuuluu olla varsinkin kun itselleä ei ollut loppujen lopuksi ollut mitään vastinetta tarjota. Uskon että tämä nirppa nenäisyys tulee siitä kun varjellaan itseään siltä että joku muu torjuukin minut.
Kumpi soittaa ensin takaisin toiselle, onko toinen kiinostunut minusta enemmän kuin minä hänestä ym, ym
Minusta älyttömiä valta-juttuja virittellään juuri torjumisen pelossa.
Itse olen ollut suoran ja rehdin miesmäisen käytöksen kannattaja ja toistaiseksi se on toiminut.
Muutamalle "pikku prinsessalle" se on ollut hieman liikaa kun on ollut omat luulot itsestään aivan turhan korkealla.
Muutaman kerran on tullut mieleen kun katselee näitä Idols-ohjelman alkukarsintoja (USA.n tai Suomen) missä todellisuudessa ihmiset oikein elää?
Tiedättehän nämä tyypit ketkä laulaa kuin kissa vedettäisiin sirkelin läpi ja sitten ollaan ihmeissään kun muut eivät kuule samaa Whitney Houstonin ääntä kuin itse.

Public eye: ehkä se kuulostaa laskelmoinnilta, mutta se olisi pakotusta, jos olisin jonkun omien vanhempieni ikäisen kanssa. Eihän sitä koskaan tiedä, jos oma tai kumppanin tilanne pahenee. Silloin tilanne on tietenkin eri.

Mutta miksi ihmeessä minun tulisi muka kiinnostua itseäni vanhemmista ihmisistä siinä mielessä? Mieluummin olen yksin kuin alan seurustella tahdonvastaisesti kenenkään kanssa.

Mistä tulee tämä klisee, että me kaikki olemme tavalla tai toisella vammaisia? Minusta siinä mitätöidään ja vähätellään vammaisuuden aiheuttamaa syrjäytyneisyyttä, koska siitähän te keskustelette.

Onhan se kaksinkertainen taakka, jos syntyy vammaiseksi ja on seksuaalisesti poikkeava. Vammaisuuteen liittyy ruumiillinen sairaalloisuus, jos keskustellaan oikeasti vammaisista eikä niistä joilla on ruummiillinen haitta, joka aiheuttaa jonkintasoisen invaliditeetin.

Onhan se ikävää, kun kokee, ettei tule hyväksytyksi sellaisena kuin on, mikä on ikuisuusasia myös homoseksuaalien kohdalla. Totuus on varmaan niin, etteivät homoseksuaalit tule koskaan saamaan tasa-arvoista asemaa suhteessa heteroihin. On aina ihmisiä, jotka, kuten minulle, tulevat päin naamaan sanomaan, että olen sairas. Niiden kanssa on aivan turha alkaa riitelemään, koska he eivät muuta kantaansa, nauravat vain päälle. Takana on alistamisen halu ja se, etteivät homoseksuaalit pääse päättäviin asemiin ja jos he siihen asemaan pääsevät, tulee heidän tehdä se heterojen ehdoilla. Takana on ahneus ja rahan himo.

Vammaiset tarvitsevat kaiken sen tuen, minkä he tarvitsevat inhimilliseen elämään, mutta siihenkin yhteiskunta laittaa rajat kuinka paljon ja missä laajuudessa siihen rahaa pistetään esim. miten rakennetaan taloja ja teitä, jotta vammaisen olisi hyvä liikkua.

Suurin osa vammaisista elää seksitöntä elämää, koska vammaisuutta pidetään vastenmielisenä. Aivan samalla tavalla homoseksuaalista seksiä pidetään vastenmielisenä.

Minä olen liikunta ja näkövammainen nainen joka sai hetero liittonsa sotkettua mm.haaveilemalla ja ihastumalla naisiin toistuvasti.Mutta nimenomaan ennen kaikkea sillä ett minulla on fyysinen vamma(pyörätuoli)joka jonkin verran haittaa menoa ja sillä ett "kehtasinkin" vielä sairastua masennukseen ja kaksisuuntaiseen mieliala häiriöön.Ja kaiken lisäks "tulla uskoon"Se oli sitt jo miehelle liikaa ja se haki eroa viime kesänä.Mutta nyt mietin ihan tosissani ett voinko ja "saanko" mä ikinä muodostettua minkäänlaista parisuhdetta.Uskallanko edes toivoa ett voisin sen oman rakkaan löytää jostakin joka hyväksyy minut semmoisena kuin olen ja rakastaisi minua.En ole näissä piireissä ikinä vielä ollut mukana tännekin vasta löysin mutta uskallanko edes tulla mukaan tutustumaan sateenkaari väkeen vai tulenko monin kertaisesti syrjityksi.

Tervetulotoivotus vain Otukselle tänne, sanottakoon nyt vaikka omituisten otusten kerhoon! Sellaisiahan me kaikki täällä kai lopulta olemme? Täällä, kuten tavallisessakin elämässä, tapaat ihmisiä, jotka purkavat omaa pahaa oloaan toisia solvaamalla. Oman arvostuksen kohottaminen toisten alaspainamisella ei sekään mitenkään vierasta ole. Siis ihan sitä tavallista inhimillistä elämää, johon kaikkialla muuallakin törmäät. Etkä varmaankaan välty siltä kaiken kuoliaaksi halaavalta myötätunnonosoittajaltakaan, joka yhtä varmasti kuin kuolema itse, on, kunhan oikein osaat hänen kuultensa vaivojasi valittaa, tuleva ja osoittava, kuinka juuri hän on se kaikkein sympaattisin, ymmärtäväisin, ja juuri sinun puolestasi uhrautuvaisin ystäväsi. Ja mikä onkaan sen tärkeämpää, kuin osata pysytellä hänestä kyllin kaukana. Siitäkin huolimatta, että hän alkaa syyttää sinua kiittämättömyydestä ja väittää sinun suhtautuvan häneen ylenkatseella, sekä, kun hän huomaa, etteivät mitkään metkut auta, alkaa solvata sinua kaikille yhteisille tuttaville ja tuntemattomillekin.
Joten; kaikkea hauskaa täällä tulet kohtaamaan, niin ettei kannata mistään hinnasta jättää näitä kokemuksia väliin. Hauskaa siis tuleman pitää, niin kuin hirtetyllä hirsipuussa riippuessaan. Saapahan olla ainakin hetken kaikkien huomion keskipisteenä!

Olen lukenut Schlagerin juttuja palstalta jos toiselta ja kieltämättä ihmetyttää vammaisuutesi korostaminen... Yritätkö sillä hakea hyväksyntää vai pönkittää omaa itsetuntoasi?

Muistan lukeneeni, että jo pelkät poliittiset eriäväisyydet saavat niskakarvasi pystyyn (esim. vihreän ja kokoomuslaisen suhde ei tulisi toimimaan tms)? Eikö tuo ole aika mitäänsanomatonta jos vertaa esim. tämän viestiketjun aiheeseen?

Vastaan itse kysymykseen: en ole pinnallinen ihminen, mutta en varmaan jaksaisi toimia "hoitajana" kumppanilleni. Tämä on kylmä totuus. Jos vammainen mies yrittäisi iskeä minua, niin voisin ihan hyvin jutella jne, mutta sen pidemmälle se tuskin menisi.

Luettuani sinun kirjoituksiasi totean, että Sinun pitäisi laajentaa ajatusmaailmaasi ja hyväksyntää erilaisia asioita kohtaan! Asetat ylitiukkoja ehtoja enkä rehellisesti usko, että kukaan läpäisee Sinun seulaasi.

Voi venäjävittus eätään. Tässä nyt syytetään hra slaagerin taholta että kaikki jotka ei häntä halua ovat jotain rasisti vammaisvihaajia ja kelvottomia ihmiselämään. Samalla tämä tyyppi itse vedättää koko foorumia sillä, että hänelle ei kelpaa kuin hoikka, nuori, vihreänpuolueen jäsenen, ei hoivaava vaan totaalisesti rakastava mies joka vain ja ihan ainoastaan rakastuu hänen aivoihinsa ja jättää huomioimatta mitkä ikinä vammat hällä nyt onkaan.

Mies itse sanoo ettei voisi ikinä ajatella läskejä vanhoja kaljuja ja sitten sanoo et kaikki jotka ei häntä hyväksy ulkonäyn perusteella, ovat pinnallisia. Kaikkein pinnallisin tässä keskustelussa on ollut itse aloittaja. Jos sanot että jengi on pinnallista koska sä olet vammanen, ja itse sanot ettet missään tapauksessa halua läskiä, vanhaa, kokoomuslaista (ja kuinka hiton pitkä se sun listasi olikin), niin mene ja rullaa itsesi siihen peilin eteen ja tsiigaa kuka se pinnallinen on.

Höh. Alko ärsyttämään toi.

Eivarmaan pitäis provosiotua mutta jos tulee tiukkaa niskaan vammasten tai kenenvaan taholta niin ei ihme että kyllä metsä vastaa kuin huudetaan.

Onpa tässä tullut varsinaista likaa päälle. En ole todellakaan väittänyt, että kaikki minua ei-haluavat ihmiset olisivat rasistisia vammaisvihaajia. En ole sanonut suoraan niin, että vaatisin hoikan, nuoren ja vihreitä äänestävän kumppanin. Minulle kelpaa vähän yli kolmekymppinen, jopa hiukan vatsakaskin henkilö. Kokoomuslaisilla vain sattuu olemaan niin erilainen arvomaailma, ettei siitä tulisi muuta kuin tappelua. Nimimerkki "Voi vamma" taitaa itse nyt vain provosoida tilannetta - suotakoon hänelle se oikeus.

Yst. terv., Schlager

Ei-pinnallinen, mielestäni sinun toimintasi tutkiskella eri palstojen kirjoituksia on aika mielenkiintoista. Mielestäni on ärsyttävää, että hyökkäät kimppuuni tällä tavalla.

t: Schlager

Voi vamma kirjoitti: "Voi venäjävittus eätään. .... jos tulee tiukkaa niskaan vammasten tai kenenvaan taholta niin ei ihme että kyllä metsä vastaa kuin huudetaan."

Niinpä!

Jatketaan:
"Mitä te vitun homot olette joka paikassa äänessä ja tuotte itseänne aina esille. Nytkin kun tv:n avaa, niin aina siellä on joku homo hölöttämässä jotakin typerää. Olisitte kuin me heterot. Emme me tuo koskaan itseämme esille niinkuin te. Uimahallissakin on pakko lopettaa käyminen, kun siellä on homoja tuijottamassa. Pitäisi kieltää niiltä käyminen siellä. Voivat vaikka käydä perseeseen kiinni. Kaikki homot on pedofiileja, salvettava ehdottomasti, etteivät viettelisi pikkupoikia."

Tätä ja vielä vielä pahempaa saa lukea vaikkapa moderoimattomilla keskustelulistoilla. Nimerkki "Voi vamma" antaa malliesimerkin, kuinka jotkut meistä homoistakin syrjivät toisia vähemmistöjä.

Jos me homot emme olisi lähteneet ajamaan tasa-arvoon tähtääviä muutoksia tässä yhteiskunnassa, olisimme edelleen rikollisia, sairaita, syntisiä ja ties mitä. Itse se oma tila on raivattava. Kukaan muu ei sitä meidän puolestamme tee. Se voi olla ruohonjuuritason toimintaa, vaikkapa tulemalla kaapista ulos läheisilleen tai vaikuttamista lainsäädäntötyöhän ja kaikkea siltä väliltä.

Mielestäni juuri näin Schlager on toimimassa, tekemällä itsensä ja kaltaisensa näkyväksi myös muiden silmissä, eikä suostua syrjintään taikka alas painamiseen.

Myös hänellä on täysi oikeus poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja muihinkin mielipiteisiin. Myös hänellä on oikeus unelmiin ja mahdollisesti niiden kautta päämäärien asettamiseen omassa elämässään.

Me yhteen vähemmistöön kuuluvat voisimme kuunnella ja tukea myös muita vähemmistöjä. Näkökulma omaankin elämään saattaisi laajentua hiukan. Toivon Schlagerille jaksamista, vaikka näitä omaan napaansa tuijottavia ihmisiä löytyy joka puolelta.

Juhani

Enpähän malta tähän aiheeseen olla heittämättä linkkiä mummolaaksoon...... jonka nimi tosin on hiukan ehkä harhaanjohtava mutta kun sivuilla kävin niin innostuinkin ja heti sadalla.

http://www.sappho.net/turunseudunmummolaakso/

En tiedä vielä onko vastaavaa toimintaa muuallakin kun turussa mutt enköhän minä tuosta selvää saa ja olisipa yksi hyvä syy lisää todella tehdä se repäsy ja muuttaa sinne Turkuun pika puolin.

JuhaniV kirjoitti: "Jos me homot emme olisi lähteneet ajamaan tasa-arvoon tähtääviä muutoksia tässä yhteiskunnassa, olisimme edelleen rikollisia, sairaita, syntisiä ja ties mitä. Itse se oma tila on raivattava. Kukaan muu ei sitä meidän puolestamme tee. Se voi olla ruohonjuuritason toimintaa, vaikkapa tulemalla kaapista ulos läheisilleen tai vaikuttamista lainsäädäntötyöhän ja kaikkea siltä väliltä.

Mielestäni juuri näin Schlager on toimimassa, tekemällä itsensä ja kaltaisensa näkyväksi myös muiden silmissä, eikä suostua syrjintään taikka alas painamiseen.

Myös hänellä on täysi oikeus poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja muihinkin mielipiteisiin. Myös hänellä on oikeus unelmiin ja mahdollisesti niiden kautta päämäärien asettamiseen omassa elämässään.

Me yhteen vähemmistöön kuuluvat voisimme kuunnella ja tukea myös muita vähemmistöjä. Näkökulma omaankin elämään saattaisi laajentua hiukan. Toivon Schlagerille jaksamista, vaikka näitä omaan napaansa tuijottavia ihmisiä löytyy joka puolelta."

Kiitos, JuhaniV. Minun on pitänyt kiittää sinua jo pitempään tästä. Yhdessä me voimme auttaa toisiamme. Näin ollen olen aina alkanut huomauttaa asioista, jos joku vammainen on alkanut haukkua homoja.

Yst.terv., Schlager

Niin kuin toisaalla kirjoitin, olin perjantaina Con Hombresissa. Ajattelin katsellessani muutamia miehiä, että tuskin kelpaan kuitenkaan ollenkaan. Sellaiseksi elämänkokemukset ovat minut tehneet. Valitettavasti... Ajatuksenani ei ollut yhden illan jutun hommaaminen vaan ihan tutustuminen ja kaveeraaminen. Kuulostan hiukan humalaiselta selvin päin eli s-kirjaimeni tulee hiukan suhisten. Naamatauluani hallitsevat silmälasit ja ylipurentainen hymy. Kävellessäni korostuu tuo vatsani. Voisin näyttää naamatauluani tarvittaessa, jos joku sen tahtoo nähdä. Annan sen osoitteen toki privaatin kautta.

t.Schlager

En ole koko threadia selannut, joten kaltaisiani kommentteja saattaa olla muitakin.

Mulla on 10-vuotias down-sisar, ja kyllä tuntuu välillä pahalta vammaisten epäinhimillistäminen ja vieraksuminen. Ehkä tää vaikuttaa hiukkasen höpsöltä, mutta sopiva pieni vamma siellä täällä jotenkin koristaa ihmistä, tekee hänestä elämänmakuisemman. Toisaalta en voi kiistää etteivätkö jotkut fyysiset tai psyykkiset vammat, omalla kohdallani myös toisen ylipaino, vähentäisi henkilön seksuaalista vetovoimaa - vaikutelma, joka syntyy melko tahdottomasti. Seksuaaliseen vetovoimaan vaikuttaa toki fyysisen ulkomuodon lisäksi tapa käyttää fyysistä ulkomuotoaan eli elekieli.

Voisin tosin hyvin kuvitella eläväni selibaatissa suhteessa samanhenkisen henkilön kanssa. Tällöin ei olisi niin tärkeää, että henkilö vetoaa minuun voimakkaasti seksuaalisessa mielessä, vaan kyse olisi enemmänkin elämän jakamisesta ja kasvamisesta yhdessä toisen kanssa. En erityisesti pidä seksistä, ja muutenkin selibaatissa suhteessa ollaan vapaita seksiin liittyvistä tunnekiemuroista. Tämä jopa tuntuu jotenkin kypsemmältä ja ehdottomalta parisuhteen muodolta kuin perinteinen tarpeiden täyttäminen toisen kautta. Vaikeutena olisi sellaisen kumppanin löytäminen, jolle seksittömyys tulee luonnostaan, eikä siihen liity tukahduttamista. Kulttuurissamme elää niin voimakkaana ajatus, että seksittömyys on vähintään neuroosi.

Pandaka, olen samaa mieltä, että selibaattisuhdekin voi olla toimiva ratkaisu. Paljon tärkeämpää on se, että on joku, jonka voi ottaa lähelleen siksi, että rakastaa tätä, kuin se, että on vain joku, johon tyydyttää itsensä.

Hassua, että monta kertaa, kun olen täyttänyt vuosia ja tokaissut: "Ajattelepa, kun olen jo XX-vuotias, enkä ole edes suudellut siinä mielessä kertaakaan", niin vastauksena saan "Kai aiot nyt tehdä tilanteelle jotakin?"-hämmästelyn.

Tosin, halut ne ovat olemassa minullakin, joten en minä voisi olla suhteessa ainakaan kokeilematta sitä seksiä - mitä ikinä siksi luetaankaan..

Minua rupesi mietityttämään tässä pandakan ajatuksessa "selibaatista suhteesta" se, että onko kyse täysin platonisesta suhteesta, vai onko mukana sittenkin jonkinlaista fyysistä läheisyyttä. Tarkoitan sitä, että millaista on elämän jakaminen ja kasvaminen yhdessä jonkun ihmisen kanssa ilman pientäkään (eroottishenkistä) fyysistä kontaktia. Itse määrittelen moisen läheiseksi ystävyyssuhteeksi, mutta en "enemmäksi".

Asia on hyvin merkittävä esimerkiksi omalla kohdallani, sillä itse koen eroottisimpana mahdollisena asiana sen, että (sängelle ajeltua) päätäni silitetään (tietyllä tavalla). Perinteiseen seksuaalisuuteen liittyvät aktiviteetit voivat aiheuttaa fyysistä mielihyvää ja jopa tyydytyksen, mutta mikään muu fyysinen kontakti ei saa itseäni henkisesti seitsemänteen taivaaseen kuin tietynlainen pään silitys mieleiseltä ihmiseltä.

Voiko oikeastaan ajatella, ettei pidä seksistä, ennen kuin on määritellyt itselleen, mitä "seksi" on? Itse ajattelen niin, että homona voin olla vapaampi heteroseksistisestä ajatuksesta penetraatiokeskeisestä seksistä ja keskittyä nauttimaan siitä, mikä todella koskettaa - ja tietysti vastavuoroisesti tarjoamaan kumppanille sitä, minkä tämä kokee suurimmaksi mielihyvän tuojaksi.

Pohdin tässä hiukan sun kirjoitusta, smo.

Kyllä mä nautin seksistä, mutten erityisesti. Mulla on matala sex drive. Mitä se seksi sitten oikein on? Seksihän on varmasti tarkempi käsite kuin seksuaalinen. En voi vetää kaikkien puolesta tarkkoja rajoja, mutta ehkä voisin määritellä yleisesti, että seksiin liittyy tyydytyksen hakeminen ja seksuaaliseen tai eroottiseen liittyy mielihyvän hakeminen. Vai mitä mieltä olette?

Mainitsemani kaltaisessa suhteessa olisi todellakin kyse syvästä ja rakastavasta ystävyydestä, jossa sellaiseen ystävyyteen sopiva fyysinen kontakti tulisi luonnostaan, eikä muuta haettaisi. En tässäkään voi rajata sopivia ja sopimattomia kontaktin muotoja, mutta yleisesti ottaen suhteessa voisi olla arkiystävällisen kosketuksen, kuten halailun, lisäksi myös seksuaaliseksi koettavaa kosketusta, kuten toisen hieromista ja suutelemista. Suhde voisi itse määritellä itsensä, ja jos seksiä harjoitettaisiin, se tulisi luonnollisena jatkeena muuta yhdessäoloa, eikä sille varattaisi erityistä paikkaa. En oikeastaan osaa paremmin kuvailla tällaisen suhteen käytännön toteutusta, enkä ole koskaan ollut vastaavassa. Matalan sex driveni vuoksi voisin joka tapauksessa kuvitella olevani tyytyväinen suhteessa, jossa seksiä ei juurikaan harjoitettaisi. Selibaattisopimusta ei mielestäni pitäisi tehdä, mutta suhde saattaisi olla selibaatti, jos molemmat osapuolet olisivat riittävän tyytyväisiä ilman seksiä. Mutta nämähän ovat vai ajatuksia ja tässäon monta abstraktia käsitettä mitä voisi pohtia syvemmin.