Aamuinen herätys oli samaa kuin aina aikaisemmin. Mukava ja huolen. Ei ollut murhetta huomisesta, ei surua eilisestä. Mielessä vain aamukahvi. Niinhän se aina menee. Mitään ei tarvi ajatella, ennen aamukahvia. Siihen se sitten jääkin.
En tiedä, mistä ne jotka sanovat parantuneensa masennuksesta kertovat. Kaikki se juttu on niin vierasta minulle. Jo silmien aukaisu aamulla on tuskaa. Ovesta ei pysty menemään ulos. Ihmisille ei pysty juttelemaan. Ei voi hymyillä, ei itkeä. Tunteet on "kuollu" En tiedä mistä he puhuvat.
Kyllä minä olen joka aamu silmäni aukaissut. Ei se ole tuottanut ongelmia. On jopa saattanut mennä tunti, ennen kuin maailma hyökkää päälle. Viimeistään silloin kun puhelin soi, tai postilaatikko kolahtaa. Sieltä tulee maailma minua vastaan, sitten pelottaa.
Miksi masentuntut ei pystyisi menemään ulos? Minun on pakko käydä töissä, vaikka aina työmatkalla mietinkin, miten siellä käy. Tuleeko turpaan, saanko pullosta päähän. Ei olisi ensimmäinen kerta. Mutta rahat on vuokraan saatava. Käyn minä muutekin ulkona. Enemmän se koti minua pelottaa. Siellä minä olen yksin, enkä ole silloin hyvässä seurassa.
Entä se juttelupuoli, hymyily? Tunteet? Juttelen päivittäin, kerron vitsejä ja nauran. Koen minä iloakin, kun jokin asia onnistuu. Ne tunteet ei vain kestä kauan, mutta kyllä minä tunnen.
Tuttavien kesken olen iloisena tunnettu. Kyllä kaikki tietää, että minulla murheitakin on, mutta tuskin ketään tietää minkä verran. Eihän minulla ole hätää, kun en näytä yhtään huolestuttavaa merkkiä.
Minä kai kuulun siihen sarjaan, kun lopulta voimat uupuu, niin kaikki hämmästyvät. Mikä hänelle tuli, hän oli aina iloinen, eikä hänellä ollut edes mitään murheita. Voi työkaverit, jos tietäisitte.
Jokaisen hymyn kääntöpuolella on kyynelten täyttämät silmät.
En tiedä, mistä ne jotka sanovat parantuneensa masennuksesta kertovat. Kaikki se juttu on niin vierasta minulle. Jo silmien aukaisu aamulla on tuskaa. Ovesta ei pysty menemään ulos. Ihmisille ei pysty juttelemaan. Ei voi hymyillä, ei itkeä. Tunteet on "kuollu" En tiedä mistä he puhuvat.
Kyllä minä olen joka aamu silmäni aukaissut. Ei se ole tuottanut ongelmia. On jopa saattanut mennä tunti, ennen kuin maailma hyökkää päälle. Viimeistään silloin kun puhelin soi, tai postilaatikko kolahtaa. Sieltä tulee maailma minua vastaan, sitten pelottaa.
Miksi masentuntut ei pystyisi menemään ulos? Minun on pakko käydä töissä, vaikka aina työmatkalla mietinkin, miten siellä käy. Tuleeko turpaan, saanko pullosta päähän. Ei olisi ensimmäinen kerta. Mutta rahat on vuokraan saatava. Käyn minä muutekin ulkona. Enemmän se koti minua pelottaa. Siellä minä olen yksin, enkä ole silloin hyvässä seurassa.
Entä se juttelupuoli, hymyily? Tunteet? Juttelen päivittäin, kerron vitsejä ja nauran. Koen minä iloakin, kun jokin asia onnistuu. Ne tunteet ei vain kestä kauan, mutta kyllä minä tunnen.
Tuttavien kesken olen iloisena tunnettu. Kyllä kaikki tietää, että minulla murheitakin on, mutta tuskin ketään tietää minkä verran. Eihän minulla ole hätää, kun en näytä yhtään huolestuttavaa merkkiä.
Minä kai kuulun siihen sarjaan, kun lopulta voimat uupuu, niin kaikki hämmästyvät. Mikä hänelle tuli, hän oli aina iloinen, eikä hänellä ollut edes mitään murheita. Voi työkaverit, jos tietäisitte.
Jokaisen hymyn kääntöpuolella on kyynelten täyttämät silmät.