Kun suhde hiipuu...

Olen seurustellut nyt noin 11kk ihanan pojan kanssa, mutta melkein alusta asti minusta on tuntunut etten tämän pojan kanssa loppu elämääni vietä. Nyt olen huomannut että haikailen toisten perään koko ajan, mutta nykyinenkin on kovin rakas. Erosimme muutama kuukausi sitten, mutta ikävä ajoi meidät takaisin yhteen. Alusta asti olen joutunut todistelemaan ystävilleni suhteen toimivan, vaikka en tiedä toimiiko se kuitenkaan. Me ollaan vaan niin erilaisia, enkä voi olla sen kans aivan täysin omaitseni. Kavereiden kans on monesti kivempaa. Asiat eivät kuitenkaan mene niin huonosti että pystyisin loukkaamaan toista ja lopettamaan suhteen, mutta eivät niin hyvinkään että pystyisin jatkamaan näin loputtomiin. Aina kun en ole nähnyt kultaani muutamaan päivään, mulla tulee sitä hirvee ikävä. Tai ainakin läheisyyttä. Ehkä olen läheisyysriippuvainen, enkä osaa olla yksin.

Onko muilla ollut vaikeita suhteita? tai samanlaisia kokemuksia?

äh, kuulostan ihan Demiin kirjoittelevalta teinitytöltä. XD :)

Pisara kirjoitti: "... enkä voi olla sen kans aivan täysin omaitseni."

Kuullostaa hyvin tutulta. Ja joka kerta olen jälkeenpäin miettinyt että miksi ei voi olla oma itsensä. Lopulta ainoa kestävä ratkaisu on olla rohkeasti oma itsensä. Mistä se toinenkaan voi tietää minkä kanssa on tekemisissä, jos sitä ei itsekään tiedä?

Seurustelen poitsun kanssa, jonka kanssa olemme erilaisia kuin maa ja taivas; yksissä 2,5 vuotta. Aiemmin ajattelin ettei tämä voi toimia, kunnes tapasin ihanan pojan, jonka kanssa olimme tasan samalla aaltopituudella ja olimme kuin toistemme kopioita... Yhtä äkkiä huomasin ettei se olisikaan kovin hauskaa, vaan mielummin olen oman kultani kanssa yhdessä, sillä vaikka kuulostaakin kliseeltä, erilaisuus yhdistää loppujen lopuksi...