Auttakaa olen yksin asiani kanssa

Olen 16v pian 17v tyttö. Mulla on ollut tänä talvena paljon murheita ja saman ikäinen ystäväni on tukenut minua onneksi.

Kuitenkin joulun alla tajusimme ystäväni kanssa että se on muutakin kuin ystävyyttä, vaikka olemme hyvin läheisiä ystäviä. ( makoilimme vierekkäin ja hiplailimme toisiamme molemmat nautti ja kiihottui tilanteesta eikä siitä halunnut pois.) Mietimme kuitenkin molemmat uutta tilannetta yhdessä ja omilla tahoillamme.

Vihdoin oli tilanne edessä jota pelkäsinkin, minä olisin halunnut jatkaa ystäväni ei, koska hänelle ei kuitenkaan ollut minulle muita kuin ystävyystunteita. Minä rakastuin häneen ja olen edelleen rakastunut mutta tunne ei ole molemmin puolinen. Kuitenkin pääädymme aina lähekkäin kun ollaan kahdestaan, mutta hiplaaminen on vähentynyt, koska en halua että hän ahdistuu minusta.

Joskus kuitenkin vielä sorrun hiplaamaan rakastani ja hän kyllä nauttii siitä edelleen ja onpa muutaman kerran minuakin kosketellut vaikka itse toivoi että se vähentyisi
Haluan uskoa että saan vielä joskus rakkaani. Kuitenkin kai pitäisi hyväksyä tosi asiat ja jatkaa itse eteenpäin vaikka vaikeaa se on.

Haluaisin nyt löytää muita kenties samassa tilanteessa olevia tai muuten vaan mukavia lesboja kaverikseni etten olisi niin yksin asiani kanssa. Kukaan muu kuin ystäväni ei tästä tiedä ja tuntuu että tarvitsis myös jonkun muun juttu kaveriksi. Muille kavereille en ole uskaltanut vielä kertoa ja se ahdistaa ja mietityttää. Olen kuitenkin nyt oppinut hyväksymään itseni tällaisena kuin olen.

Jos täällä on joku joka haluaisi jutella voi mailata Marsa88.@luukku.com

heippa marsa.

tilanteesi lienee tuttu monellekin foorumin lukijalle vähintäänkin menneisyydestä. ystävään ihastuminen myös seksuaalisesti on varmaan yleistä. ja kipeä tilanne.

jos kaipaat lesboystäviä, kannattaisi varmaan ottaa yhteyttä paikalliseen setaan. (en tiedä mistäpäin olet.) kaupungeissa ainakin toimii nuorten ryhmiä. ja tiedän ihmisiä, joille on löytynyt "tukihenkilö", jos on sattunut asumaan pienemmällä paikkakunnalla. ryhmiin voi tulla aivan omana itsenään.

keskustelu kannattaa, jos tuntuu, että muu paikka ei oikein kiinnosta, niin kirjoittele vaikka tänne, luulen että ihmisillä on sanottavaa.

Kiitoksia joo tuota setaa olen miettinyt mutta minulla ei ole mahdollisuutta mennä ouluun tai kuopioon missä on lähimmät siksipä kaipaan maili kaveria tai edes tänne foorumille keskustelua ja neuvoja.

Setaan en tosiaanpääse paikanpäälle koska minulla on liikuntavamma onneksi se on vain liikunta eikä kehitysvamma se kuitenkin hankaloittaa sen verran että tarviisin sinne jonkun auttamaan ja kaveriks, mutta kun en ole kellekkään uskaltanut vielä puhua ja ystävänikin on ala ikäinen (ei siis ajokortti tms.) se on mahdotonta päästä täältä ouluun tai kuopioon

kiitos vastauksesta...odottelen lisää koska niistä tosiaankin on apua

tulee vähän avuton olo täältä helsingistä käsin neuvoa. ehdottaisin ehkä siltikin soittoa setaan. jos minä olisin kymmenen vuotta nuorempi, mielelläni neuvoisin jotain, mutta en tiedä olisiko sinulle apua näin paljon vanhemman ihmisen sanoista. luulen, että saisit enemmän irti keskusteluista jotakuinkin enemmän ikäistesi kanssa. siis privaatisti.

itse ihastuin aikanaan parhaaseen ystävään, tai ehkä hän vielä enemmän minuun... vaikea sanoa näin pitkän ajan kuluttua. seurustelusuhde kesti pitkään.

voimia sinulle, ja täältä saa kysyä neuvoja ja apua!

kertokaahan immeiset tarinoitanne, minä tiedän että tämäntapaiset tilanteet on yleisiä.:)

En usko että siitä sinun iästä on juurikaan haittaa jos kerta on itselläskin samanlainen kokemus takana, vaikka siitä onkin aikaa. Jospa tänne kuitenkin joku nuorempikin uskaltautuu vastaamaan. Mutti kiitoksia sinulle apu on tärkeä. Olen keskustellun yhden miehen kanssa asiasta se on semmoinen mesepsykologi" auttanut minua koko talven ja auttaa kyllä nytkin mutta kaipaan myös teidäs samanhenkisten ja kenties ikäistenkin kokemuksia asiasta

Oh, tässä minun tarinani..

Viime kesänä (jolloin viimeinkin suostuin myöntämään itselleni mitä olen) tapasin erään netissä tutustumani tytön. Ihan kaverimielellä tosin. Viikonlopun olin hänen kanssaan, ja kyllä siinä sitten tuli ihastuttua ihan kunnolla. Olin tiennyt jo pitkään tämän tytön olevan bi-seksuaali, mutten koskaan osannut kuvitellakkaan joskus tuntevani häneen vetoa.
Viikonlopun aikana tapahtui vaikka mitä ja helliä hetkiä koimme yhdessä, vaikka seksiä emme kuitenkaan harrastaneet. Pettymys oli kovin suuri, kun hän kertoi seurustelevansa miehen kanssa. Ihmettelin sitten että miten oli hän oli rohkaissut minua suutelemaan häntä niin kovin monta kertaa ja miten koimme niin paljon yhdessä. Siihen hän tokaisi, että heillä on aika vapaa suhde miehensä kanssa.
Tuli sunnuntai, ja oli aika erota. Suutelin häntä nopeasti ja lähdin. Olemme nähneet monen monta kertaa sen kesäisen viikonlopun jälkeen, mutta ihan kaverillisissa oloissa vain.

Se viikonloppu kyllä muutti asioita elämässäni. Olen erittäin kiitollinen tälle tytölle, hän rohkaisi minua olemaan oma itseni. :)

Marsa, olen samanikäinen kuin sinä, ja omakohtaisia kokemuksia ei ole vielä paljoa. Ehkä se on ihan hyvä vielä tässä vaiheessa. Olen tuntenut itseni kamalan yksinäiseksi, läheisimmät ystävät seurustelevat kaikki. Poikien kanssa. Mielestäni tässä iässä on hankalampaa saada tyttö- kuin poikaystävää. Mutta toivottavasti asiaan tulee muutoksia iän kasvaessa. Itseasiassa, huomenna minulla on treffit itseäni 2 vuotta vanhemman bi-tytön kanssa. Jännittää hiukan, toivottavasti kaikki menee hyvin. :)

Onnea sulle toivottavasti kaikki menee hyvin treffeilllä. Joo minua kans ahistaa ku kaikki kaverit seurustelee tai ainakin puhuu niin paljo miehistä.

Hei Marsa ja kumppanit

Ekaa kertaa olen katsastamassa näitä sivuja. Todella ihanaa, että tällänen mahdollisuus nykyään on tutustua kauempanakin asuviin immeisiin ja löytää "meikäläiset" suoraan kotikoloista! Olisipa tällänen kanava ollut itselläni käytössä sillon epävarmuuden vuosina..

Itsellänikin 5-6 vuoden takaa ihastuminen ystävään. Eihän siitä mitään hyvää tullut, mutta paljon parempaa oli tiedossa, vaikka sillon se kyllä kirpasi.. :)

Marsa kerroit, että sinun on vaikea liikkua pois kotinurkiltasi. Jos joskus kuitenkin suuntaat Helsinkiin päin HeSetalla on myös kerran kuussa Kynnyksessä kokoontuva ryhmä "kahden vähemmistön väelle". Epäilen vahvasti, että myös tämä vammaisten porukka pitää yhteyttä sähköisesti eli kannattanee kysellä Setasta. Ja onhan sitä erilaisia sähköpostilistoja ja chattejäkin...

Marsa, kiitos onnentoivotuksista!

Ja mulle voit pistää vaikka sähköpostia jos siltä tuntuu, osoite on waceera@hotmail.com :)

niin, minen tiedä oisko hesetasta nyt paljon apua, kun varmaan ihminen kaipaa sellasta tukea lähipiiriltään. eli en tiedä, oisko tuosta kahden vähemmistön väkeä-ryhmästä apua. toki voi olla. ehkä kuitenkin ihan vaan muilta nuorilta, jotka on samantapaisessa tilanteessa.

voi hyvä sinä, joka ketjun aloitit, ja muut samanlaisessa tilanteessa olevat... minä olen miettinyt sitä, onko olemassa mitään nuorille -sanotaan nyt vaikka alle 18 v- suunnattua keskustelufoorumia seksuaalisesta suuntautumisesta? jos se ei tunnu olevan hetero. ei sillä, että haluaisin "poistaa" mitenkään nuorimmat tältä foorumilta, vaan siksi, että mietin, että parikymppistenkin kokemusmaailma usein poikkeaa n.15-v. kokemusmaailmasta. ei toki aina. mutta ihan todella olen miettinyt, onko nuorille mitään paikkaa keskustella (asiallisesti) seksuaali-identiteetistään?

jos joku tietää, niin kertokaa ihmeessä!

ihmiäinen, minä en ole ainakaan törmännyt sellaiseen paikkaan vielä. Olisi oikein hyvä jos tänne lepakkolaakso.nettiin sellainen keskustelualue saataisi pystyyn. Mutta jos sellainen nyt tänne tulisikin, toivoisin ettei se sulkisi meitä nuorempia vain ja ainoastaan sinne ja että vanhemmat ihmiset eivät alkaisi ajattelemaan ettemme me voisi nuoren ikämme takia keskustella muillakin aihealueilla.

no eijei ihmeessä! en toki olisi sulkemassa nuorempia ihmisiä johonkin omalle alueelleen. siis mietin vain, että voisi yleensä olla hedelmällisempää vaihtaa ajatuksia suht samassa tilanteessa olevien kanssa. on eri asia olla 40-v. ja tulla ulos kaapista kuin 15-v. ja etsiä itseään, tai löytää.

tämä foorumi on varmasti ihan kaikille. itse vain mietin, että olisin "teininä" hyötynyt ikäisteni kirjoituksista, mutta koko internet oli silloin kohtuullisen uusi juttu.;) toivottavasti tänne löytävät tiensä nuoremmatkin!

ehkä tässä on tiellä sellainen vanhemman lesbon asennevammakin, että eihän nyt itseään voi kamalan nuorena löytää..;) noei, itse olin 15-v. en siis hirvittävän vanha. ja nyt olen jo melkein täti; aargh. näin se aika kuluu...:)

Olet kyllä aivan oikeassa tuossa. Ei mitenkään loukkauksena vanhempia likkoja kohtaa, mutta itsestäni tuntuu ainakin paljon helpommalta puhua seksuaalisuudesta ja siihen liittyvistä teini-ikäisen asioista oman ikäisteni kanssa. :)

Mutta se on hyvä että on tämäkin nurkkaus, sillä teidän itseäni vanhempien juttuja on hieno lukea, niissä piilee se kokemus. Asiahan on näin että meidän vielä kokemattomampien on helpompi jutella mieltä askarruttavista asioista keskenämme, mutta kun vastaan tulee asioita/pulmia joihin emme mekään keksi ratkaisua, on helppo kääntyä monessakin asiassa, ja muutenkin elämässä kokeneempien puoleen. :)

juu, mutta me kokeneemmatkaan emme ole aina tehneet niitä hyviä ratkaisuja elämässämme. ;)

eivaan, hienoa että tällainen foorumi on, monet asiat ovat aika samanlaisia iästä riippumatta. jotenkin vaan kannan huolta siitä, että nuoret "löytäisivät toisensa". meille, jotka ollaan jo 25 ylitetty ei varmaan voi enää mitään.;) enkä mitään deittailua tarkoita, vaan siis ihan keskustelua ja (kamala sana) vertaistukea.

mutta kiva on, jos meitä on kaikenikäisiä!

Totta, totta. :)

Niin ja kun niitä virheitä on tehty, niin ehkä sitä osaa sitten nuorempia neuvoa tekemään paremmin. ;)

juup,

ja jotta oma upea ajtteluni kulkisi paremmin tuevaisuudessakin, ajattelin mennä nukkumaan. toivottavasti kaikki naiset jaksavat mietteitään tänne kirjoittaa... sillä iällä ei kai oo niin väliä. ;)

Mukava huomata että tästä saatiin keskustelua aikaan:) Huomenna on ystäväni tulossa käymään... on ollut kauhea ikävä. On siinä toisen kainalossa mukava olla ihan ystävänäkin kun en muuksi hänelle riitä...

Ymmärsinkö nyt oikein että hesassa on joku ryhmä (hirveä sana) vammaisille lesboille? en tiedä itse olen aina pitänyt itseäni kuitenkin ihan normaalina ja seuraa ns. terveistä ihmisistä etsinyt. Voi johtua siitä että kaikki kaverini ja muu lähipiiri ja ympäristö on aina ollut täynnä ns.terveitä yksilöitä:) Ja niin kai se on nytkin alettava etsimään... kai tuo ystävä on oman suuntautumisensa jo selvittänyt (vaikka olen aika varma ,että häntä vain pelottaa myöntää itselleen, että voi tykätä myös tytöistä)

eikös tänne kukaan jaksa enää vastailla mitää...

Muistan ihastuneeni palavasti joskus 15-vuotiaana silloiseen parhaaseen ystävääni ja hetken aikaa tunne vaikutti olevan molemminpuolinen. Se nyt oli sellaista teinirakkautta, lähinnä kai liittyi yleiseen seksuaaliseen heräämiseen, mutta oli sinällään virkistävä kokemus näin jälkikäteen ajatellen.

Ystävä hoksasi jossain vaiheessa, että tyttörakkaushan on synnillistä ja perverssiä ja katkaisi siis välit kertaheitolla kokonaan. Ilmeisesti vanhempien mielipiteet painoivat enemmän vaakakupissa kuin omat ajatukset. Sellaista sattuu. :-)

Kertokaa millon ootte kertoneet vanhemmillenne mitä oikeasti olette ja ystäville. itä oli heidän reaktiot?

Ite oon miettinyt tuota että kavereille ainakin pitäisi kertoo kun vain uskaltaisi... porukat on sitten asia erikseen ku ne ei varmasti ymmärrä

Kerroin vanhemmilleni vasta kun olin jo toisen tyttöystävän kanssa.. noin 6 vuotta sitten. Faija otti ihan rennosti koko asian ja mutsikin silloin joskus. Näihin vuosiin on kuitenkin mahtunut myös se että mutsi on haukkunut mut täysin sairaaksi ja hulluksi ja nyt se on alkanut jankuttamaan että pitäis löytää joku hyvä mies mulle.. Vuoden verran olen nyt sinkkuna pyörinyt ja huomannut että miestä en todellakaan kaipaa.. Naisen pehmoista syliä kylläkin =)

Tama ei varsinaisesti vastausta ole alkuperaiseen kysymykseen, mutta asiani ehka sopii otsikon alle.
Kyselisin kokemuksia ja näkemyksiä tilanteeseeni, mika aiheuttaa itselleni rankkaa pohtimista enka heti keksi mista neuvoja hakisin. Olen 36 v nainen ja rakastunut toiseen naiseen. Tutustuimme tyon merkeissa kuusi vuotta sitten, molemmat muutimme kaukaa uuteen paikkaan ja seurauksena vietimme paljon aikaa yhdessa uuteen seutuun tutustuessamme. Olen aina ajatellut itseni olevan heteron, en ole havainnut olevani mitenkaan kiinnostunut naisista, olen aina seurustellut miesten kanssa, nautin seksista miesten kanssa eika minulla ole ollut mitaan aikaisempaa kokemusta naisista.
Puolessatoista vuodessa meista tuli hyvat ystavat. Vaikka siina ajassa mitaan ei “tapahtunutkaan”, huomasin hammentyneena tuntevani vetoa ystavaani kohtaan. Tietenkaan en hanelle asiasta mitaan sanonut, enhan itsekaan ymmartanyt asiaa, ja olin lahinna kummastunut. Sitten muutin taas tyon takia. Ystavani jai, mutta ikavoin hanta poikkeuksellisen sinnikkaasti (ottaen huomioon, etta olimmehan vain ystavia). Aloin taas seurustella (ex- ja uusia miesystavia) ja elama asettui uomiinsa.
Sitten lieko kohtalon oikusta sain uuden tyotarjouksen samasta kaupungista missa olin ystavani tavannut. Toisen puolentoista vuoden kuluttua palasin siis takaisin ja ystavani oli edelleen samassa toimessa. Aloin viettaa aikaa hanen uusien ystaviensa kanssa ja tunsin outoa mustasukkaisuutta jos han osoitti kiinnostusta jotain toista kohtaan (miehia tai naisia, han oli tunnustanut olevansa biseksuaali, vaikka lahinna oli seurustellut vuosia vain miesten kanssa). Sitten eraan baari-illan jalkeen jain hanen luokseen ja valillamme ollut jannitys johti tekoihin. Han tunnusti myos olevansa kiinnostunut.
Seuraava vuosi oli yhta yla ja alamakea minun yrittaessa hyvaksya tunteitani ja suhdettamme. Ystavani oli ymmartavainen ja karsivallinen vaikka pelkasikin kokoajan etta pian paattaisin ettei minusta olisi siihen. Nyt olemme “olleet yhdessa” kohta kaksi vuotta. Lahiystavamme tai perheemme eivat tieda asiasta. Itse olen kertonut vain parille kolmelle ihmiselle, joiden tiesin olevan kummastumatta silla he itse ovat joko homo- tai biseksuaaleja. Namakin tunnustuskerrat olivat vaikeita. Kuitenkin olen viimein hyvaksynyt ilmeisesti olevani biseksuaalin, jos saatan ihastua samaa sukupuolta olevaan ihmiseen.
Nyt olen taas muuttanut tyon perassa ja olemme erillamme, vaikka myos han on hakenut tyopaikkaa samalta alueelta ja muuttamassa perassa parin kuukauden kuluttua. Olemme harkinneet mahdollisuutta muuttaa yhteen, mika nyt erillamme olon aikana on herattanyt kysymyksia mielessani. Arvoni ovat hyvin perinteiset, nakemykseni perheesta on ”isa, aiti ja kaksi lasta”. Biologinen kelloni tikittaa ja jos nyt teen paatoksen jatkaa, menetanko mahdollisuuteni perustaa mielikuvani mukaisen perheen? Aika loytaa se “oikea mies” ainakin hupenee vikkelaan jos olen sitoutunut, mutta loytaisinko sellaista edes koskaan kun en tahankaan asti? Suhteeni taman naisen kanssa on parempi ja olen onnellisempi kuin yhdenkaan aikaisemman miesystavani kanssa. Han on alykas, meilla on paljon yhteista, han on luotettava kumppani ja han rakastaa minua. Mitka ovat mahdollisuudet elaman aikana loytaa sellaista ihmissuhdetta useammin kuin kerran? Omalla kohdallani tama on vasta ensimmainen. Mika sitten on ongelmani? Omat arvoni, joiden mukaan olen kasvanut yli 30v. Valittuni ei ole mies. Mitka ovat mahdollisuuteni hyvaksya itseni naisen kanssa, ilman etta murehdin menetettya “normaalia elamaa”? Voiko rakkaus toiseen ihmiseen olla niin vahva etta voin nahda tulevaisuuteni ihan uudessa kuosissa ja uskaltaa vastustaa yhteiskunnan perusarvoja, yhteiskunnan johon itsekin kuulun?
Lieko kellaan samankaltaisia kokemuksia tai kommentteja auttaa pohdinnassani?

Onhan se rankka paikka kun elämä muuttuu ja huomaa ettei itse olekaan sellainen kuin on aikaisemmin luullut olevansa. Varmasti kurkkua kuristaa kertoessa että on suhde naisen kanssa jos arvot on koti uskonto isänmaa -linjalla johon heterous kuuluu niin itsestään selvänä, ettei sitä tarvitse erikseen edes mainita.

Suhdettanne on kestänyt jo monta vuotta, ehkä alat itsekin jo rauhoittua ja tottua siihen? Toivottavasti et häpeä tilannetta vaikka sen käsityksen kirjoituksestasi saa. Tiedän että jotkin naisparit tuskailevat isyyskysymyksen kanssa. Syitä näyttää olevan kaksi, ensiksikin koetaan että lapsella on oikeus isään, ja sitten on tuo mitä itsekin mietit. Lapsesta saakka on haluttu "oikea" perhe.

Vastaukset esittämiisi kysymyksiin voit vain sinä ratkaista, hullulta kuitenkin tuntuu jos heität pois suhteen ihmiseen jota rakastat kovin abstraktin normaaliperheen toivossa. Olisitko sen saatuasi oikeasti onnellinen?

Mietiskelijälle: Olen sua 10 vuotta nuorempi, mutta kokemusta hieman samankaltaisesta tilanteesta löytyy. Pidin itseäni heterona päälle parikymppiseksi, olin ollut avoliitossakin miehen kanssa, ja lapsuuden perheeni oli/on hyvin konservatiivinen ja perinteisiä arvoja kannattava. Sitten rakastuin naisystävääni, enkä niin suurta tunnetta ollut tuntenut ketään kohtaan aiemmin. Se tarina päättyi sydänsuruihin mutta muutti minun elämäni. Aloin miettimään asioita, myönsin itselleni, että pidän sittenkin enemmän naisista, nykyään määrittelen itseni lesboksi. Mutta voi voi sitä hämmennystä mitä alussa tunsin, kun huomasin yhtäkkiä olevani rakastunut naiseen. Yritin kieltää tunteitani, tunsin syyllisyyttä yms. Kuitenkin mun tilanne oli varmasti helpompi kuin sun, koska olin paljon nuorempi, seurusteluhistoriaa miesten kanssa vähemmän, ja eikä minun seksielämäni miesten kanssa totta puhuen ikinä ollut järin hohdokasta.

Ilmeisesti olet pähkäillyt tämän asian kanssa jo tosi kauan, jos olette seurustelleetkin jo kaksi vuotta. Kuvauksesi perusteella suhteesi kuulostaa tosi hyvältä, luulisi tuntuvan tosi pahalta, jos joutuisi lähtemään sellaisesta. Mutta varmasti sekin on ikävää, jos joutuu jatkuvasti elämään omien arvojensa vastaisesti. Toki arvotkin voi muuttua. Itselläni kävi loppujen lopuksi ajallisesti aika nopeasti uuden seksuaalisen identiteetin hyväksyminen. Mutta sulla nuo perinteiset perhearvot yms. ovat ilmeisesti syvemmällä identiteetissäsi, kun olet jo näin kauan kamppaillut asian kanssa. Vaikea tilanne tuo on. Sun täytyy vaan miettiä, kummalla tavalla olet onnellisempi: voit elää arvojesi mukaisesti, mutta menetät hyvän ihmissuhteen vai voit elää hyvässä ihmissuhteessa, mutta et pysty elämään arvojesi mukaisesti. Voithan sä sen "oikean" miehenkin vielä löytää, mutta et välttämättä, sitä kun ei voi tietää.

Mietin tässä sitäkin, että sä olet varmasti melkoisen yksin tilanteesi kanssa, kun olet pystynyt kertomaan vain 2-3 ihmiselle. Luulisi olevan raskasta joutua jatkuvasti salaamaan oma seurustelusuhde kaikilta. Olisiko sinun mahdollista kertoa tilanteesta ystävillesi, voisit saada heiltä tukea ja ehkä uusia näkökulmia. Tiedän, että se ei ole helppoa, mutta olen kyllä sitäkin mieltä, että jos ystäväsi ovat todellisia ystäviä, eivät he sinua tämän asian takia ala karttamaan. Jos ystävien kanssa puhuminen tuntuu liian vaikealta, mitäpä jos kävisit juttelemassa jonkun psykologin kanssa (olen itsekin käynyt aikoinaan ja voin suositella lämpimästi). Jos kynnys tuntuu liian korkealta, onhan olemassa myös auttavia puhelimia, joihin voi ottaa yhteyttä nimettömänä, ja SETAllakin on puhelinpäivystys.

Minulle rakkaus on yhtä kaunista, oli siinä sitten nainen&mies, nainen&nainen tai mies&mies. Mutta itse sun täytyy tehdä ratkaisusi. Voimia sulle!

Marsalle. Olen 17-vuotias tyttö, ja tajusin vasta vuoden sisällä kunnolla että pidän myös tytöistä (olen omasta mielestäni biseksuaalinen vaikken koskaan ole ollut rakastunut poikaan). Olin niin hullun rakastunut parhaaseen kaveriini että olin kuolla... Arvaa kirpaisiko?Lojuin sängylläni ja kuuntelin rakkauslauluja jotka repivät sydämeni kappaleiksi, kirjoitin runoja.... Tätä kesti vuoden. Tajusin vasta kuukausien jälkeen ihastuksen alkamisesta että olin kusessa.... Ensimmäinen ajatukseni: Voi helvetti! Mitä minä nyt teen?! Nyt olen kuitenkin päässyt tämän yli ja olen sujut itseni kannssa, luulisin... Olen sitäpaitsi huomannut että olen oikeastaan aina "ollut"... Kannatan nuorten forumia, kunhan se ei vain eristä meitä muista. Haleja kaikille, olen niin iloinen että lepakkolaakso on olemassa.

Itsekin olen 17-v tyttönen ja 'tiennyt' olevani lesbo jo pari vuotta. Ja oon ihan hirmu ihastunut koulututtavaani, tyttökin saattaisi olla samalla tavalla 'suuntautunut' ( jos en aivan vainoharhainen ole..:) ). Mutta en uskalla tehdä aloitetta, jos olenkin tulkinnut tytön eleet aivan väärin. Onhan se niin että pitää vaan koettaa, mutta oon uudessa koulussa ja en halua että asia pilaisi minun ja hänen loppu kouluajan..:/ Tai ehkäpä pitää vain unohtaa tunteet ja antaa asian olla..
Olisi mukava mennä oman paikkakuntani l&h-toimintaan mukaan, ehkäpä siinäkin asiassa rohkaistun. Setan toimintaa ei taida olla P-Karjalassa?

Luin muutaman kohtuu saman oloisen viestin, kuin mitä oma elämäni oli/on.

Luulin olevani hetero liki30v. (en koskaan todellisuudessa sitä ollutkaan) ympäristö jossa kasvoin oli enemmän kuin vanhoillinen, ja nyt olen liian radikaali heille.
Toisaalta minusta kaikkia lähtee puhtaasti siitä että ihminen hyväksytään onnellisena, sellaisena kuin on. Välit voi olla viileät mutta asialliset.
Mutta omat kokemukset rakkaudesta ja välittämisestä.
Rakstuin naiseen itse kovin yllättäen, luulin sen olevan muuta hetkellistä mutta se muuttui molemminpuoliseksi rakkaudeksi. Jouduin äärettömän kovaan paineeseen, ja silloin minulla ei ollut omalta puolelta ketään kuka olisi hyväksynyt minut onnellisena ihmisenä, vain koska rakastuin naiseen. siinä syy.
Hyväksyin oman itseni hyvin pian, muutaman kuukauden päästä olin sinut asian kanssa. Kerroin kolmelle ihmiselle.
Muutin välillä paikkakuntaa jotta saisimme olla yhdessä ja arki ja elämä tuntui vain loksahtavan kohdilleen.
Töiden perässä minun oli vaihdettava paikkakuntaa, ja lopullisen päätöksen kohdalla siitä että eläisimme yhdessä, mietin liian kauan ja pakenin ratkaisua töihin joita kasasin itselleni.
Seurauksena oli että ei tarvinnut miettiä yhteistä onnellista elämää , vaan päivää kerrallaan...

Omien kokemusten ja tuntuman perusteella sanoisin, että varmasti joutuu miettimään kovastikin kaikkia paineita, onnea ja tasapainoa elämän välillä. (etenkin jos on m+m, tai n+n mm.) suhde kyseessä.
Mutta peruslähtökohta on se että on onnellinen ihmisen kanssa jota rakastaa...Ei muuta.
Voin kertoa sen että omasta puolesta että ei elämä varmasti helppoa ole kenellekään missään suhteessa, mutta se että jos menettää (mitä syvimmässä sisimmässään tuntee, tai tietää että tämä on se oikea) niin silloin menettää vielä paljon enemmän elämässään.
Pohdin joskus asiaa lapsista ja muusta, kyllä niitä nykyaikana on vaihtoehtoja.

täältä näytön takaa löytyy myös 17v tyttöihin ihastuva tyttö.
voin täysin rehellisesti sanoa, että olen aina, siis ihan todella pienestä asti tiennyt tykkääväni tytöistä.

ehkä rakkain esine kotonani on taulu, johon on kehystetty kuva jonka olin piirtänyt noin 5-6 vuotiaana. siinä on kaksi naista, kummallakin hääpuvut, ja kuvan vieressä on äitini kirjoittama selitys: satu ja vaimo. suloista..

okei, tuo ei liittyny asiaan mitenkään. tänne lepakkolaaksoon tosiaan pitäisi saada jokin "nuortenosasto". muutamat vinoviettiset ystäväni ovat valitelleet aivan samaa, he olisivat aikoinaan kaivanneet ikäistään vertaistukea. joten, mitä pitää tehdä että sellainen tänne saadaan?

Varvassukalle:
P-Karjalassa toimii ainakin Joensuun seudulla Hobiles-niminen yhdistys, joka järkkää toimintaa hlbt-ihmisille. Nettisivutkin ovat mielestäni olemassa, joten sinne vaan.
Keskusteluun jatkoa sen verran, että vanhemmilleni tulin ulos kaapista noin kolme vuotta sitten, se oli aikas hirveää aikaa, mutta nyt kuitenkin vanhempani tykkäävät tyttöystävästäni todella paljon, eikä negatiivisia viboja enää ole. Aika tekee ihmeitä tässä asiassa, sen olen huomannut. Hauskaa kevättä kaikille!