kertoako vaiko ei?

näin aluksi toivoisin ettette heti leimaisi minua pelkäksi -mistään-tietämättömäksi-teiniksi-.
yläasteella oli ihanaa kun uskalsin olla oma itseni, kovin monet eivät pitemmän päälle jaksaneet välittää/valittaa minusta ja tyttöystävästäni koulun pihalla käsikädessä, rakastuneina vaihtamassa suukkoja.

ammattikoulussa jossa nykyään olen, vallitsee syvä homoviha. olen vielä alalla jossa joka päivä joudumme vaihtamaan työvaatteet päälle, ja "pukuhuoneeseen ei lesboilla ole asiaa".

nyt eräs luokkalaiseni (virallinen muotilesbo) kertoi että hänellä on tyttöystävä. valehtelee, ja kaikki me tiedämme sen. hän kuitenkin pilaa meidän vinokkien maineen totaalisesti kertomalla kuinka "lesbous ei ole muuta kuin seksiä ja useita kumppaneita". joku kuitenkin aina uskoo häntä.

ahdistaa olla koulussa, kun edes lähimmille ystävilleni en uskalla kertoa. olen jo huomannut ettei salaisuudet siellä kovin kauan pysy salassa.
minut poistettaisiin pukuhuoneesta, "ystäväni" katoaisivat...
kouluni on johtoporrasta myöten hyvin homovastainen.

mitä siis teen, tämä raastaa jo kultanikin hermoja kun ei voi avoimesti esim suudella kun hän tulee minua vastaan koululle.

kiitos, jos jaksoit lukea tekstini. piti vain purkaa sydäntä.

Tuo kyllä kuulosti aika teinille. Mihin ne kaverit muka katoaa, jos ne on oikeita kavereita? Itse ainakin sain paljon enemmän hyviä ystäviä kun tulin kaapista ulos. Eipä ainakaan edes tarvitse salailla asiaa, joka jo omalta osaltaan helpottaa omaa oloa. Sanoisin vaan että tsemppiä ja kerro vaikka joillekin hyville ystäville, mutta ei kannata heti alkuun ruveta imemään ketään koulun pihalla - vaikka onhan sekin vaihtoehto. :)

Kannattaa varsinkin homofobisessa ympäristössä miettiä, kenelle kertoo. Ihmiset ei aina oo niin kauheen hienoja, hyväksi ystäväksi luultu saattaakin paljastua kusipääksi.

Kertominen tosiaankin helpottaa oloa.
kun itse kerroin koulussa (tai no kerroin joillekin ja pian kaikki tiesivät..)
niin jotkut eivät enää puhuneet tai katsoneetkaan minuun. Mutta jos ne ei hyväksy sua niin haistakoon ne--.

Myöhemmin huomasin miten tärkeää on saada olla oma itsensä ja luottaa ystäviinsä.En enää voisi olla kaapissa omalle kaverille.

Mieti kuitenkin kannattaako kertoa ihan kaikille nyt ja heti.

ystäviä minulla on kyllä koulun ulkopuolelta paljon, ja he ovat ottaneet asian erittäin hyvin. koulukaverini eivät ole minulle kovin läheisiä, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. ongelmani taitaakin enemmän olla pohdintaa, ovatko nämä läheisemmät tarpeeksi läheisiä, ja luottamuksen arvoisia.
keskusteluissa täytyy aina varoa ettei lipsauta mitään, ettei väärät henkilöt kuule. olisi kuitenkin mukava pysyä luokkalaisten kanssa väleissä, samassa pukkarissa kun tullaan vielä vuosia olemaan.
pikkuhiljaa, pikkuhiljaa, minä näitä kaappini ovia raottelen. päämääräni ei todellakaan ole päästä tunkemaan kieltäni kenenkään (tyttöystäväni siis) kurkkuun koulun pihalla, mutta jos edes kädestä voisi pitää ilman luokkalaisten halveksuntaa.

"...ovatko nämä läheisemmät tarpeeksi läheisiä, luottamuksen arvoisia." Nyt en ole ihan varma mitä tarkoitat, itse ajattelen asian hieman toisin päin. Oman logiikkani mukaan luotettavuuden ja läheisyyden selvittää luultavasti parhaiten juuri kaapista ulos tulemalla. Aito läheisyys korreloi vahvasti rehellisyyden kanssa, uskoisin ettet itsekään uskalla lähentää välejänne kuin tiettyyn pisteeseen, missä tapauksessa olet epätietoisena lopulta itse "rajoittava tekijä".

Mut tosiaan, mitä arvostat eniten? Mieli on varmasti "ulkoilmaihmisellä" kevyempi ja gfkin tykkäisi. Toki kaapista astuminen on riski, mutta jos hävittävänä on joukko semikavereita ja muutama mahdollinen läheisempi (jos nyt noin suunnilleen oikein ymmärsin), joista et kuitenkaan tiedä arvostavatko he sitä oikeaa sinua, niin... Jotainhan tuossa tilanteessa on usein "urattava".

Ja sitten on aina tämä kyseenalainen "entäs ne muut samassa laitoksessa opiskelevat kaappi-immeiset". No, ei sitä koskaan tiedä keitä yhden rohkeus inspaa. Tosin tuo ei toimi ehkä minään varsinaisen vankkana sosiaalisena turvaverkkona. Sellaisena sulla kuitenkin taitavat toimia muut ystävät. Ehkä elämä on liian lyhyt kenties-ystisten kanssa jahkailuun. Eli ei väkisin, muista että vika ei tässä tapauksessa tosiaan ole sussa, ja maailmasta (jopa Suomestakin, uskoisin;) löytyy paljon mielenkiintoisia ja suvaistevaisia tallaajia.

Lycka till!

Kerro.
Se on vaan mun mielipide..:)

kertoako vai ei? niin täällä melko pienessä kaupungissa jos yx ihminen huomaa tilanteen niin ei siin kauaa mene kun kaikki sen tietävät. Juttu liikkuu siis uskomattoman nopiasti. En siis ole kotoisin tästä kyseisestä kaupungista.

Ehkä olisi ollut parempi kertoa heti kun muutin tänne mut tämä tuli ilmi sit muilla tavoin. "Silminnäkijähavainnon" kautta. suurin osa ystävistäni ei ole moksiskaan mutta osalle se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. ja sen koommin ei olla juteltu....=(

Kannattaa silti miettiä tarkoin kehen luottaa.

kiitos viesteistänne, ja etenkin tuestanne.
tänään minä rohkaisin mieleni. yhdelle pontentiaaliselle ystävä-ehdokkaalle tänään kerroin, oli aluksi että hyi. pari tuntia myöhemmin tuli luokseni sanoen "musta sulla on oikeus rakastaa ketä haluat, kunhan et muhun rakastu."
tällä hetkellä tuntuu ettei elämä voisi enää ihanampaa olla!
kyllä tuntuu kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä.
eipä tarvitse enää olla surullinen..

Hyvä, että alkaa asiat järjestymään. Mä voin kertoa oman tarinani: Me tyttöystäväni (tai nykyään ex...:( ) kanssa tultiin "kaapista" reilu vuosi sitten... aluksi pelkäsi kaikkien reaktioita, mutta alettiin pikkuhiljaa kertomaan asiaa kaveri kerrallaan, eikä KUKAAN ollut "pahana", useimminkin päinvastoin, olivat onnellisia puolestamme...:) Kyllä ne tosi ystävät pysyvät..:) Kyllä mä vielä mietin uusia ihmisiä tavatessani, kerronko vai enkö, koska jos esittelee itsensä tyyliin "hei olen lizzie ja tykkään tytöistä", ihmiset tekevät päätelmänsä sinusta ihmisenä sen mukaan...
Mutta nykyisistä ystävistä kukaan ei ole ottanut pahalla!!!:)
Tsemppiä ja voimia!!! Asioilla on tapana järjestyä!!! :)