kaapista ulos vanhemmille
Mä oon 18 vuotias homppeli ja tulin yllättäen ulos kaapista vanhemmilleni viikko sitten. En siis suunnitellut mitenkään, että tulisin just nyt ulos kaapista, vaan mun vanhemmat oli saanu sen selville ja kysyivät sitten epäsuorasti suoraan. Ne ei ole mitenkään ymmärtäväisiä asian suhteen, tai itse asiassa ne on aika homofoobisia ja rasistisia. Kuitenkin on ihan hyvä, että asia tuli nyt esille, niin ei tarvitse peitellä ja salailla.
Nyt mä olen kuitenkin aivan hämmennyksissä, kun kumpikaan ei ole oikeen puhunut mulle mitään ja tuntuvat kumpikin jotenkin välttelemään mua ja ovat muutenkin etäisiä. Kaiken lisäksi mun isä on alkanut määräilemään ja yrittää jotenkin olla niin pomo talossa: "Niin kauan, kun asut meidän kansa, asut meidän sääntöjen mukaan. Sitten kun asut yksinään saat toteuttaa iteäsi ja elää niinkuin haluat." Ja armeijaan olis PAKKO mennä...
Ja nyt kun mä otin korvikset se alko vaatimaan, että mä poistan ne. Ja mä oon siis 18... eikä se ennen ole mitenkään vastustanut korviksia. Haluaa vaan, että olen samanlainen "normaali" kuin muutkin, eikä kukaan vaan häpeäksemme arvaa että olen homo.
Just tämän takia mä en uskaltanut kertoa, koska pelkäsin että se muuttaa jotenkin meidän suhteitamme. Nyt olen kuitenkin kertonut, eikä mikään tunnu olevan niin kuin ennen. Ehkä tämä saattaa olla vain alkuihmetystä ja sulattelua, mutta ei se kuitenkaan kivalta tunnu. =(
Kertokaa omia samanlaisia kokemuksia, kommentteja tai neuvoja miten tästä pääsisi eteenpäin. ihan mitä tahansa.
Ja miten itse kerroitte. Oliko se suunniteltua vai kysykö joku.
Toivottavasti kukaan ei tätä luettuaan vaan jää kaappiin peläten vastaanottoa. Kirjoituksen tarkoitus ei ollut pelotella ketään, vaan kannatan yhä, että kaikki tulisivat ulos kaapeistaan. Ajatelkaa sitä vaikka rohkaisuna, eipä kai voi hirveesti huonomminkaan käydä.
=(
Onneksi olkoon, rohkean päätöksen jälkeen.
Kuten itsekin sanoit, on kysymys varmasti ns.alkuihmetyksestä jota vanhempasi kokevat. Luulen että kaikille vanhemmille lapsen homous on jonkinlainen pettymys, eihän kukaan kai haluaisi omasta lapsestaan tulevan homon,en minäkään haluaisi jos olisin isä.
Anna ajan kulua, kyllä he siitä vähitellen tottuvat ajatukseen, älä ala provosoimaan vanhempiasi, äläkä vaadi että heidän on syöksyttävä heti ulos omasta "homovanhempien-kaapistaan" se on heille uusi ja hämmentävä kokemus ja asiaa pitää sulatella jonkin aikaa. Kaikilla on oma oikeutensa olla julkisesti sitä mikä on, mutta myös yhtäläinen oikeus on sillä, joka haluaa tälläisen asian pitää ns. kaapissaan, myös vanhempien oikeus.
Odottelu on varmasti hyvä ratkaisu, mutta kannattaa myös muistaa, että kaikki eivät ikinä järkiinny. Jos kyräilyä ja pakottamista jatkuu tosi pitkään tai se muuttuu vakavammaksi niin kannattaa harkita pois muuttamista. Toivottavasti vanhempasi kuitenkin tottuvat ajatukseen sen verran, ettei siihen tarvitse mennä. Jos et muuten vielä ole lukenut Marja-Leena Parkkisen Ulos kaapista -kirjaa, niin etsi ihmeessä se jostain käsiisi.
niinpä niin, noita riittää.
Olen vihainen puolestasi!
Pää pystyyn kuitenkin =)
Jos vanhempasi ovat aiemmin suhtautuneet sinuun ongelmattomasti (=rakastavasti/kannustavasti/ihan "normaalisti") niin nyt on varmaan menossa alkushokki. Olen kuullut paaa-aaaljon pahemmistakin alkureaktioista, joiden jälkeen järki ja vanhemman rakkaus lapseensa on voittanut. Sinnittele vielä ja yritä ymmärtää että vanhemmille asia on useimmiten hyvin, hyvin vaikea juttu aluksi.
Loppujen lopuksi tilanne on tietysti vain hyväksyttävä puolin ja toisin, meni syteen taikka saveen. Mutta toivotaan parasta!
Vanhempien esittämät vaatimukset normaaliudesta kuulostavat yllättävän tutuilta. Olen itse kuunnellut niitä aivan liian pitkään, omassa tapauksessani aika siis lasketaan vuosien tarkkuudella... Ja takana puolisuunnittelematon ulostulo.
Vanhempien tietämättömyys aiheuttanee heille monenlaista (näkyvää tai näkymätöntä) tunnemyrskyä, mutta kypsien aikuisten pitäisi kyllä päästä siitäkin aikanaan yli ja ymmärtää, ettei asiassa ole mitään, minkä vuoksi ylireagointi olisi sallittua. Ulkopuolista apuakin on saatavilla kaikille osapuolille, jos sitä vain hakee oikeasta paikasta. Omat vanhempani ovat jumissa äärimmäisen tuomitsevassa ajattelussaan, ja ovatkin valmiita lähes mihin tahansa siitä hyvästä, että eläisin heidän ehdoillaan, vaikka aika lailla aikuinen ja itsenäinen olenkin. Ja tämä siis on saanut jo farssimaiset mittasuhteet.
Mitä haluan sanoa on, että tutkimattomat ovat vanhempien tiet. Toisilla asiat sujuvat helpommin kuin toisilla. Toisilla aika auttaa ja tekee hyvää, toisilla ei. Jos sattuisikin näyttämään ajoittain pahalta, täytyy aina itse kuitenkin muistaa, että on täysin hyvä ja erinomaisen kelvollinen ihminen, sanoi kuka muu mitä tahansa.
Onnea matkaan, Simo!
juuripa tänään keskustelin itsekin äitini kera, ajattelin etä aikaa jo kulunut, kuukauden verran niin mikä tämänhetken tilanne hänen tunnetasollaan..
asia tuli äitini tietoon viime kesänä, edellisenä oli maininnut ohimennen naisrakkaudesta.. olen jo hieman varttuneempi kaapinpuolisko..
pientä edistymistä on havaittavissa, ei enää pelkoa, koko suvun hylkäämisestä *wirn*, mutta kova paikka se on kertoa omasta elämästä ja taas puolustaa sitä mitä oikeaksi tuntee.. Tässä puolenvuoden aikana olen huomannut että voin ja osaan puolustaa itseäni ja oikeiútettuja tunteita, juuri niin kuin itse haluan,voin perustella, ja kuunnella mutta kantaani se ei muuta, uusia näkökulmia kylläkin.
Sanotaan että kun asiat ovat hulluimmillaan , niin silloin niillä on taipumus muuttua, niin kävi kohdallani, menetin jotain arvokasta (sydämeni) mutta sain tilalle timantinkovan sydämen, poissulkien tulevan oman murun, toivoakseni.
Joops...
Alkushokkia veikkaan. Pistää kyl kiukuks kun tuli mieleen omien vanhempien shokkitilanne. Ei sun tilantees noilla jutuilla kovin pahalta kuulosta, mut sympatiat on puolellas, ei se ole aina helppoa olla niis kaapista ulostulon jälkihöyryissä.
Veljen perheelle tulin ulos kaapista 15v :), mutsille seuraavana kesänä kun olin 16v ja sit isukki sai tietää just ennen kun täytin 18v. Tietenki kun olin niin nuori ni ei sitä varsinkaan vanhemmat tahtonu uskoa kun siinä iässä vielä voi vaihdella ne kiinnostuksen kohteet, mut mä ainakin tiesin. Siinä meni sit puoltoist vuotta kunnes isukkikin rauhottus. Aluks isukki oli vaan hiljaa ja asiast ei puhuttu, välil vaa komennettiin et nyt loppu noi hommat! Sit se onneks vähän avas ovee ja sit tuliki suoraa ja kamalaa vittuiluu homoudesta ja sai purettuu syräimmes. Lopulta se varmaan tajus et ei ollu kovin nätisti tehty ja nyt on hyvin asiat. On se jännää ku ei tullu mieleen et ehkä se ei ollu ainoo jolla oli paha mieli asiasta. Mut aika meni eteempäin ja lopulta kaikki loksahti paikoilleen. Kyl siihen menee joskus aikaa (jos on onnistuakseen kaapista ulos tulo) mut elämä sen jälkeen on paljon maittavampaa ja kevyempää, saa taas hengittää...
Tsemppiä vaa kaapin kaa.
Ongelmaisille vanhemmille suosittelen luettavaksi Marja-Leena Parkkisen kirjaa "Ulos kaapista". Sen voi tilata osoitteesta
http://www.like.fi. Tiedän eräitäkin tapauksia, joissa tuon lukeminen on auttanut vanhempia pääsemään eroon komplekseistaan.
Tänä päivänä lienee hieman helpompaa tuo kaapista tulo, kuin tuossa kolmisenkymmentä vuotta sitten itselläni oli 18 vuotiaana. Toki siinä niin äidiltä kuin veljiltä sai jos minkälaista käännytyspuhetta kuullakseen, kunnes myöhemmin ilmoitin yksiselitteisesti, etten kantaani asiassa muuta. Välithän siinä meni siihen suuntaan, että harvakseltaan äidinkin kanssa säästä ja terveydestä puhelimessa jutellaan. Toki hän on asian paremmin hyväksynyt kuin veljeni, joiden kanssa en ole edes tekemisissä.
Kun tässä viime vuoden lopulla seurasin oman kultani kohdalla tuota vanhemmille/ sisaruksille kaapista ulostuloa, täytyy sanoa, että hänen kohdallaan kaikki on ollut päinvastoin. Perheen suhteet ovat huomattavasti parantuneet asian johdosta, ja itsekin saan toistuvasti kutsuja bf:n äidin tai sisarusten luo.
Tuota Simon tekstiä lukiessa vain tulee ensimmäisenä mieleen, mahtaneeko Simon perhe asustaa jossain Pohjanmaalla tai Kainuussa... Tunnetusti ovat ahdasmielisiä alueita molemmat, mitä homouteen tulee...
auts! Eipä tunnu oma tilanteeni enää niin pahalta. Ja toivottavasti se ei menekään niin pahaksi.
Olette muutenkin varmaan oikeassa, rakkaat homot, alkushokkia tämä vielä on. Vaikka ei se mukavalta tunnu kuitenkaan, varsinkin kun en odottanut näin pahoja reatioita.
Nyt keskusteltuani vanhempieni kanssa äitini sanoi, ettei voi koskaan hyväksyä homoutta ja homous on jonkinlainen sairaus... mitäpä siihen voi enää sanoa?
Ja pikkuveljelleni (14v.) ei saa kertoa, koska hän ei varmasti voi ymmärtää. Muutenkin täytyy pitää "matalaa profiilia" eli kenellekään ei saa kertoa tätä häpeäuutista. Tosin onneksi isäni sanoi lohduttavasti, että sitten kun asun yksinäni saan elää niinkun haluan ja toteuttaa vakaumustani. siis vakaumusta, vähän niinkun kasvisyönti vai? Ja onhan se hyvä, että edes silloin saan olla oma itseni, jee!
Ja emme asu pohjanmaalla, vaan Espoossa. Tosin isäni on kotoisin pohjoisemmasta, mistä varmasti asenteet ja oma "vakaumus" ovat tulleet.
joo kyllä toi aika "alkupaniikilta" tuntuu. omat vanhemmat otti aika hyvin. isä ei kylläkään puhunut mitään kellekkään taikka mulle pariin päivään, mutta nykyään ne on ihan "normaaleja". kyselee kuulumisia kaikilta kanteilta. Toisaalta mä muutinkin aika nopeasti kertomisen jälkeen pois himasta, ei liittynyt ulos tuloon mitenkään, niin ne sai rauhassa käsitellä asiaa...kyllä se varmasti paremmaksi muuttuu. VOIMIA ! 8D
Simo... samasta kylästä ollaan =D... Uskoisin, että vanhempasi ovat kutakuinkin ikäisiäni. Tietysti heidän asenteensa on perua heidän omilta vanhemmiltaan - ja se muutosvastarinta ikäryhmässäni, koskipa asia työtä, vapaa-aikaa tai juuri omien lasten suuntautumista, on aina voimakasta ja pysyvää....
Tiedän tapauksia, että vanhemmat ovat panneet poikansa valinnan eteen: Joko perintö tai homous.... Ikävää molemmille osapuolille, jos tuolle linjalle mennään... Toki perinnöttömäksi ei taida edelleenkään rintaperilliset ( lapset) koskaan jäädä, vaikka testamentillä voikin omaisuutta ohjailla muille tahoille.
Itse tulen joskus testamenttaamaan maallisen omaisuuteni ja kyllä se niin on, kumppani joka rinnallani on siihen asti jaksanut tulee sen potin saamaan. Toivottavasti sitä on silloin hieman enemmän kuin nyt...
Voimia kuitenkin toivon Simolle ja ennenkaikkea, anna aikaa vanhemmillesi sulattaa asia...
Simo,kysy aidiltasi oletko synnyttanyt sairaan lapsen?
Luulenpa, että se pikkuveli ymmärtäisi ja hyväksyisi kaiken parhaiten tilanteesi. Eikä mikään tai kukaan voi estää sinua kertomasta henkilökohtaisia asioitasi muille...
coco, jossain yhteydessä ehdottamasi kysymys voi tosiaan toimia erittäin hyvin, palauttamaan perheen arvot oikeaan järjestykseen. Itse tuota aikanaan kokeilin ja sen jälkeen sain kommentin: " Minunko syytä se onkin?" joten annoin asian olla.
zeppelin - juu näin toki on, nuoret ymmärtävät nämä asiat huomattavasti paremmin kuin vanhemmat.
Kannattaa lukea Marja-Leena Parkkisen kirja Ulos kaapista. Se on tosi hyvä. Ja kannattaa antaa myös vanhemille luettavaksi. Tuli vaan mieleen.
Siis mä kerroin omille vanhemmilleni olevani homo keväällä 2002, kun olin 17.
Mua alkoi vaan ottamaan päähän kun mun porukat valitti koko ajan että mulla ei ole tyttöystävää ja muuta paskaa.
Ensin kerroin äidille kun se alkoi eräänä aamuna mua kouluun viedessään läpättämään siitä miten mulla olisi armeija kohta edessä.
sanoin sille sit että "mä oon homo, enkä mene armeijaan, se ei ole mun paikka!".
Se veti siitä erittäin pahasti herneet nenään eikä puhunut mulle mitään sinä päivänä.
Sitten heti seuraavana aamuna isä sai tietää ja se oli aivan raivona. No menin sitten kouluun ja olin aika hermona koko päivän. Sitten kun isä ja äiti tuli hakeen koulusta niin isä kysyi heti...."montaako kullia oot imenyt".
sanoin sille että en yhtään.
sitten se uhkaili lyödä mua turpiin, koska olen tällainen homo, se vaan kiroili koko automatkan ja mä oikeasti luulin että se tappaa mut.
sitten alkoi tenttailu, kuinka moni tietää???
Sanoin että tädit ruotsista ja serkkuni kaikki, paitsi yksi.
sitten ne oli jo hyökkäämässä mun kimppuuni mutta pakenin serkkuni äidin luo ja menin sinne purkamaan sydäntäni.
Mulla on aina ollut kotona vaikeaa mutta ette arvaakaan miten vaikeaa oli sitten kun homouteni tuli julki. Tässä asiassa huono puoli oli se että se tuli tietoon vain hetkeksi. sillä mun vanhemmat kiersi kaikki tutut läpi ja sanoivat että mulla ei ole ollut kokemuksia ja mä vaan yritän luistaa aremijasta homouden turvin. Sitten ainakin yksi sukulaisperhe uskoi sen.
Nyt tapahtumasta on kaksi vuotta ja mä olen edelleenkin kaapissa mutta ajattelin että ehkä ensi vuonna olisi uuden alun aika kun kotoa pois muuttaminen olisi mahdollista rahallisesti ja mun takanani seisoo kyllä niin monta hyvää ystävää että niidenkin apu antaa paljon voimaa.
Sulle mä en voi sanoa juuri mitään...koita kestää. mun vanhempani ovat todellisia petoja mutta mulla on varmaan edessä vielä tätäkin parempaa.
Vanhemmat pakottaa ottaan tyttökaveria vaikka juuri tällä hetkellä seukkaan vähän vanhemman mieshenkilön kanssa. en vain voi kertoa niille siitä (itseasiassa hekin tietävät tämän henkilön) mutta eivät sitä että hänkin on homoseksuaalinen ihminen.
ottakaa kantaa!
Huh-huh enpä osaa muuta sanoa kuin että Voimia vaan, sulle.
Sekä ehdotan että, pitäisi olla jokin pätevyys testi niile jotka meinaavat lapsia hankkia, onko pätevyyttä vanhemaksi.
Siis todella......................
Huh-huh enpä osaa muuta sanoa kuin että Voimia vaan, sulle.
Sekä ehdotan että, pitäisi olla jokin pätevyys testi niille jotka meinaavat lapsia hankkia, onko pätevyyttä vanhemaksi.
Siis todella......................
No lisätäänpä tämä oma kokemus tähän, kun se jotenkin tuli mieleeni tuosta Petri-boyn kertomasta. En luulatavasti ole asiasta ennen täällä kirjoittanut, mutta jos niin on jo käynyt, niin ignoroikaa aivan vapaasti. :)
Eli, *kauan sitten* ollessani jotain 18-19 -vuotias, ei ollut olemassa vielä inTTTTernettiä ja webbisivustoja, ainoa paikka josta tietokoneitse nuorehko homo sai jotain tietoa "oman lajinsa" ihmisistä olivat muutamat BBS:t. Ne, jotka eivät tiedä mikä oli BBS kysyköön joltain vanhemmalta homosedältä, muitakin täältä löytynee kuin vain minä jotka ovat sellaisia aikanaan käyttäneet.
Omaa modeemia ei kuitenkaan ollut, joten ilahduin kovasti kun eräs kaverini lähti ulkomaille kesätöihin ja jätti koko kesäksi oman huippunopean 2400 bps motunsa minulle lainaksi, ja sitä käytinkin ahkerasti.
Eräänä myöhäisenä yönä, kun olin jälleen koneen ääressä, äitini tömisteli sisään huoneeseeni. En sattumoisin ollut tuolla hetkellä missään "netissä" eli en jäänyt kiinni rysän päältä. Mutta siitä se maailmanloppu alkoi. Äitini julisit suureen ääneen tietävänsä, mitä minä sillä modeemilla tein, eli hänen käsityksensä mukaan tyhjentelin pankkien tilejä pitkin yötä. Hän sanoi päättäneensä ilmiantaa minut siitä välittömästi poliisille, koska sellaisen rosvouamisen oli loputtava. (Tämä on muuten aivan totta, tuohon aikaan ei vakikansalainen juuri muuta modeemeista ja tietokoneista tiennyt kuin että niillä osaava henkilöä voi ryöstää pankkeja.)
Olin itsekin aikas lailla suu auki, kunnes tajusin hänen olevan aivan tosissaan. Aloni pikkuhiljaa selittää hänellekin, että tietokoneidn käyttäjille on eräänlaisia keskustelupalstoja eli BBS:iä, muttei hän tätä mitenkään uskonut. Kun aikani olin koettanut kauniisti selittää asiaa aivan kuin kuuroille korville, minulla leikkasi kiinni, ja näytin saman tien muutaman logitiedoston eräistä BBS-käynneistäni ja niissä käydyistä keskusteluista. Se riitti sille yölle, hän haukkoi henkeään ja poistui mitään anomatta.
Pari seuraavaa päivää meni mitään puhumatta, enteillen tulevaa myrskyä. Viikonlopulla äitini karkoitti isäni mökille asumaan, ja siitäpä varsinainen helvetti alkoikin.
Seuraavat pari-kolme kuukautta äitini valvotti ja ahdisteli minua joka ainut yö, kysyen lukemattomia kertoja, miten minä *saatoin* *ruveta* "sellaiseksi", ollen samalla täysin kuuro kaikelle minkä koetin sanoa, tai sitten hän väänsi kaiken sanomani aivan päinvastaiseksi kuin mitä olin tarkoittanut. Ja toinen mitä hän kyseli loputtomiin , oli kuinka minä saatoin tehdä tämän *hänelle*. Loputtomasti.
Useana yönä hän rukoili minua tappamaan itsensä, koska ei saattanut kestää häpeää, jonka hänelle näin tuotin, ja tehosti sanomistaan raahaamalla kerrasta toiseen keittiöstä erilaisia veitsiä ojennellen niitä minulle, jotta lopettaisin hänen häpeänsä.
Isäni, joka joutui tapojensa vastaisesti äitini hirmumääräystä noudattamaan, joutui pysyttelemään loppukesän mökillä, eikä hänelle kulkenut mikään tieto mistä oli kysymys kummankaan miedän kauttamme, oli vain jäätävä hiljaisuus. Jokaöinen valvottaminen kävi aika rankasti itsenikin päälle, sillä kesätyöpaikassani piti olla joka aamu jo kello 5.30.
Tilanne hiipui jotenkin totaalisen asiasta puhumattomuuden tasolle. Isäni jätettiin asiasta ulkopuoliseksi, kaipa hänellä kuitenkin omat ajatuksensa asiasta oli. Pain tämän jälkeen muutin kotoa pois, monestakin eri syystä.
Asia on edelleen samalla asteella näin monien vuosienkin jälkeen, siitä ei puhuta sanallakaan, kukaan ei halua tai uskalla tuoda sitä esiin uuden pienimuotoisen ydinsodan pelossa.
Siispä neuvon kaikkia yhä harkitsemaan *hyvin tarkkaan*, kannattaaako kaikkea kertoa vanhemmilleen.
-AXP-
OU MY GOD!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! En voi muuta sanoa ja siksi toistan että herra isä!! Kaikenlaiset ihmiset täällä maan päällä tallaa, ei ihme että asiat ovat täällä more or less päin persettä.
Koulu vanhemmuutta ja dilploomia suvun jatkamiseen.....Pliiis.
Vähän uskomattomalta jotkut näistä jutuista kuulostavat. Vaikka onhan sitä kuullut paljon älyttömämpääkin.
Kumma juttu miten joiltakin ihmisiltä katoaa kaikki järki heti,
kun kuulee sanankin "homo".
Tarinani tähän asti:
Itse olen vasta osittain ulkona kaapista, eli minusta tietävät vasta useimmat kaverit, sisko ja veli.
Pahin kokemukseni oli ensimmäiseni. Veljeni sai tietää minusta erehtyessään kavereittensa kanssa tonkimaan tietokoneeni sivuhistoria-kansioita.Tietty he näkivät kaikki "mies-sivut" joilla olin vieraillut, ja voihan sitä vain kuvitella miten ryhmä parikymppisiä miehenalkuja moiseen suhtautuu. Itse en silloin ollut huoneessa, mutta kuulin yököttelyt viereiseen huoneeseen asti.
En ole puhunut tästä suoraan veljeni kanssa kertaakaan,
mitä se nyt kerran sanoi häpeävänsä minua silmät päästään ja ilmoitti että minulta pitäisi leikata munat irti.
Aikoinaan se vähän vihloi, mutta en voi sanoa, että enää pahemmin välittäisin moisesta, varsinkin kun olen nyt tavannut ihmisiä jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Sitäpaitsi, mitä muuta voi odottaa tyypiltä, jonka kaveripiiri koostuu lähinnä uusnatseista ja jonka suurin idoli on Toni Halme?
Toivoin todella hänen puolestaan, että hän totuttautuu "tilanteeseeni"ennen kuin joutuu syömään joulukinkkua samassa pöydässä poikaystäväni kanssa. Thats all I can say.
Mitä vanhempiini tulee en odota mitään valtavaa kriisiä, vaikka vaikeuksiakin voi tulla. Isäni varmaan naureskelisi asialle, yrittäisi ohittaa sen vitsinä, kunnes pikkuhiljaa hyväksyisi sen . Äidille juttu voisi olla aika kova pala, vaikka muutaman itkun itkettyään hänkin varmaan selviäisi asiasta. Mitään hyperuskovaisia he eivät ole, ja ovat muutenkin olleet aina suvaitsevaisia lastensa tekemisien ja mielipiteiden suhteen.
Suurin ongelma heidän suhteensa lieneekin
ikivanhojen käsitystensä oikominen. Eli:
Homous on valinta("joka näyttää olevan varsin trendikästä tänä päivänä"), ellei kyseessä sitten ole niin akkamainen mies, että hänet voidaan jo laskea naisten joukkoon.
Että silleen...
Hyviä, varmasti monia lohduttavia ja rauhoittavia kertomuksia elävästä elämästä täällä on. Yksi asia ihmetyttää: mistä tulee tuo ahtaan rasistinen asenne pohjoiseen Suomeen? Ei meillä olla sen oudompia kuin etelässäkään, valtaosa ei ole lestadiolaisia tai muutenkaan ahtaita. Etelä-Suomessa minä ainakin olen kaikkein suurimman suvaitsemattomuuden ja yksisilmäisyyden tavannut - niin suhteessa homouteen kuin muutenkin.
Äitini sai tietää eilen. 5 vuotta oli jo asiaa miettinyt, koska oli kuullut joltain sukulaiselta vihjailuja. Vanhempani ovat uskovaisia, joten asia on todella vaikea heille. Äiti ihmetteli, että miten minusta on tullut viallinen ja Jumala voi minut muuttaa, jos rukoilen ja luen Raamattua. Kaikki perinteiset itsesyytökset kasvatuksesta jne... Nyt pelkää että kaikki lapset on homoja (mulla on kolme veljeä). Isälle en uskalla vielä kertoa mitään. Äiti aikoo jutella asiasta papin kanssa, sehän varmasti helpottaa. Muilla kokemuksia uskovaisista vanhemmista ja heidän suhtautumisestaan ?
Wau, enpä osaa muuta sanoa jälleen kerran. Tässä sen näkee taas kuinka aikuiset ihmiset vapauttavat itsenä (ja aivonsa) kaikesta vastuusta ja hakevat ohjeita elämääsä jostain kirjasta. Olen tässä joskus (aika usein) ajatellut minkähänlainen maailma olisi jos jokainen aikuinen ihminen kantaisi vastuun omista tekemisistään ja tekisi siten myös ajattelutyötä tulevan ratkaisunsa etten.
Kuinka kivaa onkaan olla kun yksi kirja tai esim yhtieskunta vapauttaa meidät kaikesta vastuusta...`Eihän se nyt minun syytä ole vaan....
Mikään ei ole rasittavampaa kuin ihmisen loputon tyhmyys...no toivottavasti tämä äiti keksii papin kanssa nyt ratkaisun tähän katastroofin....Halleluja!!!!!!!
"Älä sitten kerro kenellekään sukulaiselle, mikä sinä olet!"
Jotenkin näin kommentoi äitini minun kaapista ulostuloani, hetken asiaa pohdittuaan. Kun äitini sitten tutustui kunnolla mieheeni, niin sen jälkeen meistä kahdesta hän puhui aina samassa lauseessa. Hän siis oikeastaan hoiti tiedottamisen suvulle.
Suvun taholta ei ole juurikaan ensireaktioita ainakaan minun korviini. Nykyisin kovinkin myönteisiä kyläkutusuineen kaikkineen. Taatusti minun suvussani on identiteettiäni pohdittu, mutta onnekseni niitä ei ole minulle tarjoiltu. Merkkinä keskusteluista oli erään tätini reaktio. Täysin yllättäen, ilman minkäänlaista selitystä hän lahjoitti miehelleni ja minulle todella laadukkaan ja tyylikkään pussilakana/tyynyliinasetin. Veikkaukseni syyksi on huono omatunto.
Veljeni on uskovainen. Hän sai tietää vahingossa minun identiteettini. Välimme katkesivat täysin kolmeksi vuodeksi hänen todettuaan, että homous on synti PISTE. Hänen lapsensa meidät keskusteluyhteyteen takaisin saattoivat. Häissämme veljeni hääräsi videokameransa kanssa niin, että meinasin potkaista häntä koipeen.
Enpä ole vielä ainkaan tullut vanhemmilleni ulos kaapista. Ja tuskinpa tulenkaan. Patavanhoillinen sukuni luultavasti telkeäisi minut johonkin mielisairaalaan ja/tai julistuttaisi minut holhouksen alaiseksi (EN PELLEILE, NIIN VARMASTI TULISI KÄYMÄÄN!)
Välillä haluaisin jo "rääkyä" totuuden vasten sukuni tekopyhiä kasvoja ja olla avoimesti heidänkin seurassaan se mikä olen... Mutta sen seuraukset pelottavat minua. Minusta tulisi hylkiö, enkä ole siihen valmis.
Mutta onneksi suvun kanssa ei tarvitse kovin paljon olla yhteyksissä... Muutaman kerran vuodessa...
Minä olen tullut kaapista vanhemmilleni, sisaruksilleni ja muutamalle hyvälle heteroystävälle. Kaikki he hyväksyivät asian ja sanoivat että "hienoa että olet sinut itsesi kanssa" yms. Valitettavasti välit näihin kaikkiin ovat sen jälkeen huonontuneet, joissain tapauksissa yhteydenpito on lakannut täysin. Sen vuoksi en uskalla enää kertoa homoudestani kellekään.
En tiedä missä vika on. Ehkä minä jotenkin olen kadottanut suunnaan elämässäni tämän kaapista tulon jälkeen, oli tavallaan helpompaa pitää kulisseja kaikille (ja suurimman osan aikaa itsekin uskoin niihin kulisseihini) kuin kertoa vain valikoidulle porukalle ja suurimmalle osalle ei. Aavistin jotenkin että näin tulee käymään; kun astun kaapista, ovi menee selän takaa kiinni ja raavin sitä kaksin käsin päästäkseni takaisin sisään, koska tuntuu, että kaikki oli selkeämpää ja paremmin "silloin ennen..." kun elämässä oli vielä ainakin jotakin toivoa. Toiveita heteroelämästä, tuntui että kuuluu johonkin, lähimmäisten arvostus ja kannustus jne... Vaikka sitä ei ääneen sanota, niin tuntuu että kaikki nämä ystäväni ja sukuni katsovat minua eri silmin kuin ennen, jotenkin vähemmän arvostavin silmin. He ovat korkeasti koulutettua mutta aika konservatiivista väkeä.
Vaikka eivät asiani "silloin ennenkään" hyvin kai olleet. Pärjäsin kyllä opiskeluissani, mutta olin hyvin onneton. En vain muista sitä enää, koska kaapista tulosta on jo hieman aikaa. Nyt opiskelumenestyskin on alkanut kärsiä, koska olen niin tuuliajolla kaikin puolin. Jos kaapista aikoo tulla, se varmaan kannattaa tehdä melko kovin ottein, että ei käy näin. Minulle tällainen muutamalle ihmiselle kertominen ei ainakaan sopinut.
Sori, aika masentava kirjoitus varmaan. Arat ja pelokkaat ihmiset (kuten minä) voivat olla saamattomia monella tavalla, tämä kaapista tulokin on sellainen iso ponnistus mikä saattaakin jäädä kesken vaikka sitä monta vuotta suunnitteli. En vain ollutkaan valmis siihen, vaikka ikää on jo 25 vuotta.
Tämä onkin yksi omista lempiaiheistani... On mukava lukea toisten vanhempien ja ystävien yms. reaktioita. Ja yleensäkin muiden tarinoita asian tiimoilta. Haluaisin itse kovasti tulla ulos kaapista, mutta enpä sitten ole vieläkään uskaltanut...
Vanhempien reaktioita en oikein osaa ennustaa. Olen lähes varma, että äitini on arvannut jo... ja on ehtinyt hyväksyä asian. Voisi luulla, että hänelle kertominen olisi sitten helppoa, mutta... en ole varma, en uskalla siltikään :/. Isästäni en osaa sanoa.
Olen kertonut sisarelleni, ja hän otti asian suhteellisen hyvin. Välit ovat yhtä hyvät kuin ennenkin. Mietin myös kuumeisesti, josko kertoisin parhaalle ystävälleni... Hänen reaktiotaan on kyllä lähes mahdoton ennustaa, mutta uskoisin sen olevan alkujärkytyksen jälkeen ihan ok.
Mmh... Sellaista. Kyllä minä luultavasti lähiaikoina kaapin ovea hieman raottelen...
Kokemuksia näyttää olevan monenlaisia, mutta mun mielestä se on aina melkoinen rohkeuden osoitus toi asiasta kertominen. Kun itsestäni ei olisi siihen.
Mutta...no, "onnekseni" on ehkä väärä sana mutta käyköön nyt tähän paikkaan, mulla ei ole sikäli mitään tarvetta kertomiselle että mitä merkitystä on seksuaalisuudella jos sitä ei ns. toteuta? Ja vielä niinkin että mun mielestä ajankohtaista asia on vasta sitten kun tosissaan on parisuhteessa ja haluaa elää sitä tasapainoisesti. Ja itseni kohdalla olen 99% varma että tälläistä tilannetta ei enää tule.
No, tässä ei nyt puhuta mun asioista mutta pieni näkökulma tämäkin on kaappikeskusteluun siinä mielessä että ei ehkä aina kannata kiirehtiä tekemään elämästä "vaikeaa."
Todellisuus on useimmiten pahempaa kuin yleensä halutaan myöntää.
Monesti kun nuori homo uskaltaa olla erilainen, on lähi-ympäristön reaktiot vahvoja ja ne tehdään vihan tunteiden vallassa. Eihän vanhemmat ajattele kuin itseään! Tulee mieleeni kuinka väkivaltainen yhteiskuntamme oikeasti on.
Kun minä värjäsin osan hiuksistani joskus 20 vuotiaana niin isäni heitti yht`äkkiä ruokapöydässä: "Mikä vittu sie kuvittelet olevasi!" Olin kyläilemässä heidän luonaan. Olin siis muuttanut pois kotoa. ( 15 vuotiaana minulla oli jo palloafro, mutta siihen ei kukaan reagoinut mitenkään)
Minun homouteni tuli ilmi veljeni kertomisen kautta, jolla hän halusi nolata minut vanhempieni edessä. Olin kertonut veljelleni ja sanonut vielä, että pitäisi sen omana tietonaan.
Se aiheutti sen, että en uskaltanut vuosikausiin käydä vanhempiani katsomassa. Siihen meni vuosia. Ihan kuin he olisivat kuolleet minulle. Elin vain omaa "perhe-elämääni".
Ex-miesystäväni perheelle meidän seurustelumme, joka oli vasta alkamassa, tapahtui sillä tavalla, että kun tapasimme silloisessa Gambriinissa, menimme hänen kotiinsa yöksi sellaisella vanhalla ja ruostuneella "purkilla"(auto). Minä asuin solussa, joten emme voineet mennä minun luokseni. Menimme myöhään yöllä hänen vanhempiensa taloon yläkertaan, jossa hän silloin asui. Aamulla hänen toinen veljistään tuli väkisin huoneeseen kurkkimaan ja minä vedin peiton pääni yli. Hän ei nähnyt minua, mutta luuli, että olen nainen. Vähän ajan kuluttua kävelin kylpytakissa alas ja keittiön läpi suihkuun. Keittiössä miesystäväni sisko katsoi minua suu auki mitään sanomatta...onneksi miesystäväni vanhemmat olivat poissa kotoa.
Sitten hän muutti sinne minun luokseni 18 neliön luukkuun...ja minä soitin onnellisena äidilleni, että "Olen tavannut aivan ihanan miehen"...mitä äitini ei juuri kommentoinut mitenkään.
Tämähän se on, etteivät homot saa minkäänlaista vastakaikua yhtään mihinkään, paitsi kielteistä. Meitä ei ymmärretä, vaan meidät vaietaan kuoliaaksi. Olemme kai liian kauheita, vaikka olemme välillä tyhmiä ja sinisilmäisiä.
Vuosia sitten tajusin, että monet niistä itsevarmoista ja päällekäyvistä lesboystävistäni, elivätkin "kaapissa", mikä oli minulle aikamoinen yllätys. Minä olin elänyt vuosia ulkona kaapista ja saanut kestää vaikka mitä paskan mättöä ympäristöltäni.
Kai tänne pitää liittää yksi onnellinenkin ja "helppo" tarina.
Ensimmäisenä perheestäni kerroin äidille (itseasiassa melkein tasan kolme vuotta sitten), olin masentunut/ahdistunut jne., joten mutsi tuli kysymään mikä on? Kerroin ja hän totesi, että mä olen silti hänen ihan sama poikansa, jota rakastaa. Se oli aika koskettavaa.
Loppuperhe sai tietää, kun seuraavana kesänä jouduin sairaalaan. Ja itseasiassa kenelläkään ei ollut mitään protestoitavaa. Esim. veljeni ja hänen vaimonsa kävivät katsomassa minua ja keskustelimme asiasta -he sanoivat jo tienneensä pitkään.
Kieltämättä tuntuu hyvältä, kun juttu on arkea ja ok kaikille perheessämme. Siskokin huikkasi, että muista tuoda sitten poikaystäväsi näytille, kun sellaisen hankit! :D
Ystävät eivät lähteneet kävelemään, itseasiassa mikään ei dramaattisesti muuttunut. Tietty esim. edelleen tädeiltäni, jotkut mulle lähes tuntemattomat tyypit kysellä "Onko se HOMO?". Mutta miksi mä jaksaisin välittää, niillä ei ole merkitystä.
(Ja tiedoksi: Tapahtumapaikka on pikkukunta pohjoisessa. Äiti erittäin uskonnollinen, äidin sisaren perhe mm. helluntalaisia ja täysin normaalisti hekin seurassani käyttäytyvät.)
Aika rankkoja kokemuksia. Itse pääsin noihin verrattuna todella helpolla. Sisko oli vähän aikaa huuli pyöreänä. Edelleenkään häntä ei senkummemmin asiat kiinnosta, mutta mitään vittuilua tms. ei kuulu.
Isä tietää, vaikka en asiaa mitenkään ole hänelle kertonut. Asioista puhutaan, muttei niiden oikeilla nimillä. Kerran erehtyi sanomaan saunassa..."koskas sä muuten olet menossa sen jannun luo?" On vissiin ihan tyytyväinen että mulla on edes joku.
Mutsi on kans ihan ok. Tietää että seurustelen, ihmettelee vaan kovin kun en tuo häntä näytille.
Kaveritkin suhtautuu asiaan ihan OK. Muutamille asennevammaisille joutuu pitämään kaappia mukana, mutta niitä ei ole montaa. Sukulaiset oli aluks että mitäs ihmettä, mutta nyt nekään ei enää asiaa ihmettele.
Olen kai päässyt kuin koira veräjästä :) Itse kerroin ensin äidilleni n. 10 vuotta sitten ja siitä se sitten lähti. Nykyään kaikki sukulaiset, mukaan lukien yli 80-vuotias mummini tietää minusta enkä ainakaan itse koe, että minua syrjittäisiin homouteni takia. Kaikkiin sukujuhliin tulee kutsut avecin kanssa niin kuin muillekin. Ja myös nykyisen poikaystäväni suku on ottanut meidät vastaan todella hienosti.
Eli voi se kaapista ulos tuleminen olla helppoakin ja jopa hauskaa, ihmisten ilmeet kun ovat toisinaan olleet ikimuistettavia kun ovat saaneet tietää :)
Homofobinen kasvuympäristö muokkaa homoseksuaalisen henkilön arvomaailman vihamieliseksi kaikkea sitä kohtaan, joka kumminkin on osa kyseisen henkilön minuutta.
Kyky ymmärtää tämä asia ja toimia sen jälkeen rationaalisesti onkin jo sitten paljon vaikeampaa.
Olemalla piilossa kaapissa olaan mitä ilmeisimmin ennen kaikkea piilossa omalta itseltä, eli ei halua katsoa totuutta silmiin, koska se tuntuu itsestä väärältä.
Oman itsensä hyväksyminen, joka on jokaisen ihmisen perusvelvollisuus, näyttää olevan pahasti hukassa monelta seksuaaliselta identiteetiltään hiemankin valtaväestöstä poikkeavalta.
Hyvä Otus, onhan se tavallaan noin. Mutta toisaalta ei aivan niin yksinkertaista. Kaapissa oleva yleensä hyväksyy usein itsensä ja tajuaa, että ei ole tehnyt mitään väärää, MUTTA tajuaa myös sen että ympäröivä yhteiskunta ei koskaan KOKONAISUUDESSAAN tule ymmärtämään. Se kaikkein tyhmin, hidasjärkisin ja juntein kansanosa ei tajua.
Ei se mitään totuuden väistelemistä ole, vaan tietynlaista arkirealismia ja kumpuaa ihmisen yhdestä suurimmista perustarpeista, turvallisuuden tarpeesta.
Tämä homojen tarve kokea
A) turvallisuutta kuten kuka tahansa ihminen
B) hyväksyntää omana itsenään
on valitettavasti äärimmäisen suuri paradoksi, jossa aukotonta ratkaisua ei ole. Jommasta kummasta on pakko osittain tai kokonaan luopua. Useimmat valitsevat sen, että pitävät matalaa profiilia ja kertovat vain hyväntahtoisiksi katsomilleen ihmisille. He tietysti kärsivät paljon salailusta ja kokevat silti tavallaan turvattomuutta, mutta semmoista on elämä.
Jos eläisimme maailmassa, jossa homoseksuaalisuus hyväksyttäisiin ehdoitta joka paikassa, eläisimme täydellisessä maailmassa muutenkin, jossa mitään rikoksia, sotia ja pahuutta ei olisi. Sellainen maailma ei vain yksinkertaisesti ole eikä koskaan tule olemaan. Ihmisten kyky empatiaan ja toisen posken kääntämiseen on erittäin rajallinen. Valitettavasti.
Eikä sitäkään tiedetä, miten sellainen maailma toimisi. Tulisivatko ihmiset hulluiksi maailmassa jossa ei olisi vääryyttä, kipua ja kärsimystä. Varmaankin, koska se kaikille on niin tärkeää että sitä pidetään jatkuvasti yllä.
Jonkun on oltava huonoimmassa asemassa, ja homomiehet ovat saaneet sen kunnian. Lesbot tulevat hyvänä kakkosena. Transsukupuoliset ovat monelle normaaliheterolle niin käsittämätön hirviö, että se ei enää edes herätä mitään tunteita monelle.
mun kaapista ulos tulemiseni sattui myös ihan yllättäen; olin käymässä kotona vkonloppuna opiskellessani. saunomisen ja muutaman oluen jälkeen isäni aloitti jälleen 'järjen puhumisen' ja arvostelemisen minun tuhlaajapoika-asenteella eletystä elämästäni. siinä papatuksen puuskassaan hän tokaisi: "sunkin ois aika löytää jo joku MIES ja alkaa seurustelemaan", johon mä kiihdyksissäni, että: "v...u ku ei löydy ketään mieleistä!" - ja sitten täys hiljaisuus molemmilla, ihan vaivaantuneina molemmat. täys 'freudian slip' :)
sitten isä vain painui saunaan ja mutisi naurunsekaisesti jotain kullinlutkuttamisesta. menin perässä, heiteltiin löylyä, eikä puhuttu mitään. loppuilta meni normaalisti urheilua töllöstä katsoen. nukkumaan mennessä isä tuli huoneeseeni ja sanoi että kaikki on o.k. asia oli sillä selvä ja loppuunkäsitelty.
äiti taas ei halua ymmärtää vieläkään. kyllähän isä heti kertoi 'uutisen' samana yönä sillekin. puhuu mulle vaimoista ja omakotitaloista :D
suurimman shown järjesti juuri murrosikään tullut pikkuveljeni, jolle aina olin ollut vähän idoli. ihailtu isobroidi olikin 'vain joku saamarin hintti' ja multa kopioidulta elämäntyyliltä meni pohja alta..
Hyvä H H !
Koskaan kaiketi ei ole hyvä mennä sanomaan; Ei koskaan.
Kuuhun ei koskaan pitänyt päästä, maapallon ei mitenkään ollut mahdollista olla pyöreä tai minkään muun taivaankappaleen kuin Maan olla maailmankaikkeuden keskus.
Vaan kuinkas sitten kävikään? Sanomalla:" Ei koskaan," me lamaannutamme kykymme ja halumme pyrkiä kohti parempaa. Sanomme, ettei se kuitenkaan kannata, koska se, mitä pidämme ihanteenamme, on tällä hetkellä tavoittamattoman kaukana.
Ihmisellä pitää olla unelmia. Paremmasta huomisesta, onnellisemmasta tulevaisuudesta. Mutta kukapa muukaan sen meille tekisi, kuin meistä jokainen itse, jokainen omalta pieneltä osaltaan; Uhraten hitusen omaa aikaansa, pannen oman itsensä peliin silläkin uhalla, että joskus vastustajat saattavat voittaa erän. - Mutta vain erän, eivät koko peliä!
Parempaa ja onnellisempaa huomista on rakennettava itse. Itsestään se ei tule.
Tuota parempaa huomista ja sen odotusta toivotan kaikille.
Jep. Mutta sitten kun homot hyväksytään planeetan joka kolkassa mutkitta, KAIKKI ongelmat mitkä juontuvat siitä että ihminen on itsekäs ja kyvytön asettumaan jonkun toisen asemaan ovat nekin poissa. Sodat, väkivalta, riisto. Voihan sitä yrittää.
Asia on vain niin, että kun olot käyvät tiukoiksi, väkivalta astuu aina kuvaan. Väkivaltaan tarvitaan vain yksi, se joka sitä käyttää. Uhrilta ei edellytetä mitään.
Kauan piti minunkin netissä surffailla että tänne eksyin. Mutta parempi myöhään ...
Tämäkin keskustelu osoittaa hyvin sen, että homot eivät ole yhtä hyviä ihmisiä kuin heterot. Vaan paljon parempia. Kyllä mahdolliset vuodet kaapissa opettavat katsomaan maailmaa toisin silmin. Tosi mahtavaa lukea teidän juttuja.
Olen tai - ainakin aiemmin olin bi. Viimeisimmän pitkän naissuhteen jälkeen päätin että "ei tätä laatua minulle enää". Rakastin häntä eron hetkelläkin paljon ihmisenä… mutta.
Ensimmäisen kerran huomasin rakastavani poikaa "silleen" joskus 16-vuotiaana kun olin jo muuttanut muualle opiskelemaan. Siitä on niin kauan, että varsinkin juuri maalta muuttaneena, asia oli outo ja uusi. Eikä tosiaan ollut nettiä jolta kysyä. Mutta yksinhän me jokainen lopulta olemme asian järkeilleet ja sitten hyväksyneet. Eipä siinä minullakaan kauaa mennyt. Muistaakseni päädyin johtopäätökseen ettei rakastamisessa voi mitään pahaa olla. Uskomatonta että niin monet eivät voi tätä yksinkertaista perusasiaa tajuta.
Se rakkauden kohde ei saanut asiasta koskaan tietää. Ensimmäiset kokemukset poikien kanssa ennen inttiä ja sen jälkeen menivät ilman syvällisempiä keskusteluja. Olin vajaa parikymppinen ennen kuin uskalsin asiasta kertoa ensimmäiselle kaverilleni – tai no lätkässähän minä siihen olin. Ei siitä suhdetta tullut muttei turpaankaan. Aika saamarin kännissä piti kuitenkin olla.
Siitä se lähti, nimittäin kaverin positiivisesta palautteesta. Seuraava minun lähipiirin ystävä, jolle kerroin, piti sitä suurimpana mahdollisena luottamuksen osoituksena. Ehkä tuo ilta ja ystävä aloittivat prosessin jonka jälkeen en suuntautumistani ole hävennyt kertaakaan.
Niin luottamus. Usein olen sanonut että "ennen kuin voin luokitella sinut hyväksi kaverikseni minun on kerrottava sinulle yksi asia..."
Tämän suhteen vaistoni ei ole pettänyt kertaakaan, eli yksikään ei ole hylännyt minua sen vuoksi, vaikka pari kaveria on asiaa pureskellutkin vähän pidempään.
Olen tänään luultavasti täysin homo. Minulla ei ole mitään tarvetta tulla enempää ulos kaapista kuin nyt olen. Asun yksin ja teen niin kuin huvittaa. Monille työ- ja harrastekavereille kerron elämästäni sen verran kuin haluan ja parhaimmaksi näen. Se on aikuisena elämisen onni, oikeus ja autuus. Toki nyt täällä etelässä (Tre) tämän suhteen on helpompi hengittää. Kävelen homokuppilaan ja sieltä pois sivuilleni vilkuilematta.
Viimeisen vuoden aikana asenteeni on muuttunut niin että olen päättänyt myöntää nikottelematta jos joku kysyy. Aiemmin olen kertonut mitä olen halunnut ja osaltaan myös mitä kuulija on halunnut kuulla. Ei "tunnustaminen" ole ollut varsinainen ongelma enää pitkään aikaan. Kuitenkin olen sitä mieltä että turha sokealle on selittää, miltä punainen näyttää. Joidenkin ihmisten käsityskyky ei tule ikinä venymään niin pitkälle, että he tulisivat ymmärtämään, ei pelkästään homoja, vaan monia muitakin erilaisia maailmankatsomuksia.
Tie sopusointuun löytyy siitä, että ymmärtää ettei koko maailmaa voi muuttaa. Katselemalla ja kuuntelemalla oppii ymmärtämään muiden tapaa ajatella ja toimia. Ihminen voi muuttaa itsensä ja sitä kautta vaikuttaa uskomattoman paljon ympäristöönsä – kunhan on itse ensin miettinyt niin paljon että on jotain sanottavaa.
Vanhemmilleni, ainakaan isälleni en tule asiaa koskaan paljastamaan. He ovat oman sukupolvensa tuotteita, kaikki kunnia heille. Enhän tule koskaan viemään heille tietokonettakaan tuliaiseksi. He elävät elämäänsä tyytyväisinä ilman sitä, ja helvetin hyvä niin.
Tässä vaiheessa kertominen ei, ainakaan äidille, olisi mikään ongelma. Tiedän että hänelle riittää kun minä sanon eläväni jokseenkin onnellista elämää. Eipä me ole pahemmin juteltu heidänkään seksielämästä. Silti meillä on puhuttavaa riittänyt vaikeistakin asioista.
Jostainhan se on aina aloitettava. Mitä paremmin oma tasapaino on kunnossa, sen helpompaa kertominen on. Silloin myös vastaiskut on helpompi torjua.
Tsemppiä vaan kaikille tien alkupäässä oleville.
Heippa!
Luin noita "kaapista tulo" tarinoita jo mulle tuli tarve kertoa omani.
Oon 17-vuotias ja täytän kolmen kuukauden päästä 18. Kerroin vanhemmilleni viime jouluna, että olen homo hiukan myöhemmin kerroin että seurustelen pojan kanssa.
He suhtautuivat mielestäni varsin hyvin. Eivät olleet tietenkään mitenkään erityisen iloisia, mutta eivät myöskään suuttuneet tms. Sanoivat että minun täytyy elää elämäni niinkuin parhaaksi näen ja muistuttivat että he rakastavat minua yhtä paljon täysin riippumatta siitä olenko hetero vai homo.
Molemmat ovat myös tavanneet poikaystäni ja hyväksyneet hänet täysin. Ei poikaystäväni vieläkään meillä käy (vaikka äitini pyysikin häntä kauttani kahville pari viikkoa sitten), mutta enää ei tarvitse valehdella kun menen tapaamaan häntä.
Varsinkin nyt kun "kaapista tulosta" on hiukan kulunut aikaa suhtautuvat he homouteeni aivan normaalisti. Voimme keskutella seksuaalisuudestani, voin kertoa mitä teen poikaystäväni kanssa. He ovat molemmat sitä mieltä että minun täytyy elää elämääni tavalla jonka katson parhaaksi, kunhan en loukkaa tai vahingoita ketään.
Rohkeutta kaikille jotka miettivät kaapista tuloa ja niille jotka ovat jo tulleet ulos!
Johannes, sulla on aivan ihanat vanhemmat. Kunpa mulla olis ollut tuollaista, niin moni asia olisi varmaan paremmin. Arvosta heitä, sillä tuollainen antaa hyvät pohjat itsetunnollesi.
Hauska tapaus kävi eilen meillä. Olen parikymppinen jätkä ja minulla on lapsia. Kaapista tulin ulos n2v sitten, enkä ole katunut päätöstä kertaakaan. Paljon helpompaa olla oma itse ku vetää roolia, sitä en tarvitse elämääni. Vanhemmille kerroin asiasta vähän epäsuoranaisesti ja äiti totesi että "se on vaan vaihe". Isälle en ole asista jutellut, mutta tuskinpa äiti jätti kertomatta. Jotenkin sanatomasti isä on antanut ymmärtää, että asialla ei suurempa merkitystä ole. Eilen sitten oli koko suku kyläilemässä. Sisarukset, mummot, lapset. Pieness yksiössäni kaikki. Tietty "siivosin" ylimääräiset piilon, ettei kenenkään tarvii vaivautua mistään. Kaksi asiaa kuitenkin unohdin... Ensin äiskä rupes ihmettelee mix hammastahna on kirjahyllyllä kunnes huomasi että on anaali liukkaria. Hermostunut hymy ja puheenaiheen vaihdos. Isä, tietokone hulluna, hyökkäs tietty konelle ja esitteli mulle jonkun uuden hienon ohjelman jolla pystyy tekee vaikka mitään. Nooh, aikansa siinä häärättyään, hän pääti pistää leffaa pyörii, mut hups, mull olikin koneseen unohdettu levy. "Mikä leffa sull tossa on" sanoen hän laittoi välittömästi sen päälle pyörii. Ja tietenkin äänet sattui oleman mahd kovalla ja 30 tuumainen tv-ruutu ei ihan huomaton yksiössä. Siinä sitten koko suku hiljeni ja tuijotti ku 10 lihaksikasta äijää panee toisiaan. Isän stopattuaan leffa ruudulle ilmestyi isolla "gay-porno", raukka hädissään yritti sammutta senkin, mut kädet vissin täris sen verran, että teksti oli siin ruudus liiankin pitkään. Huh-huh. Yllätyksenä oli se, että porukka vaan naurahti ja asia jäi siihen. Kukaan ei millä negaativisell tavall kommentoinut mitään. Aamulla puhuin isän kaa puhelimessa taas tuosta konen päivytyksesta ja siitä ettei eräs leffa suostuu pyörii siinä. Isä tostesi että "no kyll sullahan joku leffa siin oli, mikä sen nimi nyt olikaan, en muista, toimiiko se?" HE-he!
Kerroin vanhalle isä papalleni vasta tänä kesänä!!! Eli aika myöhään vasta, täytyy myöntää (olen 42) mutta kun utelut: `Milloin tuon sen morsiammen näytille´ eivät loppuneet niin kerroin totuuden.
Oikeasti olin pahoillani etten kertonut hänelle aiksemmin, mutta isäni on todella vanhan-ajan mies ja hyvin musta/valkoinen ajattelukannan omaava mies.
Hän sanoi aavistelleen sitä hieman kun kaikki ne naiset jotka ovat pyörineet elämässäni, yksikään ei löytänyt tietään saman katon alle..... siihen lisäsin isälleni: Että yrityksistä ei ollut puutetta.
Saavun 2kk sisällä takaisin Suomeen mieheni kanssa ja menemme tapamaan isääni, jonka hän haluu innolla tavata.
Eli näin minulla ja oikeasti minua harmittaa ettei minulla ollut enemmän luottoa omaa isääni kohtaan aikasemmin.
Uskon että melkein kaikkille homo-miehille oman isän hyväksyntä on hyvin tärkeä juttu.......vai onko?
Ihan noista vanhempien kommenteista: Muumama viikko sitten vanha äitini oli käymässä pääkaupungissa ja olimme tulossa (isoveljeni, äitini ja minä) asunnollemme, jossa bf odotteli. Äitini (86v) kysäisi varoilta: "Kumpikas minulla onkaan, miniä vai vävy?" ja nauroi päälle...
Huomasin siinä kotona, kuinka bf:ni ja äitini tulevat TOSI hyvin keskenään toimeen, lienee nuo murteet ja samanlainen huumorintaju...
DKNY- jos olisi oikeasti tärkeätä, niin ethän sitten olisi alkanut homoilemaan ollenkaan. Kysymys hyväksynnän saamisesta on myös kysymys isän arvomaailman sisäistämisestä ja sen mukaisesti toimimisesta, mutta niinhän ei käynyt. Isäsi ei oikeasti koskaan tule hyväksymään sitä, että olet homo, mutta ei hän sitä kykene estämäänkään, koska olet aikuinen ja olet muuttanut pois kotoa. Todennäköisesti hän arvostaa niitä "yrityksiäsi", mutta ei sinun onnellisuutesi ole hänelle tärkeätä tai henkinen tasapainosikaan, ei sen puoleen, mutta rakastaako hän sitten sinua. Useinhan homojen vanhemmat tavallaan "hylkäävät" lapsensa, koska eivät kykene rakastamaan heitä enää lapsinaan, koska homoseksuaalisuutta hävetään suvun edessä. Siksi se vaietaan. Näin siitä siten seuraa homoseksuaalien pako pois suuriin kaupunkiin ja yksinäisyyteen, jossa parisuhde korostuu, koska seurustelukummppanista tulee se ainoa "luotto" ystävä, jonka menettämistä pelätään hirveästi. Suhteesta tulee liian symbioottinen ja sitten se alkaa rakoilemaan, koska ei persoonallisuutensa "menettämistä" kukaan jaksa koska olemme yksilöitä. Homosuhteissahan persoonallisuudet tavallaan sulautuvat ja he elävät usein kuin yksi persoona. Se on usein aika kummallista elämää. Täälläkin usein kuulee valituksia siitä, että pariskunnat haluaisivat tutustua toisiin ihmisiin tai pareihin, mutta ei siitä tule yleensä mitään. Se kertoo omaa sanomaansa homosuhteista ja niiden luonteesta. Yhdysvalloissa on sitten näitä "kimppasuhteita", joissa 3 tai 4 miestä elävät saman katon alla seksisuhteessa ja se lisää näiden ihmisten hyvinvointia, koska on ainakin joku joka pitää huolta, mutta sen "hintana" on ryhmäseksi. En moralisoi sitä eikä yleensäkään tulisi moralisoida ketään tai mitään, koska taustalla on kärsimys ja ihmisten ahdistus. Suurkaupungissa voi todellakin kuolla yksinäisyyteen tai yksinään. Nythän juuri vanhusten kohdalla on käynyt niin. Vanhukset kuolevat yksin. Heidän mädät ruumiinsa sitten kerätään talteen ja paljastuu yksi yhteiskuntamme kammottava piirre: rakkaudettomuus.
Olipahan vuodatus, jos olisin alkannut sisäistämään lapsena Isäni arvomaailmaa ja sanonut omalle luonolliselle seksuaaliselle suuntautumiselle Ei, olisin nyt todella kusessa.
Olen ollut omillani jo vuosia, isäni hyväksyntä on minulle sellainen kaunis ele, ei muuta.
Jos hänelle ei olisi juttu `onnistunut´ en olisi hajonnut siitä, uskon että isäni on onnellinen puolestani että onnistuin löytämään itselleni hyvän miehen. Kerroin hänelle että sen oikean löytäminen ei ollut todellakaan helppoa sekä sen että usein valitsin selibaatin kuin yhdentekevän 1 yön jutun.
Olen ollut jo vuosia perheessäni se voimmakkain ihminen joka on väleissä kaikkien kanssa. Syitä en ala erittelemään tässä, mutta olen kaiketi ansainnut asemani ja kunnioitukseni perheessäni.
Loppusukua en kaipaa joka on katkeraa, itsekeskeistä sakkia joka tappelee rahasta jne
Olen onnistunut luomaan ystävistäni omaan perheen joiden kanssa viihdyn ja tapaamme aina kun on mahdollista jossain päin maailmaa.
Se että miten ihmiset elävät eri puolilla maailmaa yksin tai kimpassa, harrastaen seksiä miten harrastavatkin en usko on sinun tai minun analysoitavissa.
Sekä miksi sinä pystyt arvioimaan että homojen liitot tai yhdessä asumiset ovat tuhoon tuomittuja??
Mikä Shangri-La on heteroiden liitot? Samoja ongelmia löytyy molemmissa, mustasukkaisuutta, yksinäisyyttä, väkivaltaa, alkoholismia....
Se että jos ei onnistu löytämään toisia pariskuntia ystäviksi saa syyttää kommunikoinin puutetta.
Minulla on rakkautta ylin kyllin elämässäni ja jaan sitä myös ihmisille takaisin joista välitän...amen.
Tämä nyt on vähän vanhan aiheen kaivelua takaisin esille, mutta menkööt...
"Unkaappituminen" vanhemmille on asia, joka on käynyt useasti mielessä. Täytän jonkin ajan kuluttua 19 ja ensi kesänä olisi tarkoitus muuttaa opiskelemaan, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että vanhemmilleni haluan kertoa ennen muuttoa, ettei heistä tuntuisi siltä että pakenen ensin ja kerron vasta sitten. Lienee ehkä omituinen näkökulma...
Kuitenkin, kertominen ei suinkaan ole ongelmatonta. Mielessä pyörii perimmäinen kysymys minkälainen on vanhempien suhtautuminen asiaan. Äitini on viimeaikoina esittänyt usein kysymyksen "voitko puhua meille mielestäsi kaikenlaisista asioista", ihan kuin vihjaillen että minun pitäisi kertoa jotain. Olen aina vain sivuuttanut asian, tokaissut jotain vastaukseksi ja antanut ymmärtää että en ehdi keskustelemaan. Äidille kertomisella saattaisin lopettaa ainaiset "miksei sinulla ole tyttöystävää"/"onko siellä koulussa ketään tyttöjä jotka kiinnostavat sinua"/"kiinnostavatko tytöt yleensäkään sinua" -kysymykset, joista ainakin viimeiseen olen vastannut epärehellisesti, arvellen sen olevan toistaiseksi kuitenkin parempi ratkaisu. En arvosta valehtelemista, mutta joskus sitä täytyy harrastaa.
Tuohon äitini käytökseen viimeaikoina voi vaikuttaa sekin, että olen erityisesti hänelle jättänyt pieniä "vihjeitä". Koneelle "unohtunut" taustakuva ynnä muuta josta voi vetää johtopäätöksiä. Ehkä tällä tavoin yritän koetella jäätä, kestääkö se...
Isälleni en ole ajatellut kertoa, ainakaan vielä. Ei sillä, että pelkäisin hänen suhtautuvan asiaan negatiivisesta, en vain ole tottunut puhumaan henkilökohtaisista asioista hänen kanssaan. Jos kuitenkin äidilleni kerron, koen kyllä silloin että isällänikin on oikeus tietää, ennemmin tai myöhemmin.
Miksikö sitten en riennä jo kertomaan heti, jos uskon vanhempieni suhtautuvan asiaan suhteellisen hyvin? Tiedän sen, että joka tapauksessa vanhampani halauvat varmasti sulatella tietoa, kun se on ajankohtaista. En vaan osaa sanoa, olisiko heidän parempi tehdä se minun asueassa vielä kotona, vaiko kahdestaan muutettuani. Haluaisin kuitenkin muuttaessa lähteä siltä pohjalta, että välit vanhempiini ovat hyvät, enkä niitä haluaisi sotkea myöhemminkään.
Noh, olipahan siinä vähän pohdintaa aiheesta. Jos joku haluaa kommentoida, niin tehköön niin vapaasti. Kirjoitinhan tämän oikeastaan osittain herättääkseni keskustelua aiheesta.
"Niin kauan, kun asut meidän kansa, asut meidän sääntöjen mukaan. Sitten kun asut yksinään saat toteuttaa iteäsi ja elää niinkuin haluat." Ja armeijaan olis PAKKO mennä...
Ja nyt kun mä otin korvikset se alko vaatimaan, että mä poistan ne. Ja mä oon siis 18... eikä se ennen ole mitenkään vastustanut korviksia. Haluaa vaan, että olen samanlainen "normaali" kuin muutkin, eikä kukaan vaan häpeäksemme arvaa että olen homo.
Just tämän takia mä en uskaltanut kertoa, koska pelkäsin että se muuttaa jotenkin meidän suhteitamme. Nyt olen kuitenkin kertonut, eikä mikään tunnu olevan niin kuin ennen. Ehkä tämä saattaa olla vain alkuihmetystä ja sulattelua, mutta ei se kuitenkaan kivalta tunnu. =("
Pistä kova kovaa vastaan ja jos paska osuu tuulettimeen, lähde vetämään talosta vähäksi aikaa ilmoittamatta ja vastaamatta soitteluihin. Kyllä ne sitten rauhoittuu.
Voit sanoa ettei sulla itselläs ole ongelmaa homouden kanssa mutta että sun vanhempas ovat ongelma ja että arvaa kummasta luovut ensimmäisenä.
Äitini antoi minulle viiden vuoden porttikiellon koko Pohjois-Savoon.
"Tuohon äitini käytökseen viimeaikoina voi vaikuttaa sekin, että olen erityisesti hänelle jättänyt pieniä "vihjeitä". Koneelle "unohtunut" taustakuva ynnä muuta josta voi vetää johtopäätöksiä. Ehkä tällä tavoin yritän koetella jäätä, kestääkö se..."
Ainakin mun tapauksessa se oli todella toimiva ratkaisu. Jossain vaiheessa uskalsin jopa mainita viettäväni iltaa homokapakassa, mut senkin, näin vaan ohimenneen. Kiinittämättä siiheen suurta merkitystä. Tyyliin "frendien vaan kaa liinteseen" Yms. Eipä ollut vanhempien kanssa minkäänlaista kriisiä asian suhteen sitten kun lopuksi keskustelin asiasta. Ja luulenpa ettei ollut helppo asia heille, olenhan minä heidän lapsenlapsien isä ja minun "kuuluu" olla hetero.