help....or something...

hei alan olla kohta tosi desperado...missä voisin kohdata sen unelmien prinssin?en jaksais enää juosta mamassa tai muissa baareissa jossa tylysti torjuu kaik yhden hoidon haluajat......jooh.tai ehkä vaan pitäisi hyväksyä vihdoin yksin olo?..lopettaa etsiminen ja odottaa et jostain se rakkaus löytyy..kai...en mie tiedä... :(
Ehkä kannattaa tylysti lopettaa se "Unelmien prinssin" etsiminen. Sen jälkeen se saattaa kävellä vastaan? Niin kävi kerran itselleni, mutta suhdetta siitä ei tullut. Myöhemmin tuli toinen prinssi, jonka kanssa suhde syntyikin, ja unelmiakin toteutuu tämän kanssa aina silloin tällöin, vaikka aina ei olekaan helppoa...

Lakkaa unelmoimasta ja ota se, mikä on hyvä. :)
Sama täällä...on kurjaa olla yksin. Ja vaikka aktiivisesti ei etsisikään, on kai turhaa olettaa että kukaan kotoakaan hakisi treffeille. Tahtoisin niin löytää jonkun parikybäsen, ajattelevan, kivannäköisen ja uskollisen kundin jolle homojutut ei ole koko elämä....Aika mahdottomalta yhtälöltä vaan tuntuu...
Yksinäistä elämää.
  • 4 / 12
  • joopajoo
  • 25.7.2004 17:30
Mä oon lakannut etsimisen jo muutama vuosi sitten, eikä ole tungosta ollut. No, en kyllä ole odottanutkaan "löytäväni" mutta lopetinkin etsimisen sen takia että ei moiseen kannata tuhlata energiaa! Ei kaikille ole tarkoitettu kumppania löytyväksi, joten elellään yksin sitten!
No, toi oli vaan omasta puolestani, onnea teille löytämiseen!
  • 5 / 12
  • Teroxxx:lle
  • 25.7.2004 20:20
Teroxxx, Kuvitella..."kriteerisi" meni nappiin. On aina mukava huomata että muitakin samalla lailla ajattelevia löytyy. Oon itse tätä planeettaa tallaillut ihan tarpeeksi yksin ja vaikka sinkkuna olemisessa on hyviäkin puolia, niin ei se läheisyyttä korvaa. Kaiken joutuu kokemaan yksin. On se niin VÄÄRIN!!!!
Kärsivällisyyttä rakkat ystävät... kärsivällisyyttä - kyllä se oikea kohdalle pomppaa kun oikea aika on...
  • 7 / 12
  • Idän ihme
  • 27.7.2004 11:18
Tätä ei sitten ole tarkoitettu provoviestiksi helsinkiläisille... Mutta omien vilpittömien kokemusteni perusteella tuntuu, että maakunnista ne aidoimmat ja tunteiden päälle ymmärtävimmät homot löytyy. Helsinki kun vilkkaalla yöelämällään vetää puoleensa juuri niitä pintaliitäjiä ja kukasta kukkaan hyppijiä.

Ja tiedän että tämä on todella rankka yleistys. Kukasta kukkaan hyppijöitä löytyy myös maakunnista ja aitoja ihmisiä helsingistä... Mutta silmiinpistävästi rennompaa ja välittömämpää porukka on pienemmissä kaupungeissa, ainakin täällä karjalassa.
niinpä idänihme. näin olen minäkin sen kokenut. pienillä paikka kunnilla löytyy todella inhimillisiä kavereita joista kehittyy luotettavia ystäviä vuosien mittaan jos ei muuta. kyllä, samat ovat kokemukset minulla. Olen asunut Hesassa vuosia, mutta on tasan yksi todellinen ystävä, mutta pienilläpaikkakunnilla olen saanut elinikäisiä ystäviä useita ja se sydänystäväkin löytyi ihan väärästä paikasta. Voin vaikka kertoakin, että sieltähän hän tuli pienen kaupungin pienenpienestä kahviosta aivan sattumalta. menin vain juttelemaan kun vaikutti niin mukavalta tyypiltä. hyvin kävi ja yhteen muutettiin....ja tässä sitä ollaan
Aika jännä tuo asetelma... Niin moni tuttava valittaa juuri samaa "Mamass ei jaksaa hakee ku ei löydy, mut ei löydy muualtakaan" Eli suurin osaa kuitenkin haluaa löytää juuri hänet, mix kuitenkin ku ulos mennään niin pistetään se rooli päälle ja ollaan niin p:n tärkeitä? Itse en jaksa edes ajatella hakevani Mamast mitään suhdetta (vaikka kiva paikka on ja melkein aina mut sielt löytää), enkä netistä, mutta kyll välillä tapaa sielläkin erittäin mukavia ihmisiä, joiden kanssa tulee oltua tekemisissa enemmän tai vähäemmän. Kuitenkin kait se oikea löytyy ihan yllättäin, jostain maitojonosta, sillo ku odotat kaikesta vähiten ;)
..tuo "unelmien prinssi" saattaa monta kertaa olla justiin se kirosana. Samoin kuin se hemmetin ryppyotsainen etsiminen. Ei suhdetta synny haluamalla suhteen, eikä oikeaa ihmistä löydy itse asetetuin kriteerein. Ihmissuhteet kun ei ole mikään marketti, eikä poikaystäviä kasvateta kenneleissä.

Oma löytyi yli neljä vuotta sitten aivan sattumalta, kun lopetin ensin puoleksi vuodeksi kaikenlaisen deittailun kokonaan. Siinä se sitten asuikin; naapurissa, ja samanlaisessa elämäntilanteessa.

Karu totuus suhteessa on sitten se, ettei prinssejä olekaan. Kruunut kyllä putoilevat kun päästään arkeen; sitä se suhde on. Tiskivuoroja ja imurointia, riitelyä koiran ulkoiluttajasta
ja kaupassa käyjästä. Ja niin ihana kuin ajatus noista sinkkuna ollessa onkin, niin ei vessapaperin loppuessa kukaan sitä valkoisella ratsulla karauta hakemaan.

Laittakaa omat arvonne järjestykseen, ja uskokaa ettei suhde ole se, mitä te elämältänne haluaisitte, vaan se on kahden ihmisen kompromissi. Välillä karukin sellainen. Eikä tuohon kompromissiin kykene, mikäli ei ole valmis puhdistamaan pöytää omista odotuksista toisen ihmisen suhteen. Niin ulkoisista kuin muutenkin.

Oma poikaystäväni on edelleen minulle maailman komein ja rakkain asia, se fiilis syttyi nopeasti mutta kasvoi arvoksi vasta hiljalleen ja siinä hankalassa arjessa. Prinssiä en tavannut enkä sellaisen vierestä herää vieläkään, mutta perhanan hyvän alamaisen pokasin kyllä. :)
...jos ja kun tapaan kavereita, jotka etsivät "unelmien prinssiä", minä ainakin pelästyn ja suoritan taktisen perääntymisen.

Voi olla, etten anna oikeutta tällaisen ihmisen ajatuksille ja tunteille kokonaisuudessaan, mutta väistämättä tulee mieleen, että jonkinmoinen todellisuudentaju saattaa olla vähän hakusessa...

Olisiko hedelmällisempää yrittää käyttäytyä itse kuin unelmien prinssi -? Esimerkiksi ystävistä voisi aloittaa (ja samalla vähän niinkuin "harjoitella").