Onko ihmisillä aikaa tutustua?

Lueskelin tässä taas yhtenä iltana Pikku Prinssiä. Pieni ote:

- Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän!
(Antoine de Saint-Exupéry)

Niinpä niin. En ole vaipunut mihinkään "oi, entisajan agraariyhteiskunnassa kaikki varmasti oli hyvin" -nykyaikakammoon, vaan pohdin yleensä ihmisten kohtaamista tai pikemminkin kohtaamattomuutta.

Netissä on varsinkin näin keväällä kymmenittäin uusia seuranhakuilmoituksia. Ihmiset toivovat, tapaavat ja pettyvät tai ihastuvat. Baarissa sama juttu. Joku tavataan, viedään ehkä kotiin, sitten noustaan ankeaan aamuun. "Soitellaan!"

Tapaamisiin lataa kamalasti energiaa. Ajattelee, että nyt tai ei koskaan - nyt löytyy se ihminen, jota on koko elämä etsitty. Sitten kun ei heti näykään pikkusydämiä silmissä ja jalatkin vielä kantavat, tulee tekstattua: "Sori, mut voidaanks olla vaan kavereita?"
Ja sitten sen toisen näkee ehkä joskus, ehkä ei.
Ehkä se toinen ei enää välitäkään.

Mutta luottamuksen kasvattamiseen menee kauan. Kuka jaksaa enää sellaista?
Kaveripohjalta tai muulta pohjalta, joltakin pohjalta...
Hitaita iltapäiviä kahvilassa, toisen kutsumista kotiin illalliselle, sunnuntaileffassa karkkipussin jakamista.

Ei heti voi olla varma, mitä haluaa. Epävarmuutta pitäisi kestää. Ihmiset vain pelkäävät.

Ihmiset pelkää niin vitusti. Sitä, että toiseen sattuu, ennen kaikkea sitä, että itseen sattuu.

Ja miten kummallisesti me toimimmekaan. Allekirjoittanut ihastui, yllättävästi, mutta kun ei saanutkaan ensin toivomaansa vastakaikua, päätti tehdä tilinpäätöksen ennen kuin toinen ehtii ensin, järjesti itselleen uuden tuttavuuden saman tien -

ja ihmiset vaihtuu, pelot säilyy. :(

Katsos joku muukin lukee tätä upeata kirjaa. minä kun olen ujostellut mainita, että olen lukenut sen kymmenisen kertaa läpi.
niin, viisaasti kommentoit. Mutta eiköhän elämä ole juuri tätä. Omalla kohdallani olen avoimena antanut mahdollisuuden kaverilleni ja sitä kautta itselleni tutustua kunnolla. ei pidä olla liikaa kiirettä. pika kaverista ei tule sitä mitä tarvitsemme. Mutta yhteiselämä vaatii paljon kompromisseja, anteeksiantoa, pinnan venytystä, toisen parasta ajattelua ja mikä minusta tärkeää, oman itsekkyytensä hallitsemista. Ei saa koittaa tehdä kaveristaan omaa kuvaansa. sitä kun ei kestä itse pirukaan. Hyvää jatkoa sinulle. Noin fiksun kaverin käy kyllä hyvin tässä maailmassa. Yksi neuvo; älä etsi omilla kriteereilläsi ja asettele vaatimuksia enemmän kuin itsekään pystyt toteennäyttämään. Kohtaa ihminen ajallaan ja avoimena....

Upea avaus... Kerrankin jotain positiivista asennetta kaiken negatiivisen itseitkeskelyn ("en kelpaa kenellekkään") keskelle.

Pikku Prinssin tekstin pitäisi toki puhutella montaa muutakin ihmistä samoin kuin keskustelun aloittajaa, mutta valitettavasti taitaa olla niin, ettei kuitenkaan kaikilla pysähtymistä ja miettimistä tarvitsevilla ole aikaa ja/tai halua miettiä asiaa sen syvemmin.

Nyky-yhteiskunta vaatimuksineen on tehnyt meistä kertakäyttöihmisiä... Kiireen vuoksi ostamme valmisruokia, tai syömme ulkona. Samasta syystä emme myöskään ehdi kasvaa riittävän kypsiksi ihmisiksi, vaan odotamme, että kaikki ( ystävyys, rakkaus yms) tapahtuu samalla sekunnilla kun sitä ajattelee....
Ystävyys ja rakkaus ovat asioita, joiden kiirehtiminen on vain haitallista...

Kiitoksia ajatuksia herättävästä teksistä...

"Upea avaus... Kerrankin jotain positiivista asennetta kaiken negatiivisen itseitkeskelyn ("en kelpaa kenellekkään") keskelle. "

Upea avaus kyllä, mutta ei sen positiivisempi kuin muutkaan tilitykset täällä.

Helou!
Kivasti kirjoiteltu! Tämä meidän aikamme on kyllä paljolti sellaista "pikaruokaa/roskaaruokaa nopeasti" sisuksiin ja taas menoksi - ihan kuten joku tuossa jo edellä kirjoitti. Jotenkin tuntuu, että ihmiset ovat kaiken kiireen keskellä unohtaneet, miten tärkeitä ihmissuhteet ovat....ja sitten vaan kohellettan eteenpäin....uusia yhdenillanjuttuja metsästäen ...ja silti on sisällä tyhjyyden tunne. Ehkäpä olen liian omahyväinen, mutta silti tuumin, että miksei monelle on niin vaikeata käyttää aikaa toiseen tutustumineen. Minäkin olen sentään aika hyvä ihmiseksi, mutta aika harva on kuitenkaan halunnut "oikeasti tutustua" tai käytää aikaa siihen..... Sitä tässä vaan pohdin, etä miks ihmeessä maailmassa on vielä yksinäisiä ihmisiä vaikka väkeä on 5-6 miljardia...
Aurinkoisia päiviä kaikille!

Miksi emme tutustu toisiin ihmisiin?
Tuohon kysymykseen on olemassa yksi hyvä ja tyhjentävä vastaus; enää ei ole pakko!
Enne aikaan sen sijaan oli. Maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa kun elettiin ja työt tehtiin ilman koneita, mies- ja naisvoimalla, niin sitä väkeä joka yhteisissä askareissa päivänsä kulutti, oli todella paljon. Siinä ei vain saanut, vaan joutui olemaan toisten ihmisten kanssa tekemisissä, halusi tai ei.
Ja karu totuus on, että vuoren juurelle mahtuu aina enemmän ihmisiä kuin sen huipulle; mitä ylempänä olet, sen vähemmän ihmisiä on ympärilläsi. Kantapään kautta tuon totuuden olen tullut oppimaan, mutta samalla elämään sen kanssa.
Joten kyllä sillä porukalla joka aikansa kapakoissa kuluttaa, on tuttavuuksia aivan riittävästi ympärillään.
Jos taas aiot käväistä iltapäivällä vaikkapa katsastamassa Ateneumin kokoelmaa, niin veikkaanpa, että mitä todennäköisemmin saat tehdä sen yksin.
Sellaista elämä on!

Kyllähän nyt aikaa löytyy ystäville, jos sitä aikaa vaan ottaa pois jostain muusta! Täytyy vaan päättää mikä on tärkeää.

Niin... On aikaa ystäville, mutta onko aikaa tutustua uusiin ihmisiin? Siis todella tutustua.

... tai jotain.

Monesti vaan hitaat iltapäivät ja karkkipussin jakaminen leffassa kerta toisensa jälkeen toistuessaan samanlaisina ovat merkki siitä että riittävää kipinää ei ole. Turha vängätä ja elää toivossa, kun voi suunnata toivonsa johonkin lupaavampaan ehdokkaaseen.

Kersa, hyvä pointti tuokin...

Mutta viedäkseni keskustelua eteenpäin olisi kiinnostavaa spekuloida, miten se suuri kipinä syttyy. Joskus toisen ihmisen alkaa nähdä ihan uudella tavalla vasta pidemmän tuntemisen jälkeen.

Neljän vuoden jälkeen suuri kipinä syttyi yhtenä iltapäivänä ja vei 24 tunnin sisällä mennessään tulevaisuuden ja ystävyyden. Eipä kannattanut.