- 1 / 11
- Zetazeta
- 30.3.2004 23:25
Lueskelin tässä taas yhtenä iltana Pikku Prinssiä. Pieni ote:
- Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän!
(Antoine de Saint-Exupéry)
Niinpä niin. En ole vaipunut mihinkään "oi, entisajan agraariyhteiskunnassa kaikki varmasti oli hyvin" -nykyaikakammoon, vaan pohdin yleensä ihmisten kohtaamista tai pikemminkin kohtaamattomuutta.
Netissä on varsinkin näin keväällä kymmenittäin uusia seuranhakuilmoituksia. Ihmiset toivovat, tapaavat ja pettyvät tai ihastuvat. Baarissa sama juttu. Joku tavataan, viedään ehkä kotiin, sitten noustaan ankeaan aamuun. "Soitellaan!"
Tapaamisiin lataa kamalasti energiaa. Ajattelee, että nyt tai ei koskaan - nyt löytyy se ihminen, jota on koko elämä etsitty. Sitten kun ei heti näykään pikkusydämiä silmissä ja jalatkin vielä kantavat, tulee tekstattua: "Sori, mut voidaanks olla vaan kavereita?"
Ja sitten sen toisen näkee ehkä joskus, ehkä ei.
Ehkä se toinen ei enää välitäkään.
Mutta luottamuksen kasvattamiseen menee kauan. Kuka jaksaa enää sellaista?
Kaveripohjalta tai muulta pohjalta, joltakin pohjalta...
Hitaita iltapäiviä kahvilassa, toisen kutsumista kotiin illalliselle, sunnuntaileffassa karkkipussin jakamista.
Ei heti voi olla varma, mitä haluaa. Epävarmuutta pitäisi kestää. Ihmiset vain pelkäävät.
Ihmiset pelkää niin vitusti. Sitä, että toiseen sattuu, ennen kaikkea sitä, että itseen sattuu.
Ja miten kummallisesti me toimimmekaan. Allekirjoittanut ihastui, yllättävästi, mutta kun ei saanutkaan ensin toivomaansa vastakaikua, päätti tehdä tilinpäätöksen ennen kuin toinen ehtii ensin, järjesti itselleen uuden tuttavuuden saman tien -
ja ihmiset vaihtuu, pelot säilyy. :(
- Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän!
(Antoine de Saint-Exupéry)
Niinpä niin. En ole vaipunut mihinkään "oi, entisajan agraariyhteiskunnassa kaikki varmasti oli hyvin" -nykyaikakammoon, vaan pohdin yleensä ihmisten kohtaamista tai pikemminkin kohtaamattomuutta.
Netissä on varsinkin näin keväällä kymmenittäin uusia seuranhakuilmoituksia. Ihmiset toivovat, tapaavat ja pettyvät tai ihastuvat. Baarissa sama juttu. Joku tavataan, viedään ehkä kotiin, sitten noustaan ankeaan aamuun. "Soitellaan!"
Tapaamisiin lataa kamalasti energiaa. Ajattelee, että nyt tai ei koskaan - nyt löytyy se ihminen, jota on koko elämä etsitty. Sitten kun ei heti näykään pikkusydämiä silmissä ja jalatkin vielä kantavat, tulee tekstattua: "Sori, mut voidaanks olla vaan kavereita?"
Ja sitten sen toisen näkee ehkä joskus, ehkä ei.
Ehkä se toinen ei enää välitäkään.
Mutta luottamuksen kasvattamiseen menee kauan. Kuka jaksaa enää sellaista?
Kaveripohjalta tai muulta pohjalta, joltakin pohjalta...
Hitaita iltapäiviä kahvilassa, toisen kutsumista kotiin illalliselle, sunnuntaileffassa karkkipussin jakamista.
Ei heti voi olla varma, mitä haluaa. Epävarmuutta pitäisi kestää. Ihmiset vain pelkäävät.
Ihmiset pelkää niin vitusti. Sitä, että toiseen sattuu, ennen kaikkea sitä, että itseen sattuu.
Ja miten kummallisesti me toimimmekaan. Allekirjoittanut ihastui, yllättävästi, mutta kun ei saanutkaan ensin toivomaansa vastakaikua, päätti tehdä tilinpäätöksen ennen kuin toinen ehtii ensin, järjesti itselleen uuden tuttavuuden saman tien -
ja ihmiset vaihtuu, pelot säilyy. :(