You are dead to me!

Mieltä painaa ja ahdistaa tilanne johon ajauduin "parhaan ystäväni" kanssa - tai ihmisen jota ystäväkseni luulin. Kun sukset menivät meiltä ristiin oli "ystäväni" tilinpäätös hyvin mustavalkoinen: hänelle olen kuollut, minua ei ole enää olemassa. - Eikä meillä edes ollut suhdetta, emmekä olleet rakastavaisia...

Siis minua pohdituttaa tällainen asennoituminen ihmissuhteisiin. Juuri muualla kuin gay-maailmassa en ole törmännyt tällaiseen. Olenko oikeassa vai totaalisesti pihalla? Minulta ainakin menee yhä runsaan puolen vuoden jälkeen päivä aivan pilalle, kun väkisinkin joskus kohtaamme.

Koska minua ei enää hänelle ole olemassa, hän katselee ylpeästi nenänvartaan pitkin muualle, minä olen näkymätön. Ei pienintäkään katsetta, elettä - moikkaamisesta nyt puhumattakaan. Olen pyydellyt monin keinoin anteeksi kaikkea (en esitä viatonta uhria, tiedän että mielipiteeni on subjektiivinen, mutta siltkin en mielestäni ollut ristiriitatapahtumien suurin sika), en ole pyytänyt mennyttä takaisin.

Haluaisin vain kohdata kerran minulle tärkeän ihmisen sivistyneesti: katsoa silmiin ja sanoa moi! Mitään muuta en pyydä - mutta sekin on liikaa. Eikö tämä ole aikuisten ihmisten kesken lapsellista käytöstä? Eikö elämässä taaksejäänetkin ihmiset voisi kohdata arvokkaasti?

Näin hänet tänään, kun hän tuli kadulla vastaan. Sydän hyppäsi kurkuun, teki pari volttia ja kädet tärisivät vielä vartin jälkeenkin. Hän ei ollut minua näkevinäänkään. Sattui ja tuntui pahalle. Vieläkin harmittaa! Joku sanoi, että rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys. Pitääköhän paikkansa?

Toisaalta tuntuu, että ehkäpä ex-ystävällänikin on silti vielä tunteita minua kohtaan...miksi muuten esittää tällaista näytelmää. Katsotaanhan ventovieraitakin (joskus) silmiin kadulla ohimennessä...

Tämän kaiken suhteen olen pihalla kuin postilaatikko. Vastaavaa ei ole kohdalleni ennen osunut - toivottavasti ei osukaan. Jos vieras ihminen loukkaa se ei tunnu läheskään niin pahalta kuin se, että joskus elämään kuulunut ja tärkeä ihminen haluaa haavoittaa. Haavoittaa voi siis tekemällä tai tekemättä jättämisellä. Kuolleen osa on ihmissuhteessa aika rankka!

Joku minua viisaampi sanoi, että on turhaa uhrata ajatustakaan ihmiseen, joka ei minua halua elämäänsä...but I can´t help myself.

Osaako joku kommentoida kaikkeak tätä soopaa?
Terv. Iso ihminen joka tällä hetkellä tuntee itsensä vain postilaatikoksi pihalla....

Ehkä ystäväsi ei halua teeskennellä olevansa iloinen kun sattumalta kohtaa sinut. Ei rehellisyydestä voi ketään syyttää.

Olen samaa mieltä. Väliinpitämättömyys sattuu usein vihaa enemmän. Uskon, että vielä pääset yli asiasta, joskus ne vaan vievät pitkään. Oikeasti oli varmaan kuitenkin vain hyvä, että välinne menivät poikki, sillä fiksun ja herkän ihmisen ei kannata seurustella kuvaamasi ominaisuuksia omaavan henkilön kanssa.

Pihalla kirjoitti; "siis minua pohdituttaa tällainen asennoituminen ihmissuhteisiin. Juuri muualla kuin gay-maailmassa en ole törmännyt tällaiseen".

Voi tapahtuuhan tuota kaikkialla kaiken aikaa! Naiset erityisesti osaavat suuttua ystävilleen verisesti ja pyyhkiä heidät yli osoitekirjastaan ja elämästään. Rakkaussuhteissa on sitten oma twistinsä.

..utelias kun on ihmismieli, niin kiinostaisi tietää mitä tapahtui kun "ystäväsi" reagoi asiaan noin ranskaasti?

"en ole pyytänyt mennyttä takaisin. "
"Haluaisin vain kohdata kerran minulle tärkeän ihmisen sivistyneesti: katsoa silmiin ja sanoa moi! Mitään muuta en pyydä - mutta sekin on liikaa"
"Näin hänet tänään, kun hän tuli kadulla vastaan. Sydän hyppäsi kurkuun, teki pari volttia ja kädet tärisivät vielä vartin jälkeenkin. "

Aika ristiriitaista toimintaa sinulta. Ehkä exäsi vaistoaa tämän, eikä sen takia halua olla kanssasi tekemisissä. Jos et halua mennyttä takaisin, käyttäydy myös sen mukaisesti!

Itsekin olin kerran vuosikausia sukset ristissä ystäväni kanssa, mutta onneksi aika paransi ja pystymme nyt kommunikoimaan.

Oman kokemukseni perusteella olen ehdottomasti samaa mieltä kirjoittajan kanssa siitä, että moinen välttely on lapsellista käytöstä aikuisilta ihmisiltä. Lisäksi se syö hirvittävästi henkistä energiaa kummaltakin.

Minusta on hienoa, että et ole kovettanut itseäsi kuin ystäväsi ja että olet valmis "nöyrtymään" ja keskustelemaan siitä huolimatta, että olet saanut tuollaista kohtelua. Se kertoo vahvuudesta.

Ei ole kuitenkaan helppo luopua menneestä ja siirtyä eteenpäin, jos asioita ei ole kunnolla selvitetty. Auttaisiko sinua yhtään, jos vaikka kirjoittaisit hänelle? Vaikka hän ei vastaisikaan tai edes lukisi kirjettä, saisit ainakin sanottua kaiken, mikä mieltäsi painaa.

Mulla ja mun silloisella bestiksellä meni kans joskus vuosia sitten välit ihan totaalisesti. Sitä ennen oltiin ku paita ja peppu; nähtiin melkein päivittäin ja soiteltiin ainakin pari kertaa päivässä. Sit tää kaveri loukkas mua tosi pahasti ja mä reagoin laittamalla kaverin täysin pannaan. En suostunut ees puhumaan, moikkasin kyllä. Mua itseänikin harmitti tilanne ja aina ku näin kaverin, ni tosiaan sydän hyppäs kurkkuun ja kädet tärisi. Mä siis pistin ne välit poikki, mut kärsin aivan yhtä paljon ku tää mun kaverikin.

Tätä boikottia kesti useita kuukausia eikä mennyt päivääkään etten ois ajatellu asiaa. Sen jälkeen välit näennäisesti selvitettiin, mut ei se sydänystävyys enää voinu jatkua, koska toi kupla oli puhjennu.

Sanotte mitä sanotte, homopoikien maailmassa on tyypillistä hyvin intensiiviset ja syvää kiintymystä sisältävät ystävyyssuhteet. Monesti ne liittyy siihen omaan identiteetin etsintävaiheeseen, johon tavallaan tarvii turvaks toisen samanlaisen. Joskus noi suhteet menee jopa riippuvaisuuden puolelle. Homma toimii silloin kun molemmilla on samanaikainen tilaus tollaselle ystävyyssuhteelle.

Mut koska nää suhteet on niin intensiivisiä ja kiintymys syvää, silloin myös noi ystävyyden rypyt voi olla rajuja. Monille homopojille ei bänksit poikakaverin kanssa oo ollenkaan niin kova juttu kuin välien tuhoutuminen oman bestiksen kanssa. En yleistä, mutta tämä on kuitenkin aivan tavallinen ilmiö ja siinä on monia tekijöitä selittäjinä.

Tuo on yleistä heteroilla. Kun suhde menee poikki, varsinkin naiset sulkevat entisensä pois elämästä. Luin jostain, että naisten selviytymiskeino on unohtaa kielteisiä asioita eletystä elämästä. Tähän kategoriaan sisältyvät usein varmaan ainakin heteroilla myös exät. Uusia tulee tilalle eikä niitä vanhoja tee mieli edes moikata, jos ei ole ihan pakko.

Kiitos kommenteista!
Epsonille sanoisin, että sehän on selvää ettei hän ole ilahtunut minun näkemisestäni...emmehän olisi tässä tilanteessa jos olisi toisin. Ei hänen näkemisensä minuakaan ilahduta. Kuten sanoin, päivä on pilalla ja mieli mustana monta tuntia. Pohdin vain sitä että miksi pitää olla näin??
Tapani, siinä olen kanssasi samaa mieltä, että ehkäpä näin oli hyväkin. Olimme monelta elämänarvoiltamme niin erilaisia, että karikko oli edessä joka tapauksessa...luulen?
Utelias kysyi että mitä tapahtui. En halua repostella, mutta lyhyesti: minua loukattiin enemmän kuin tarpeen, mutkien jälkeen sanoin pahasti ja hän sanoi hyvästi.
Zeppelinin ajatusta en oikein tavoittanut. Tarkoitin vain, että en ole pyytänyt entistä ystävyyttä takaisin - sitä hän ei missään nimessä halua. Kaipaan kuitenkin hauskoja hetkiä hänen kanssaan, minkä vuoksi olisin halunnut haudata ystävyyden arvokkaasti: antaa unohduksen langeta kaiken ylle, mutta silti voida kohdata toinen ihminen teeskentelemättä ettemme tunne toisiamme. Sellainen on nimittäin jo nyt johtanut koomisiin tilanteisiin, kun eräs tuttavani alkoi matchmakerin puuhiin...voi mikä sotku sekin!
Profusionille: olen yrittänyt puhua ja kirjoittaa, mutta hän ei halua kuulla minulta sanaakaan. Pahaa mieltäni parantaakseni olen lähettänyt kukkia ja lahjojakin, ainoana pyytönä että voitaisiin vain moikata...mutta kun ei niin ei! I am soooo dead! Haluaisin vain saada rauhan tämän asian suhteen! Niin kuin kirjoitit niin tuo "tuntemattomuus" vie hirveästi energiaa aivan hukkaan. Ja - ehkäpä hän tuntee aivan samoin?
Jäbälle kiitokset osuvista sanoista! Ehkäpä meidän ystävyys kaatuikin siihen, ettei meillä ollut samanlaista tilausta ystävyydelle. Minulle hän oli paras, upein kaveri ja ystävä elämässäni. Minä olin hänelle kaiketi vain ihan mukava tyyppi, jonka kanssa saattoi hengailla kun muutakaan ohjelmaa ei ollut.
Ja sitten vielä useammille kommentoijille yhteisesti: tämän tyyppisestä totaalisesta välien katkaisemisesta olen vain kuullut, ja nimenomaan gay-ympyröissä. Onnekseni en ole vastaaviin tilanteisiin ajautunut aiemmin. Kaiketi tällaista tapahtuu, en epäile, mutta kysessä on kyllä minun mielestäni hyvin ikävä asia. Olen ehkä niin lyhytjännitteinen etten edes jaksa olla vihoissani. Tunne kovin pahaa mieltä sen vuoksi että "paras" ystävyyssuhteeni kaatui näin ikävällä tavalla. Snif! Ystäväni kyllä kritisoikin minua siitä, että pyydän aina kaikkea anteeksi. Mutta anteeksi antaminen ja saaminen on minulle tärkeä juttu! Jostakin luin, että on olemassa:
- ihmisiä jotka antavat anteeksi ja unohtavat
- ihmisiä jotka antavat anteeksi mutta eivät koskaan unohda
- ihmisiä jotka eivät koskaan anna anteeksi eivätkä koskaan unohta.

Hops, tulipa taas kirjoiteltua. En ole jäänyt tätä juttua märehtimään - elämä on kaikin puolin mallillaan, uudet ihmiset ja uudet ajatukset ovat tulleet elämään. Tämä eilinen tapaaminen ex-ystävän kanssa vain toi taas kerran keskeneräisen asian ajatuksissa päällimmäiseksi.

Ja mikä kytkee asian 'homomaailmaan', jos kyseessä oli ystävyys?? Rakkausasiat ja mustasukkaisuus tjsp nyt on maailman sivu haitannut ystävyyssuhteitakin....
Ja oliko ex-friendisi kenties "eligible bachelor"?? ;P Henkilö joka uskaltaa olla myös hankala, uskaltaa kenties olla aidommin myös onnellinen ja iloinen, eikä aina vain barbimaisen tyhjän "happy happy joy joy" (mikä joskus myös yhdistetään homomaailmaan). Kuten sanoit, kaipaat niitä hyviä aikoja....

Sivistyneet ihmiset, jotka tuntevat entuudestaan toisensa, myös aina tavatessaan tervehtivät toisiaan, olivatpa välit sitten millaiset tahansa!
Mutta täällä Suomessa, jossa kulttuuri ja sivistys on yhtä kuin Nokia, lienee mahdotonta olettaa löytyvän korrektia käytöstä vielä moneen vuosisataan.

Ja luuliko joku oikeasti, että sivistys on yhtä kuin teennäisyys ja teeskentely, vai mitä tuo möttönen vihjaa...? Kyllä ihmiset välttelee ja haukkuu toisiaan ympäri tämän pienen pallon.

Pahinta mahdollista seuraa ovat nuo teennäiset muka-kivat, jotka esittävät vaikka mitä, mutta tarkemmin ajateltuna eivät ole senkään vertaa. Aidoilla ja tasapainoisilla ihmisillä on tunteet. Tavoite on tietysti pysyä sallituissa rajoissa oman ja muiden viihtyvyyden takia, mutta joskus jokaiselta menee överiksi. Siitä ei pitäisi tehdä sen suurempaa numeroa, jos nyt ei käytös muutu vaaralliseksi. Mutta Suomessahan siitä juuri tehdään numero!

On aina paha ottaa kantaa asiaan, josta on käytettävissä vain yhden osapuolen näkemys.

Pihalla sanoo kuitenkin "Minä olin hänelle kaiketi vain ihan mukava tyyppi, jonka kanssa saattoi hengailla kun muutakaan ohjelmaa ei ollut."

Minusta kaikki viittaa täysin päinvastaiseen: ei kukaan loukkaannu noin verisesti sellaiselle, jota on vain pitänyt satunnaisena 'hengailukaverinaan'. Kannattaa miettiä vielä kerran, mikä itse asiassa välirikon aiheutti ja kuka on loukannut ketä. Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että asia koskettaa raskaammin sitä toista, ei nimimerkkiä Pihalla.

Asiasta pitäisi saada aikaan jonkinlainen keskustelu, jossa puhutaan oikeasta ongelmasta, eikä siitä, näytetäänkö taas iloista naamaa vastaantullessa vai ei. Jonkinlainen välittäjä saattaisi olla alussa tarpeen, jos sellainen kummankin luottamusta nauttiva ihminen vain on olemassa.

Mä olen kai sellainen ylpeä ja paha nenänvartta katsova exä, jota tässä keskustelussa käsitellään.

Mulla oli poikaystävä, joka eromme jälkeen alkoi pommittaa minua päivittäin milloin hyvillä ja milloin pahoilla yhteydenotoilla. Hän soitteli, lähetti tekstiviestejä ja sähköposteja monta kertaa viikossa monien kuukausien ajan. Välillä hän hakkui minut ja solvasi todella törkeästi ja välillä pyyteli kauniisti anteeksi ja kutsui viettämään aikaa kanssaan - kunnes tuli taas solvausten vuoro. Minä yritin olla mahdollisimman rauhallinen. Pyysin vain jättämään minut rauhaan. Tunnustan, että joskus itsehillintäni petti ja annoin takaisin.

Oman itsekunnioitukseni ja jaksamiseni vuoksi jouduin ottamaan täysin nollatoleranssin käyttöön. En ole enää aikoihin vastannut mihinkään viesteihin, joita saan häneltä edelleenkin. Välillä vastaamattomuus tuntuu lapselliselta, mutta se on kuitenkin minun tapani selvityä. Jos vastaan, tiedän joutuvani takaisin samaan kierteeseen hänen kanssaan. Tiedän sen, koska olen joskus heltynyt ja seurauksena on aina ollut raastava riita.

Pitkätkään keskustelut eivät ole saaneet häntä jättämään minua täysin vieläkään. Ihmisenä hän on fiksu ja hänen elämänarvonsa ovat kohdallaan, vaikka hänen suhteensa minuun onkin kompleksoitunut. Toivon hänelle kaikkea hyvää elämässään ja arvostan häntä ihmisenä edelleen. En ole pannut häntä pannaan ilkeyttäni tai vittumaisuuttani, vaan puhtaasti siksi, että mittani tuli liian monta kertaa täyteen kolaritestien törmäysnukkena, jota saa paiskoa mennen tullen. Tiedän, että hän on purkanut minuun pahaa oloaan, mutta ei silläkään saa kaikkea selittää.

En ymmärrä, mikä pakko on väkisin pitää yhteyttä ihmiseen, jonka on kuluttanut puhki. Vai voiko ystävyyttä edellyttää yhteisen historian vuoksi, vaikka toinen olisikin vereslihalla? Joskus on vain tunnustettava, että on annettava tilaa uudelle elämälle erossa toisistaan, jos yhteydenpito sattuu liikaa.

Minkä ihmeen takia pitäisi aina olla niin helvetin "suurpiirteinen" yms... Jos toinen on sua todella satuttanut, niin miksi pitäisi näytellä et haluu edes esim. tervehtiä? Kaikki me ollaan yksilöitä ja reagoimme eri tavoin, itse en ainakaan voisi kuvitella olevani tekemisessä hlön kanssa joka on todella ja tietoisesti loukannut toista... kaikkea paskaa ei tarvii ottaa vastaan tyylliin "noh käännänmpä toisenkin posken ja kysyn samalla mitä kuuluu!!!" Ei kaikkien kans tartte eikä voi eikä tarvii väkisin olla "väleissä!"

Kiitos vielä kommenteista!
Huomaan vain että olisi ollut ehkä parempi tämä asia oman onnensa nojaan, eikä ryhtyä sitä tässä foorumissa analysoimaan. Minä kun tuppaan analysoimaan kaikkea muutakin aivan liikaa. Näitä viestejä kirjoittaessa ja lukiessa on vain käynyt niin, että kaikki jo hieman ajan saatossa unholaan jääneet mielipahan tunteet ovat nousseet uudelleen pintaan. Eli - juuri nyt ei tunnu kivalta olleenkaan. Enkä todellakaan ole kyllä muutenkaan mikään barbimaisen naiivi "happy, happy, joy, joy" -tyyppi! :-)
Joku tuossa kyseli, että mikä tämän po. asian kytkee homomaailmaan. Eikö se ole jo ilmeistä? Kaksi melko konkreettista syytä: minä ja hän! En olettanutkaan että tämän tyyppinen välien totaalinen katkaiseminen liittyisi homomaailmaan - sitähän tässä nimenomaan kyselin...pihalla kun olen.
Public eyelle kiitos hyvästä huomiosta. Olisin halunnut oikeasti edes keskustella ystäväni kanssa että mitä oikeastaan tapahtui. En saanut siihen mahdollisuutta. Kaikki reaktiot ovat vain olleet minusta lähes komiikkaa lähestyviä: on ikäänkuin ammuttu kärpästä norsupyssyllä. Joku viisas totesi joskus että emme koskaan saa tietää toisten ihmisten todellisia motiiveja. Ja tuumin itse, että ehkäpä kaikki ihmiset eivät itsekään motiivejaan tiedä tai ymmärrä. Joskus olen pohtinut, että ehkä ystäväni halusikin minusta eroon....kun sattui sopiva mahdollisuus, niin anti mennä. Tai koska tiedän, että ystäväni oli kokenut kovia kolauksia aikaisemmin elämässään, niin ehkä tämä meidän välirikkomme toi vain kaikki omakohtaiset muistot ja arvet esiin ja dominoteorian mukaan kaikki mielipaha räjähti käsiin.
Torsolle suuret kiitokset kertomuksestasi. Voin hyvin kuvitelal että ex-ystäväni ajattelisi juuri sinun tapaasi...tuskin kuitenkaan sama persoona lienet :-) Jokainen valitsee oman selviytymiskeinonsa, eikä tuosta valinnasta voi ketään moittia.
Ja sitten vielä, sekin on aivan totta ettei kaikkea tarvitse kestää eikä kaikkien kanssa tarvitse olla väleissä. Typeryyttähän on ylläpitää kuollutta ystävyyttä yhteisen historian takia.
Tässä kohtaa palaan takaisin alkuperäiseen ajatukseeni ja "viimeiseen" toiveeseeni tuota entistä ystävääni kohtaan: Minä en pysty deletoimaan ihmistä muististani vaikka haluaisinkin. Unohtaminen on toden totta vaikeampaa kuin mieleenpainaminen. Minulle ainakin käy niin, että kun katuvilinässä näen tutut kasvot, niin koko elimistöni on reagoinut tuohon näkymään jo ennenkuin edes tietoisesti huomioin tapahtuman. Siis ennenkuin ehdin ajatella, että "hei tuollahan on mr X", niin poskeni ovat lehahtaneet punaiseksi, sydämen rytmi on muuttunut ja kädet tuntuvat huterilta. Kun kaiken tämän kehossani jo tunnen, niin silloin on enää myöhäistä sanoa alitajunnalle, että "ole kuin et näkisikään, kuin et huomaisikaan, minähän en enää tunne tuota ihmistä". Tämän vuoksi tuntuu niin typerältä näytellä "tuntematonta". Ainakin kuvittelen, että mielenrauha palaisi nopeammin, jos voisimme edes vilkaista toisiimme, sanoa hiljaa "moi" tai nyökätä ja jatkaa sitten matkaamme... Tässä siis kaikki mitä vielä ystävältäni pyydän. En epäile sitä ettenkö olisi tehnyt paljon ja monta asiaa väärin ja olen varmaankin suuri paskainen hänen mielestään, mutta sittenkin: En mielestäni pyydä paljon,mutta onko sekin liikaa?

Ymmärrän täysin Pihalla-kirjoittajan exän tunteet ja toiminnan. Olen itse samanlainen ja oikein rakastan katkeruutta ja anteeksiantamattomuutta, saan siitä voimaa.

Aivan samoin kuin Pihalla sanoi, ettei voi deletoida ihmisiä muististaan, niin minä en voi deletoida kärsimääni (mieli)pahaa. En anna mitään anteeksi, koska en voi, enkä haluakaan.

Minut on pariin otteeseen jätetty "oikein kunnolla" eli tilanteessa, jossa itse olisin hirveästi halunnut jatkaa suhdetta. Yksi bf huorasi ja halusi lopettaa suhteen, toinen halusi vain lopettaa (liekö huorannut, en tiedä).

Ja voi sitä riemua, kun tuskan keskellä huomasin että molemmat halusivat silti kiihkeästi olla edelleen ystäviä, että heillä olisi parempi olo. Tunsin suurta riemua ja koston suloisuutta, kun kieltäydyin 150% prosenttisesti moisesta, ja aloin kohdella heitä kuin ilmaa. Siis nautin siitä, että se oli heille todella kova pala, niin kuin minulle se että tulin jätetyksi.

Täydellinen nonchaleeraus on selviytymiskeino, ja hyvä sellainen ainakin minulle. Haavat paranevat paljon nopeammin. Ja on ihan OK muistella välillä "kärsimäänsä pahaa" ja sitten todeta että I'm still standing, you assholes!

CaB teki aivan oikein kieltäessään ystävyytensä entisiltä poikaystäviltään. Kukaan ei tarvitse ystäväkseen ihmistä, jonka päivä on pelastettu sillä, että saa vahingon kiertämään. Yleensäkin on ihmeellistä, että rakkauden loppuminen koetaan asiaksi, josta on toista rankaistava. Kaikki kestää aikansa, eikä pään jääminen vetävän käteen ole asia, johon viha tai kosto toisi mitään helpotusta.

Kuten tässä keskustelussa on huomattu, ystävyys ja seurustelu menevät iloisesti sekaisin. Homomiesten läheiset ystävyyssuhteet ovat usein seksittömiä seurustelusuhteita, mistä seuraakin sitten niiden päättyminen tulisiin riitoihin ja lapselliseen niskojen nakkailuun ihan kuin pariskunnat keskenään riitelisivät.

Seksi jää puuttumaan, koska molemmat tai toinen osapuoli kokee henkisen yhteyden niin hyväksi, ettei uskalla vaarantaa sitä yrittämällä ujuttaa samaan kuvioon rakastelua. Epäonnistumisen pelko seksissä ja sen myötä mahdollisesti seuraava tärkeän ihmisen menettäminen estävät varsinaisen seurustelun. Ensimmäinen turhautuma. Toinen turhautuma tulee siitä, että seksisuhteet jäävät samaan aikaan pinnallisiksi ja yhdentekeviksi, koska aidon läheisyyden tuominen niihin olisi paitsi "parhaan ystävän" tietynlaista pettämistä, myös muutenkin hankalaa, koska sydän on kuitenkin viime kädessä "parhaan ystävän" luona. Kun sitten asiat eivät "parhaan ystävän" kanssa etene minnekään eikä ystävyyssuhteen vuoksi kykene solmimaan täysipainosta seurustelusuhdetta, palaa pinna lopulta jommalta kummalta, ja tilanne normalisoituu ystävyyssuhteen totaalisella katkaisemisella mahdollisesti sinänsä pienestä asiasta.

Just tätä samaa mä tarkotin. Tää on vaan yks tosielämän ilmiö ja vaiks monet tahtookin nyt vetää herneen nenään, ni tarkkailkaa vaan ympäristöänne ja todetkaa et näin todella tapahtuu.

Mä kyl yhdistän tän ilmiön siltikin hyvin keskeisesti nuoriin homomiehiin, jotka on vielä hiukan epävarmoja itsestään ja pärjäämisestään.

"Sanotte mitä sanotte, homopoikien maailmassa on tyypillistä hyvin intensiiviset ja syvää kiintymystä sisältävät ystävyyssuhteet. Monesti ne liittyy siihen omaan identiteetin etsintävaiheeseen, johon tavallaan tarvii turvaks toisen samanlaisen."

Tällainen on mulle ihan uutta, en ole koskaan törmännyt moiseen poikien kesken. Sen sijaan teini-ikäisillä tytöillä, heteroilla siis, tuntuu olevan todella usein tällaisia symbioottisia ystävyyssuhteita. Yhtä ei näe ilman toista, tukka värjätään yhtaikaa samalla värillä, toinen vaihtaa koulua niin toinen perässä jne. jne. ja ylipäätään aina mennään käsikynkkää.

Homopojilla en ole tällaista huomannut.

Monasti kannattaa muistaa, että psyykessä mikään ei synny tyhjästä. Kaikki nuo täällä siteeratut esimerkit kertovat selvästi, että kulloisellakin "käyttäytyjällä" on ollut syystä tai toisesta ihan muualta juurensa juontava syy kieltää kaikki tuttavuus. Siinä ei ole mitään pahaa (kaikki me toimimme kolmansien tahojen vaikuttimista koko ajan), mutta on ehkä hyvä *tunnistaa* omia vaikuttimiaan...

Kiitos taas kommentoinneista!
Superkiitokset ja halit CaB:lle! Ehkäpä löysin kirjoituksestasi valaituksen tähän asiaan. Luulen löytäneeni tekstistäsi ex-ystäväni näkökannan asiaan ja tunnen nyt ymmärtäväni häntä! Se mitä kirjoitit, että "oikein rakastan katkeruutta ja anteeksiantamattomuutta, saan siitä voimaa...En anna mitään anteeksi, koska en voi, enkä haluakaan." - on niin kaukana minun ajatuksistani ja arvomaailmastani, etten pystynyt itse näkemään asiaa noin. Mutta kun tämän luin niin ymmärsin ystäväni ajattelen juuri samalla tavalla, varsinkin kun peilaan tätä kaikkea siihen mitä hän itsestään ja menneisyydestään kertoi. Minä ajattelen asioista eri tavalla, mutta jokaisella on tottakai oikeus omiin näkökohtiinsa. En osaa kuvitella läheistä ystävyyttä CaB:n tavoin ajattelevan kanssa, olemme kyllä eri planeetoilta. Minä olen antanut kaikille anteeksi, vaikka paljon olisin mielestäni pahaa kokenutkin. En ole antanut anteeksi toisten ihmisten vuoksi vaan itseni takia. Jaksan siten elää itseni kanssa paremmin (eikä tähän liity minkäälaista uskonnollista viritystä...). Mutta nyt ymmärrän, miten asia todennäköisesti ex-ystäväni mielessä on! Kiitos vielä CaB!!

Ja erityiskiitokset myös psykologille! Mikään ei ole koskaan elämässä suoraviivaista, vaan uskon juuri kuten sanoit: "kulloisellakin "käyttäytyjällä" on ollut syystä tai toisesta ihan muualta juurensa juontava syy kieltää kaikki tuttavuus." Jep, tuossa on varmastikin perää. Alitajunnasta ja muistista kumpuavat kaikki vanhat tunteet, jotka vaikuttavat reaktioihin.

Hah-haa! Huomaan että olen tainnut tuottaa ex-ystävälleni aika paljon "mielihyvää", kun olen anteeksipyyntöjä, kukkia ja lahoja lähetellyt. Kaikesta hän on siis ehkä saanut nautintoa, kun on huomannut minun kärsivän. Suotakoon se hänelle, mutta enää en samoin aio menetellä. Jos ihminen provosoituu, hän on "vastustajansa" talutusnuorassa, joka hallitsee tilannetta! Hmm...miten siis suhtautua "ystävääni", kun seuraavan kerran tapaamme??? Jos en ole tuntevinani, niin toimin hänen reseptinsä mukaan. Mutta - jospa olenkin aurinkoinen ja rakastava, tervehdin häntä iloisesti sanomalla "Hello, sunshine!", niin silloin hänen toimintamallinsa ei tehoa. En ole mielipahaa kärsivä surkimus, vaikka hän nonsaleeraisi minut, niin se ei enää minua satuta! (No joo, ehkäpä tämä on turhaa puhetta, mahdollisesti pilaan päiväni aivan samoin, kun aiemmin hänet nähtyäni, mutta voihan sitä suunnitella :)

Mutta vielä kiitos kaikille kommentaattoreille!!! Tunnen kyllä löytäneeni paljon uusia ajatusten eväitä.

En kyllä osaa vihata ja kantaa kaunaa. Vaikka joskus olen pikaistuksissani manannut entisen ystäväni piinaavimpaan helvettiin, impotenssiin ja jatkuvaan puutteeseen - niin siltikin sydämessäni toivon hänelle pelkkää hyvää.

Turha on tollaisille ihmisille ajatusia uhrata! jos tyyppi on sun kaltasen ajattelevan ihmisen heivannut niinn antaa sen mennä. se ei edes ollut sun arvoinen. kyllä maailmas kuule miehiä piisaa. ja ihan fiksuja ja tostakin ihmistä ajatteleviakin tyyppejä. mites se meni se vanha biisi: itse en lemmen tähden, jos yksi jättää luo toisen lähden