Kaapista ulos...

Jokaisella meistä, joiden seksuaalinen identiteetti on enemmän tai vähemmän yleisessä tiedossa, on erilaisia tarinoita siitä, miten aikanaan on hypätty suljetun kaapinoven takaa esiin. Osa on sanoa töksäyttänyt asian ja jättäneet muut nieleksimään. Osa on hissukseen valmistanut lähimmäisiä kertomiseen. Joskus asia on paljastunut vahingossa. Ja toisaalta joskus on käynyt niin, että joku on homo - ilman suurempia selittelyitä tai suurempaa numeroa.

Osa on ulkona ystävilleen, osa vanhemmilleen ja/tai sisaruksilleen tai joillekin muille sukulaisilleen, osa meistä taas lähes kaikille. Osan identiteetistä ei tiedä kukaan muu kuin oma mieli. Viimeisessä tapauksessa eväät onnellisuuteen eivät välttämättä ole parhaat mahdolliset, sillä tavalla tai toisella on hyvä saada purkaa jollekin mielen kaikkia asioita.

Miksi olemme tulleet kaapista ulos? Miten se tapahtui? Oliko se rankka kokemus? Suunniteltu? Vahinko? Oliko se vuosien prosessi? Tapahtuiko se yhtenä päivänä? Onko neuvoja tai ajatuksia niille, jotka haluaisivat, mutta eivät uskalla?

Tähän asiaan liittyy varmasti paljon kysymyksiä - paljon enemmän kuin on vastauksia olemassa. Joillekin kaksoiselämän viettäminen on rankkaa, mutta ulostuleminen ei ole aina ihan helppoa. Syy voi olla oikeasti ympäristössä, joka ei suvaitse. Tai syy voi olla omassa mielessä.

Vaikka näillä keskustelualueilla on sivuttu kaapista ulostuloa, niin ajattelin, että oma ryhmä voisi olla ihan paikallaan. Kaapista ulostulo on kuitenkin monen homon elämässä niitä suurimpia (ja joillekin vaikeimpia) juttuja.

Omalta kohdaltani voin kertoa kaapistaulostulemisen olleen erittäin vaikea ja aikaavievä juttu. Olin asunut pienehkössä kaupungissa osittain ahdasmielisten vanhempien luona ja koko ajan pelännyt tunnustaa todellisia tuntojani jopa itselleni saati lähimmäisille. Kunnes sitten eräs jouluaattoyö kun vain minä ja siskoni olimme vielä hereillä sanoin siskolleni että "Mä olen sitten homo, en jaksa enää piilotella asiaa, toivottavasti et nyt ajattele musta mitään pahaa" Tuli siinä itkutkin väännettyä puolin ja toisin. Mutta helpottava tunne oli kun siskoni sanoi että "Ihan sama ihminenhän sä olet, rakastat sitten miestä tai naista"

Pitkään meni vielä niin että siskoni oli ainut lähimmäiseni joka asiasta tiesi. Kunnes eräs elokuinen ilta, treffiseurailtojen selityksiin kyllästyneenä sanoin äidilleni et "en muuten sitten tyttöjä tapaile kun jonnekkin menen, olen nimittäin homo" Äiti katsoi hetken ja tokaisi sitten "Aijaa, no tuo on kyllä vain joku vaihe elämässäsi" Siinä vaiheessa hermo repesi ja pari ärräpäätäkin pääsi suusta mutta kaipa se vanhemmille on aika kova pala...

Nykyään kaikki olennaiset ihmiset tietävät että tyttöystävää ei ole vaan elämässäni on erittäin ihana mies jota rakastan. Vanhemmatkin ovat jo tottuneet ajatukseen, onpa jopa poikaystäväni viettänyt yhden illan äitini kanssa kahdestaan.. Voi sitä tenttauksen määrää kuulemma :)

Kaapista ulostulo koetaan usein niin lopullisena ratkaisuna. Muistan omalta työpaikaltani aikoinaan kun minunkin asiani alkoi siellä ”valjeta”. Kuitenkin olin miehen näköinen ja kaverinikin oli vielä enemmän miehennäköinen kuin minä.
Työpaikallani oli eräs komea poikamies, jota yleisesti ajateltiin olevan ”niitä miehiä”. Kuitenkin hän tuli hyvin toimeen naispuoleisten työkaveriensa kanssa. Jopa pientä halailua ja muuta leikkiä esiintyi. Minua ei ole erityisesti naiset kiusoitellutkaan, johtuiko tämä minun vastenmielisestä ulkomuodosta ;)
Mielestäni se joka on tullut kaapista homona on koko elämänsä homo. Ihmisten asenteet eivät helposti anna mahdollisuuksia elää monipuolista seksielämää. Kuitenkin kaikkein tärkein asia kaapista tulolle olisi itselle rehellisesti tunnustaa oma seksuaalinen suuntautumisensa. Siis tulla ainakin pois sieltä omasta vielä vankkatekoisemmasta kaapistaan.

On tässä tullut muutama kaapista ulostulokokemuskin tulla koettua. :)
"Parhaimpia" niistä on olleet ne sattumalta tapahtuneet kerrat, jolloin on tullut pelmahdettua koulukavereiden tietoisuuteen erinäisten möläytysten takia.
Ja tietenkin mukaan mahtuu muutama sellainenkin kokemus, jotka ovat olleet enemmän suunniteltuja. Ja vielä olisi edessä se äidille kertominen. Taitaapi se olla se pahin?

Yleisesti ottaen kaikki ne, joille on tullut un-kaappiuduttua ovat olleet aivan positiivisesti asiaan suhtautuvia ihmisiä ja osa jopa on sanonut arvanneensa jotain sellaista. Taitaa olla niin, että yksi ainoa ihminen on ollut hieman nuivasti asiaan suhtautuva, mutta meitä on moneen junaan. :)

Oma kaapista ulostulemiseni kesti noin 14 vuotta kaikkinensa - siis siitä kun lamppu syttyi siihen kuin sain viimeisellekin itselleni tässä asiassa merkittävälle ihmiselle avattua suuni.

Yläasteella joskus 8. luokan paikkeilla tajusin, että ei naiset oikeen sillain kiinnosta. Ja että miespuolisiset jotenkin kiinnostaa. Lukiossa tuli sitten ensimmäinen "kauko"ihastuminenkin toiseen pojuseen - tiettävästi heteroon kuitenkin. Ja samoihin aikoihin tuli sitten puolivahingossa kokeiltua heteroseksiäkin - ei ihan omasta aloitteestani kuitenkaan...

Teininä en ollut oikeastaan seksinnälkäinen, joten sänkytouhut saivat odottaa runsaasti yli parikymppiseksi asti. Pikku hiljaa sain raoteltua kaappini oveakin muutamalle parhaalle heterokaverille, kun olin muuttanut Helsinkiin.

Kaapin ovet avasin levälleen lopullisesti muutama vuosi sitten. Kyllästyin olemaan varpaillani sanomisieni suhteen, nauramaan typerille heterotyökaverien vitseille, olemaan vittuilematta heidän tissikuvien kuolaamisesta jne. Eli lakkasin olemasta varpaillani ja samalla tein selväksi, mitä olen - ihan siksi, että en halunnut mitään selän takana kuiskutteluakaan. Myöhemmin kerroin siskoilleni mieltymyksistäni.

Ihan viimeksi tein asian selväksi mm. vanhemmilleni. Siinä vaiheessa olin jo heilutellut sateenkaarilippua parisuhdelain puolesta ja ollut siitä hyvästä telkkarissa ja lehden kansikuvassa... Myöhemmin tein toisessa lehdessä ensiesiintymiseni myös muutamille muille sukulaisilleni... Lähinnä ajatuksella "kun minä sanon jotain, on median oltava paikalla. ;D"

Joku voisi analysoida touhujani sanomalla, että elän ja olen identiteettini kautta. Voi olla, että osittain teenkin niin. Mutta mitä väliä sillä on? Tiedän leimautuneeni homoksi loppuiäkseni enkä väitä muuta. Se ei haittaa elämääni. Ja toivottavasti joku voi kokea, että olen edes pieni valtavirrasta poikkeava väriläiskä harmaassa arjessa.

En kadu hetkeäkään sitä, että tulin kaapista totaalisen ulos. Enkä kadu sitäkään, että tein sen vasta melkoisen aikuisena.

Olin todella iloisesti yllättynyt kun huomasin että täällä on aloitettu kaapista ulos -keskustelu. Itselläni on menossa nyt sellainen vaihe, että tuntuu todella mukavalta, helpottavalta ja kiinnostavaltakin lukea kommentteja aiheesta.

Noin vuosi sitten tunnustin itselleni, että katsellessani poikia kadulla, taitaa mieleni sopukoissa liikkua muitakin ajatuksia kuin "kiva takki tuolla kundilla". Pitkään pohdiskelin mietteitäni, ja kun sitten kerran viime syksynä juteltiin kahden naispuolisen ystäväni kanssa syvällisiä, tunnustin heille että en ehkä olekaan ihan sitä mitä piti. En ollut koskaan tuota asiaa kenellekään sanonut, ja olin aika lailla paniikissa, mutta kumpikaan ei juossut kirkuen karkuun, vaan sain tukea ja kannustusta. Se tuntui hyvältä.

Tuon jälkeen taas mietin pitkään ja hartaasti asioita pikku päässäni, kunnes alkoi tuntua että kohta räjähtää pää. Sitten löysin arvaamattomalta taholta naisihmisen, jonka kanssa avauduttiin puolin ja toisin ja huomattiin molemmilla olevan samanlaisia ongelmia. Tuosta aiheesta saatiinkin sitten monta hedelmällistä keskustelua, joiden seurauksena on siis päästy ystävyydessä aivan uudelle tasolle, mikä tuntuu erityisen hyvältä.

Lumipalloefekti sai minut tekemään lisää tunnustuksia, viimeisimmän perjantaina kun kerroin tilanteestani erälle pitkäaikaiselle naispuoliselle ystävälleni, jonka asenteista minulla ei ollut entuudestaan tietoa. Tuntui aika hurjalta, mutta kun se asia piti saada kakaistua ulos. Jälleen kerran sain osakseni pelkkää tukea ja kannustusta.

Nyt siis kuusi ystävää tietää tilanteestani, siis että olen jotain muuta kuin hetero. Tuntuupa myös että tästä on todella paljon helpompi jatkaa kun on ihmisiä joille ei enää tarvitse teeskennellä, ja jotka tukevat minua tapahtuipa mitä tahansa. Itselleenkin on helpompi tunnustaa tiettyjä asioita, joten ehkä se kaivattu loppuratkaisu on hyvinkin lähellä.
Kuulen erittäin mielelläni lisää ajatuksia aiheesta.

Itse kertoakseni voin sanoa että, tällä palstalla on mielenkiintoisia tekstejä ja kommentteja.

Itse olen tällainen "kaappis" ainakin vielä tällä hetkellä, asioiden selventäminen, lokeroiminen järkeileminen.. järjestäminen vie aikansa.

Jollakin tasolla sitä tiesi jo vuosia olevansa erilainen, pitävänsä eri asioista kuin ympäröivät ihmiset, pakoilleensa totuutta, totuus alkoi löytyä kun luin lehdestä jutun dtm:sta, ja sen toiminnasta.

Ei mitenkään helppoa, pikkukaupungissa, tiettömien teiden takana..melkein ainakin. Jo ensimmäinen käynti seta:n sivuilla oli aikamoinen koettelustenpolku.."mitä minä olen tekemässä" tyyliin, mutta kummasti sitä ihminen kasvaa ajan myötä. Ei enää pelkkiä kysymyksiä vaan myös jo löydettyjä vastauksia; hyväksyä itsensä, kunhan vielä kertoisi sen vanhemmille, sisaruksille... kyllä senkin aika tulee sitten aikanaan. =)

Sen jälkeen kun vanhempani olivat toipuneet alkujärkytyksestään vuonna 1986, en ole saanut negatiivisia kommentteja sen paremmin ystäviltä, työkavereilta kuin sukulaisiltakaan, vaikka olen mielestäni aina kysyttäessä ollut todella avoin. Jopa vanhoillisiksi luulemani iäkkäämmät tädit ovat työpaikoilla aina arvanneet asian jo etukäteen, ja ovat jossain vaiheessa vain kysäisseet asiasta tai sitten odotelleet, milloin uskallan kertoa heille homoudesta. Suurimmalle osalle asia on ihan neutraali, eikä juuri kiinnosta. Esim. sivariuteeni on tullut selvästi pahempia reagointeja jopa nuorten ihmisten taholta.

Jotenkin tuntuu jo aika hurjalta, että tämä kaapista tuleminen on joillekin ihmisille yhä niin valtavan suuri juttu 2000-luvullakin. Mutta täällä etelä-Suomen kaupungeissa tilanne lienee ihan eri kuin muualla maassa. Itse rekisteröidyn parin viikon päästä puolisoni kanssa ja sen jälkeen ei kaapissa olo enää onnistu missään...

Aloitetaanpa muutamii vuosii menneisyyteen. Olen kotoisin pienestä stadista, tai lähinnä kylästä tuolta pohjoisruotsista.

Muutin tänne helsinkiin syksyllä '97, enkä ole katunut hetkeäkään että muutin helsinkiin. En vielä silloin tuntenuut ketään muuta homoa tai lesboa.

Kesti varmaan vuoden ennenkuin sain mitään kontaktii muihihin homoihin, varmasti sen takia kun ei ollut nettiä :). Olin varmaan liian ujo tehdäkseen asialle mitään, eli tyydyin vain katseleen sivusilmällä muita kundei.

Netin kautta tutustuin sitten viimeinkin muihin homppeleihin, ja heidän kautta sitten muihin ihmisiin jotka eivät ole nettisää paljon ollenkaan.

Tapasin netin kautta pojan jonka kans aloin sitten seurustelemaan. Siinä vaiheessa aloin jo miettimään että varmaan isä alkaa miettimään missä vietän viikonloput kun en ollut koskaan melkein kotona. Pitihän minun keksiä tekosyitä missä olen ollut bilettämässä.

Parin kuukauden seurustelun jälkeen päätin kertoa äidille miten asia oikeesti on. Yllätyin aika rajusti siitä että äiti ei hyväksynyt asiaa laisinkaan, käski minun miettiä asiaa parisen kertaa läpi ja soittaa sitten takas kun olen miettinyt. Eihän siinä mitään miettimistä ollut kun olen ihan tyytyväinen omaan elämään ja kumppaniin, olin onnellinen. Äiti ei voinut kuitenkaan hyväksyä asiaa, joten päätin sitten etten ole sitten äitiini enään yhteydessä. Kun kerta ei voi hyväksyä mun elämäntapaa niin jatkakoot sitten elämistä ilman minua, olin hyvin vakavissani että en anna vanhempien kontroloida mun elämää. Parin kuukauden jälkeen soi puhelin, äitihän se siellä soittelee ja pyytelee nöyräästi anteeksi. Äidin kaverit olivat kertoneet että se on ihan normaalia jos oma lapsi on homo tai lesbo, thats life you know! Olivat keskustelleet asiasta paljon, äiti oli sitten vihdoin ymmärtänyt että ihan turhaan ylireagoi mun homouteen.

Jatketaanpas stooria eteenpäin. Olin varmaan aikoin jossain vaiheessa kertoa isälle että hänen oma poikansa on homo. Tiesin jo mitä mieltä hän on homoista, hänen mielestä homot ovat kuin jokin rutto joka pitäis saada parannettua. Siinähän sitten istua ja kuunnella kaikkee homovihaa jne. En koskaan sitten aloittanut kaapista ulostuloa isälle. Isä sai loppujenlopuksi tietää asiasta, oli mennyt ronkkimaan mun henkilökohtasia sähköposteja tietokoneestani. Olin iskän kyydissä silloin kun hän alkoi raivoamaan mulle ihan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Syytti minua kaikiesta selkäään puukottamisesta ja kuinka voin tehdä näin hänelle. Itselläni tuli huono olo joten huusin että jättä minut pois keskustassa. Kun päästiin keskustaan, hyppäsin autosta pois ja ilmaisin isälle että sori jos olen poikasi mutta mikään ei tule muuttumaan, olen homo ja opi elämään sen mukaan, jos ei käy niin adios 4 ever. Kävin saman homman jo äitin kans läpi niin piti vielä isän kans käydä saman läpi.

Mutta kaikki asiat ovat järjestyneet. Nykyisin jopa isä on uskaltanut tulla kyläileen minun ja bf:n tykönä. Äiti & serkkutyttö vietti kesällä kokonaisen viikon meidän kans. Näkevät että minulla on asiat paremmin kuin koskaan, ovat onnellisia minun puolesta. Pikkuhiljaa sai puolet sukulaisista tietään minusta, sain hyvin positiivisiä onnitteluja ja kommentteja, myös paljon kysymyksiä :). Minun kaapista tuleminen on helpottanut omaa elämistä hyvin paljon. Melkein kaikki työkaverit tietää minusta ja ovat mielissään ja varmasti onnelisia mun puolesta että olen uskaltanut tulla kaapista ulos. Monet heistä eivät ole koskaan tuntenut ketään homoa ja olen ensimmäinen homo jonka he tuntevat. Halusin kuitenkis olla heille hyvä kaveri ennenkuin uskalsin kertoa heille mitään.

Joillekin se on vaikeeta tulla ulos kaapista, ja asiat ei välttämättä mene niinkuin haluaisi. Toisille taas se on hyvin helppoa tulla ulos kaapista kun on hyvät ystävät ja hyvät välit vanhempiinsa. Täytynee kuitenkis kuitata että hyvä ystävä ei välttämättä ole hyvä ystävä kun saa tietää että kaveri on homo. Tekevät mielestäni vaan itsestään naurunalaisia kun eivät voi hyväksyä muitten ihmisten elämätapaa.

Tsemppiä vaan :)

Heissan vaan

Tulipa vain mieleeni tuosta "un-kaapittautumisesta" omat kokemukseni siitä, kun esimerkiksi työkavereilleni kerroin asiasta. Yleensä se tosin tapahtui tuollaisissa pelottavissa paikoissa kuten hetero-baareissa, joissa sitten heidän mielenkiintonsa heräsi sen suhteen että miksi en omaa tyttöystävää. No itse monesti toki myös ohjailin keskustelua parisuhde/seksi suuntaan jotta sain heidät kysymään asiasta ja pääsin putkahtamaan kaapista.
Mielestäni erityisesti nuoremmat työtoverit aina suhtautuivat positiivisesti tai sitten neutraalisti asiaan, mutta koskaan en ole ainakaan päin naamaa kohdannut suoranaista vastustusta homoutta kohtaan. Omakohtaisista kokemuksista olen myös oppinut että kaapista tuleminen on hurjan mielenkiintoista ja kivaa, kun näkee eri ihmisten reaktioita asiaa kohtaan.
Mitä tulee perheeseen, siellä kyllä asiaan on suhtauduttu oikein hyvin, sillä asiaa ajatellaan siten että omat henkilökohtaiset asiat kuten parisuhde, jääköön myös omaksi asiaksi. Pääasia on että kukin on onnellinen oman elämänsä kanssa.
Minä suosittelen lämpimästi kaikille un-kaapittautumista ainakin kerran viikossa, sillä siitä tulee myös itselle vapautuneempi olo. Jos ei tuttavissa tai kavereissa riitä väkeä, niin myös lähikauppa tai kadun kulma on hyvä paikka kertoa ohikulkijalle. Ihan vain, koska siitä tulee itselle hyvä olo. Mitä sitä suotta salailemaan, kyse on kuitenkin jokaisen omasta elämästä.
Kokeilkaa!

-Mik-ko

Kerronpa nyt sit oman versioni, minä kun en kuulu tähän lippu-ryhmään, vaikkakaan en juuri kiellä mitään. Asun parisuhteessa miehen kanssa (aivan ihana muuten) ja työpaikallani on osa jotka tietää, osa jotka ei. Syy miksen tule työpaikalla kovin julkisesti ulos on se, että meillä ei juurikaan kotiasioista puhuta, IT_gurut puhuvat vain bitti-juttuja tai jotain yleismaailmallista. En tunne oloani painostavaksi töissä, sillä tässä työpaikassa pari muuta homoa kertovat aivan samaa tarinaa.
Perheeni kyllä tietää vaikkei kukaan heistä oikein hyväksykään, äiti ehkä ymmärtää parhaiten. Mutta äidille olen kai loppu ikäni se pieni suklaasilmäinen poika joka vilisti menemään kokoajan kuin duracell-pupu ja joka on aina pitänyt tapanaan yllättää kanssaihmisiään iloisesti, hyvin yllättävillä tavoilla.

Pari ihmistä on lähipiirissäni jotka eivät tiedä, mutta näille kertominen on jostain syystä jäänyt ja nyt se on jo miltei mahdotonta, niin kauan kunnes he älyävät kysyä. Tähän taas varmaan on syynä kotipaikkani, joka oli hyvin pieni kaupunki, keskellä metsää ja jossa olen koko ikäni joutunut pahoinpidellyksi, kiusatuksi, vainotuksi jne homouteni vuoksi, vaikka yritin pitää sitä jotenkin sisälläni. Se opetti että ihmiset ei todellakaan ole kivoja aina ja saattaa olla todella hengenvaarallista mennä julkiseksi väärässä paikassa.

Nyt taiteilen tämän julki/kaappi asetelman välissä, mutta mielestäni olen löytänyt tavan tehdä tämän niin, että olen kuitenkin mitä olen häpeilemättä ja peittelemättä. Suurin syy tähän on kyllä varmasti se että tiedän kyllä parin kollegan esim. arvaavan aivan varmasti, mutta he pelkäävät vastausta niin paljon etteivät uskalla kysyä, mutta se on niiden ongelma, ei minun.

Olen kyllä hyvin kiitollinen ihmisille jotka julkisesti puhuvat meidän muiden puolesta, sillä se tekee meidän hiljaisempien elämisen aina helpommaksi.

"Kaapista ulos, vaikka kirveellä"

Tuo otsikko, jonka tuohon tössäytin kertoo paljon omista tuntemuksistani asian suhteen. En millään tavoin kiellä, etteikö ovien avaaminen tuo henkisellä tasolla helpotusta ja ihan käytännössäkin ratkaise monia asioita, mutta:

Onko yhteiskunnalla oletusarvoisesti päämääränä pitää "kirjaa" kunkin sen jäsenen henkilökohtaisesta elintilasta?

Tällä tarkoitan tapaa, jolla kaapissa olo koetaan/nähdään "kummituksena" josta on jossain elämän vaiheessa pakko päästä eroon, "vaikka kirveellä".

Mitäpä pidätte ajatuksesta, että on olemassa myös välimuoto. Henkilö voi elää neännäisesti kaapissa, mutta todellisuudessa oleileekin jossain siinä kynnyksen tienoilla. On paikka, minne mennä "turvaan" mutta myös mahdollisuus olla vapaasti mitä haluaa. Kaapin ovet eivät ole kiinni, saati lukossa, jolloin henkilöllä ei yksinkertaisesti ole tarvetta tulla tättärää-torvet fanfaaria soiden sateenkaarilippujen liehuessa ulos.

Itseäni, no, ärsyttää (en keksinyt nyt tähän hätään parempaakaan termiä) se tapa, jolla minua ikäänkuin painostetaan ilmaisemaan taipumukseni. Tässä kohdin haluan sanoa, että te lähimmät ja rakkaimmat ystäväni, jotka tätä luette, tämä ei ole kritiikkiä teitä kohtaan saati moite :)

Juuri hetki sitten minulle todettiin, että "sormuksista päätellen vaimo ei ole kuvioissa mukana" (pidän kihlasormustani oikean käden nimettömässä). Meinasin möläyttää Druusin kuvaileman lapsuksen aivan sammakkona, mutta pidin onneksi suuni kiinni :) Sanojan kommentti kuvastaa kuitenkin niin selvästi nyky-yhteiskunnan arvoja. Perhe on se kaikki kaikessa, jos sinulla ei ole perhettä, olet sosiaalisessa luokituksessa "alatasolla". Tänä(kin) päivänä perus"juntti" möläyttelee vastaavia heittoja tajuamatta, että samalla saattaa loukata toisen tunteita hyvinkin syvältä. Missä lukee, että vaimo(nainen) = Perhe???

Tälläisissä, sanoisinko kiusallisissa tilanteissa pyrin olemaan vain oma itseni, en ryntää kaapista ranteet heiluen, en peräydy ja tiirikoi ovia lukkoon. Jään seisomaan "kynnykselle" ja katson, mitä tilanne tuo tullessaan. Usein asia jääkin siihen ja höpinät sekä pölinät jatkavat omaa rataansa.

Nykyisin olen "uskaltautunut" puhumaan kotioloista varsin avoimesti. Käytän kihlatustani kuitenkin lempinimeä normaalissa puhekielessä, koska se antaa minulle vapauden puhua kotitapahtumista ilman, että minun tulee jatkuvasti kontrolloida lauseita.

Pystyn näin keskustelemaan kahvipöydässä kaikista aiheista sujuvasti ja avoimesti ilman, että tulen pillit räiskyen kaapista joka ikinen kahvihetki, joudun epämiellyttävän kiinnostuksen ja hämmästelyn kohteeksi tai että joudun vetämään suojat päälle ja keskittymään pöytäpinnan kuviointiin ja kahvimukini lämpöväreilyyn.

Pitkän turinointini pointti siis on, että ei sieltä kaapista tartte tulla ulos, herranen aika sentään! Jättää ovet auki ja istuskelee kynnyksellä heilutellen varpaita keväisessä auringossa ja nauttii siitä, että on kahden elintavan sijasta kolme, joita voi oman hyvän olon johdattelemana toteuttaa juurikin niin kuin itse haluaa :)

-H

Hiiru puhui asiaa. Mä oon kans vähän kynnyksellä... jos joku älyää kysyä asiasta, niin en ala valehtelemaan (paitsi jos sillä pelastaa oman nahkansa turpasaunalta). Joillekin kavereille / sukulaisille olen maininnut asiasta, ja palaute on ollut positiivista... yksikään kaveri ei ole suoranaisesti hylännyt mua. Vanhemmat ei tiedä... vielä... enkä ole varma kerronko asiaste heille ollenkaan. Ehkä tää on just hyvä näin. Minäkin olen kotoisin niin pieneltä paikkakunalta että julkihomona esiintyminen olisi kuin ongelmien etsimistä.

Yhteiskunnalle ja sen toimimiselle kaapista ulkonaolemisella tai -olemattomuudella ei varmaankaan ole suurta merkitystä. Kyse on useimmiten omista tarpeista.

Tossa toisessa keskustelussa puhutaan siitä, "mitä on olla ulkona kaapista". <copypastaus> Itse päädyin näkemykseen, että olen ulkona kaapista, jos ne ihmiset tietävät identiteetistäni, joiden kanssa jaan ns. sosiaalista elämääni, eli joille puhun "omista" asioistani. </copypastaus> :)

Ja kuten tällä saitilla "Luettavaa"-osiossa olevassa "Väitteitä homoseksuaalisuudesta ja kommentteja niihin" -artikkelissani mainitsen, niin kaapista ei kannata tulla ulos, jos siihen ei ole valmis ja/tai ei halua. Jokaisella on sen suhteen omat syynsä ja halunsa toimia kuten toimii.

Mutta omakohtaisesti juuri tuo Hiirun mainitsemat "yhteiskunnan normit" on suurin syy omiin touhuihini - käytännössä myös sateenkaarilipun liehuttamiselle. Haluan asettua tilanteeseen, jossa voin suhtautua mahdollisiin omia arvoja loukkaaviin kommentteihin niiden edellyttämällä tavalla.

Kukaan tuntemani henkilö ei todellakaan voi - ilman, että kyseessä olisi vittuilu tai huumori - ihmetellä sitä, että minulla ei naissuhteita ole, tai että en katsele tissikuvia, tai naura homovitseille jne.

Toisille noiden asioiden ja kommenttien nieleskeleminen sopii paremmin, minulle ei. Minua häiritsee liikaa sellainen keskustelu, johon en voi luontevasti ottaa osaa ja sanoa omia näkemyksiäni. Varsinkin, jos keskustelua käyvät tutut ihmiset.

Sosiaalisuus (myös henkilökohtaisella tasolla) on mm. omassa työssäni varsin olennainen asia - ihan hommien hoitumisen kannalta. Jos joutuisin miettimään, mitä on sopivaa sanoa, niin mulla olisi henkilökohtaisesti jotenkin ulkopuolinen olo.

Mutta kuten sanottua - kaikille ei ole kaapista loikkimisesta sanottavaa hyötyä ja kaikki eivät halua. Olkaamme onnellisia kukin tavallamme. :)

Mielenkiintoinen aihe. Näyttää siltä että asiasta täällä puhuvat lähinnä homomiehet. Sallittaneen yhden naispuolisen bissenkin sekaantua asiaan.

Olen siis biseksuaali, ja arvatkaa vaan miten kauan olen miettinyt tätä "ulostuloa". Ja sitä, tarvitseeko bissen tulla ulos? Ja jos tarvitsee, niin miten?

Elän parisuhteessa miehen kanssa, takana on yhtä monta miessuhdetta kuin naissuhdettakin. Tämä nykyinen suhde alkoi kuin halolla päähän, tiedän että hän on se oikea. Takana jo 8 yhteistä vuotta ja still going strong. Mieheni tietää että olen bisse, kerroin sen hänelle heti alkuun koska en halunnut salata mitään. Mieheni on itse myös omien sanojensa mukaan 20 prossaa homo, eli jonkinasteinen bisse hänkin.

Asiat ovat siis yhteiskunnan normien mukaan okei, mutta jotenkin minua ahdistaa se, että en voi olla vapaasti oma itseni, siis bisse, muuten kuin mieheni ja lesbo- ja homotuttujen kanssa. Ei se koko aikaa ahdista, mutta silloin tällöin.

En kyllä toisaalta peittele mielipiteitäni, jos näen kauniin naisen niin sanon kyllä sen ääneen niinkuin sanoisin komeasta miehestäkin, ja olen joskus saanut kummia katseita. En oikein tiedä arvaavatko jotkut työkaverini asian laidan (suurin osa miehiä), koska kun he kehuvat jotain hemaisevaa tipua, niin sanon usein olevani samaa mieltä.

Naispuolisista heteroystävistäni asiaa ei tiedä kuin yksi, sukulaisistani nyt puhumattakaan... Kaikkihan ovat vain tyytyväisiä kun olen nyt miehen kanssa suhteessa.

Silti asia ahdistaa minua. En halua olla salaa pimeästä naisia tiiraileva uimahallipervo. En halua joutua keskustelemaan asiasta anonyymisti internetin keskustelupalstoilla. Haluan avoimesti ihailla kesän tullen paljastuvia tissejä muidenkin kuin mieheni seurassa. Haluan että seksuaalisuuteni on normaalia!

No, tästähän voisi kirjoittaa romaanin. Ja kaiken voi kuitenkin tiivistää yhteen sanaan: Ahdistaa!

Lissu

Nyt kun olen ollut kohta vuoden ulkona kaapista niin en kyllä mistään hinnasta enää menisi takaisin sinne. 16 vuotta kaapissa istuin ennenkuin sieltä uskaltauduin pois. Siellä on jokseenkin yksinäistä, pimeetä ja kylmää.

Ensimmäiset kerrat kun kerroin miten asiat olivat kavereille niin sydän sykki kyllä enemmän kuin mitä laki sallii mutta hyvin ne ovat sen ottaneet, ja hauskinta on ollut itseasiassa nähdä heidän ilmeitään kun on sanonut niille päin naamaa "Olen homo". Kukaan ei ole ottanut asiasta paineita, tosin yksi vetäytyi pois pariksi kuukaudeksi kun koki että hänen omaa seksualisuuttaan joten uhattiin, tosin hän myönsi myöhemmin että ei ollut aivan varma omasta itsestään ja omista tunteistaan mutta hän sai ne sitten selvitettyä.

Vanhemmille en uskaltanut kertoa suoraan vaan ostin heille pienen kirjan nimeltä "Olla homo..." ja kirjotin heille pienen kirjeen jonka sitten pistin postissa menemään. Isältä tuli sitten sähköpostia missä hän kertoi aavistaneen miten asiat on, hän ja äiti kiittivät tiedosta ja toivottivat tervetulleeksi kotiin jos siltä tuntuu. Eikä tässä mitään suurempaa hämminkiä ole ollut kun kotona olen käynyt.

Tuossa taas lueskelin noita kirjoituksia ja tuntuu sille, että meitä on niin moneen junaan kuin vain olla ja saattaa.

Mulla tuntuu olevan kummallisia kausia sen suhteen, että haluaisin ns. tulla kaapista ihan kunnollisesti ja sillä hyvä, mutta sitten taas... Hiiru kirjoitti mielestäni aivan mainiosti asiasta: miksi turhaan tulla kaapista totaalisti ulos ja sen jälkeen heivata kaappi kaatopaikalle? Parasta tosiaan on se tilanne, että on olemassa paikka, jonne paeta joskus ylitsetursuavaa maailmaa. Paeta ns. varjoihin. :-)

Mutta sitten on se tarinan kääntöpuoli. Viime ajat olen kohtalaisen tehokkaasti (siis vapaa-ajat) viettänyt muualla kuin kotosalla ja tietenkin se on asia, joka ei pysy sillä tavalla salassa kotiväeltä (varsinkaan, jos sitä joka keskiviikko tai torstai soittaa isälle ja pyytää autoa lainaksi, että pääsisi taas pois...) ja kun kotiväki ei "tiedä" asiasta mitään, niin... No, se nyt on se varjopuoli. Mutta se, että menisin ja kertoisin vanhemmilleni asiasta tarkoittaisi sitä, että menisin ja heittäisin sen kaappini kaatopaikalle. Ehkä olisi jo sen aika tosin, mutta toisaalta.. Miksi muuttaa tuttua ja turvallista ennen kuin muutos todella on pakollista?

--Druzy the Ihmettelijä

*halii Druusia, kun ei osaa sanoa mitä haluaisi*

^^

Hei. näitä tekstejä lukiessa tulee halu kertoa myös oma tarinani. Olen tullut vasta vähän aikaa sitten ulos ja ehkä vielä vain osittain?!
Eli yläasteella rupesin tajuamaan että tytöthän eivät minua kiinnosta muulla tavalla kuin ystävinä. Silloin olin kuitenkin vielä sen verran sekaisin että en oikein tiennyt mitä halusin. Ja "yläaste-life" oli aika tuomitsevaa aikaa minulle. Muu ympäristö oli leimannut minut jo valmiiksi "neidiksi". Vasta ollessani vaihto-oppilaana ulkomailla selkiytyi minulle kuka minä todellisuudessa olen ja mitä haluan. Tuon mahtavan vuoden aikana tapasin myös ensi rakkauteni. Häntä en varmasti tule koskaan unohtamaan.(mikä klisee)
Palattuani takaisin Suomeen olin kuitenkin hieman sekaisin, koska minun piti aloittaa elämä tavallaan alusta. Vaikka tiesin pitäväni pojista, en uskaltanut näyttää sitä julkisesti, koska pelkäsin todella leimautumista ja että kukaan ei ymmärtäisi minua tai pahimmassa tapauksessa kaikki hylkäisivät minut. Nyt sitten vihdoin ja viimein tulin omana syntymäpäiväni ulos kaapista ja tunnen oloni mahtavaksi. Vaikka en olekaan kertonut vanhemmilleni, koska asun kotona, niin elämäni on muuttunut paremmaksi. Kaikki ystäväni ovat ottaneet asian iloisesti vastaan eikä heistä kukaan loppujen lopuksi ole ollut kovinkaan yllättynyt. Myös sisareni suhtautui positiivisesti sanoen: "Heteromiehet ovatkin sikoja ja homot kivoja." Kukaan ei vielä ole suhtautunut negatiivisesti ulostulooni. Saa nähdä miten käy kun kerron vanhemmilleni. Vaikka se tuleekin olemaan shokki, uskon heidän hyväksyvän minut, koska he ovat todella avoimia.

Ainaskin minulla suurin kynnys kertoa vanhemmille johtui juuri siitä että en tienny miten he tulisivat reagoimaan uutiseen. En myöskään uskaltanu tai edes halunut kertoa vanhemmilleni suoraan päin naamaa olevani homo koska en olisi jaksanut sitä tunteiden purkausta joka olisi mahdollisesti siitä seurannut.

Viikkoa ennen kun sitten kerroin vanhemmilleni juttelin heterokaverini kanssa (kummallista miten kaverit on yhtäkkiä jaettu hetero ja homo kavereihin, ihan kuten sillä olisi mitään merkitystä, kavereita ne on kuitenkin) siitä miten vanhemmat mahdollisesti suhtautuisivat asiaan ja mitä sen jälkeen tulisi tapahtumaan. Kaveri pohti asiaa puol minuuttia ja sanoi sen jälkeen "Mitä vanhempia ne on jos ne eivät omaa lastaan hyväksy?"

Ei sen puoleen, kuten tuossa yläpuolellakin on luettu on vanhempia joille tieto lapsensa homoseksuaalisuudesta on kolahtanu todella kovaa ja on johtanut välirikkoon perheen sisällä, mutta kuitenkin uskon (onkohan mulla vaaleanpunaset lasit nenässä tai jotain) että ennemmin tai myöhemmin vanhemmat kyllä hyväksyvät asian niin kuin se on.

Sikäli hauskaa että mun vanhemmat eivät käyttäytyneet ollenkaan niin kuin oletin :) Ajattelin että faijalle asia olisi ollut isompi ja mutsi olisi ottanu asian rennommin, mutta kävikin toistepäin. Kun heidän kanssaan keskustelin ensimmäistä kertaa puhelimessa sen jälkeen ku tiesivät miten asian laita oli niin faija kyseli jos minulla on vakituista partneria jne. Äiti taas oli sitä mieltä että kyllähän sitä voi vielä muuttua. Olin eri mieltä siinä asiassa :) Mitään suurempaa haloota tuosta ei sitten syntynyt. Ilmeisesti he ovat nyt hyväksyneet asian koska tässä ollaan nyt tavattu sen verran paljon viime aikoina että jos heillä olisi jotain hampaankolossa niin se olisi varmaan tullut esille. jo.

Mutta. Ainahan se on oman henkilön päätettävissä kenelle kertoo ja eteenkin koska kertoo. Kertoo sitten kun on valmis ja tuntuu siltä että voi kertoa.

minua todella sykähdytti smo:n manifesti "kun minä tulen ulos, median on
oltava paikalla". minä olen toiminut just samalla tavalla ihan poliittisesti ja
tarkoituksellisesti.

nuoruuteni meni pilalle, koska 1960-luvulla uskoin homouden eheyttämiseen
psykoanalyysin avulla. kokeilin kaikkia parantumiskeinoja, mukaan luettuna
kirkon perheasiain neuvottelukeskuksen sielunhoito. en ollut tippaakaan
uskonnollinen. silloin vallinnut tiukka psykoanalyyttinen hegemonia sai
minut lankaan ja uskoin vakaasti että helposti voi eheytyä homotunteista.

ilmoittauduin psykoanalyytikon hoitoon joka aloitettiin vuonna 1970, neljä
kertaa viikossa jolloin syyllistin isääni ja äitiäni kallonkutistajan johdatuksella
ja hänen nyökkäilessään.

ennen suomalaisen psykoanalyysin alkamista minulla oli kuitenkin
mahdollisuus opiskella vaihto-oppilaana new yorkissa kesällä 1969. se oli
kuohuva kesä: kuulento, vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset ja
homojen, lesbojen ja transujen kapina kaduilla. innostuin kovasti,
mutta koska olin jo ilmoittautunut psykoanalyysiin, menin kuitenkin
analyysiin.

kidutin itseäni neljä vuotta analyytikon sohvalla, jossa tuhlasin yhteensä
noin puolentoista saabin verran rahaa. satoja tunteja protsetoin sitä että
homous oli leimattu häiriöksi. ilmoitin etten mielestäni homous ole
häiriö vaan rakkauden muoto. silti halusin muuttua käytännön syistä
koska minut oli hakattu kahdesti mäntymäellä ja uskoin elämän olevan
helpompaa heterona.

dogmiensa mukaisesti analyytikko vakuutti että kyllä homous on
häiriö ja kehityspysähtymä mutta minä en vaan sitä ymmärrä koska
harjoitan vastarintaa. analyytikko vakuutti että muutun jos vain
haluan muuttua. alussa olisinkin halunnut muuttua, mutta jatkuva
minuun kohdstuva aivopesu alkoi raskaasti vituttaa. suurin osa ajasta
kului tappeluun analyytikkoni kanssa siitä onko homous häiirö vai ei.

homon eläminen silloin vaikutti kovin ahdistavalta ja päätinkin tappaa itseni
jos en 30 vuoden ikään mennessä ole muuttunut. itsemurhapäätöstä
kypsytellessäni sattui psykoanalyytikon kannalta harmittava takaisku.
yhdysvaltain psykiatriyhdistys poisti tutkimusten jälkeen homouden
sairausluokituksestaan vuonna 1974.

nyt silmäni avautuivat ja sain hirveän raivarin ja masennuksen siitä
että olin suostunut itse tuhoamaan omaa elämääni psykoanalyytikkojen
ja pappien kusettamana. miksi minun pitäsi pitää itseäni sairaana, jos ei edes
jenkkien psykiatriyhdistys enää pidä sairaana.

lopetin psykoanalyysin ja ryhdyin ottamaan takaisin menetettyä elämää
korkojen kanssa. pian sain solmittua suhteita muihin nuoriin miehiin,
joiden kanssa suunnittelimme amerikkalaisen ja brititläisen vapautusliikeen
tuomisesta suomeen.

sen teimmekin - seta.

koska minulla parin vuosikymmenen pidätetty raivo sisälläni, päätin
tulla ulos julkisesti aina ja kaikkialla.

ensiksi tulimme lähiympäristössä ulos homoaktivisteina. juoksimme
vanhan kellarissa setan mainosnappeja yllämme.

ryhdyimme toimittamaan seta-lehteä, jonka toimitytaja minusta tuli
vuonna 1975 ja muutama vuosi myohemmin päätoimittaja. julkisesti tuin
ulos tehdessäni oikeusministeri inkeri anttilan haastattelun vuonna 1976.

vaikka olin täynnä esiintulokiihkoa, vaikeinta oli tulla ulos vanhemmilleni.
teinkin sen vasta vuonna 1984 kun toimittamani kirja homoista ja lesboista
ilmestyi.

otin tuhdin kännin ja soitin mutsille, että poikasi tulee parin tunnin kuluttua
televisiossa esiin koko kansalle homoaktivistina. hänen reaktionsa
myönteisyydessään tipautti minut lattialle. äitini kertoi tienneensä koko ikäni.
hän kertoi olevansa ylpeä pojastaan.

sen jälkeen tulin monissa yhteyksissä ryskyen kaapin ovien läpi. esim.
aloitatessani opettajana kuopion yliopistossa 1991 pyysin professoriani
esittelemään minut opettajakunnalle sanomalla "tässä on olli. hän on hintti".
jippo onnistui loistavasti eikä sen jälkeen takuulla kukaan kuiskutellut
selän takana. palatessani helsinkiin 1997 savon sanomissa oikein
kehuttiin opettajaa joka uskalsi olla avoimesti homo yliopistossa.

sama linja jatkuu. myönnän että tämä on poleemista ja exhibitionista.
katson että minulla on oikeus siihen kunhan teen sen siten, etten anna
huonoa kuvaa sateenkaarikansasta.

myönnän ettei kaikkien tarvitse olla tällaisia. kuitenkin on tarpeen että jotkut
tekevät tätäkin työtä. kuten mersun mainoksessa sanotaan "maamme
tarvitsee johtotähtiä" :)

jos tämä kuulostaa epäuskottavalta, voitte vilkaista väitöskirjan
"homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu", jossa toimintani ja
sen perustelut on dokumentoitu tieteellisesti.

Kuulun kaapista ulosluiskahtaneiden joukkoon ja viime vuosina taas piiloutunut sinne tarvittaessa. Jotenkin ihailen tuollaisten rohkeiden miesten toimia, jotka lähtevät kaduille ja toreille. Tulee mieleeni nuo uskovaisten käyttämät ilmaukset ”aktio” ja todistajan rohkeudesta kertoa asiaa joka ei ”maistu” hyvältä. Pitää olla kova tarve heilutella banderolleja kadulla ja jonkunhan epätasa-arvoisuuden tai katkeruuden pitää olla tuon kaiken taistelun takana.
Varmaan olen sen verran arka tai en ole koskaan joutunut elämässäni todella taistelemaan identiteetistäni. Ehkä kotipaikkani vasemmistolaisuus ja sen mukanaan tuoma luokkataisteluhenki on heikentänyt Raamatun ehdotonta auktoriteettia. Tieto vanhaksipojaksi jäämisestä oli aivan päivänselvää, kun olen ollut tällainen pojanmukulasta lähtien, joten en ole tuntenut edes tarvetta eheytykseen ja millähän rahalla köyhä senkin järjestäisi.

Toinen bissetyttö ilmoittautuu mukaan keskusteluun... Tämä aihe on itseasiassa minulle hyvinkin ajankohtainen, sillä vaikka olenkin tiedostanut olevani bi jo useamman vuoden ajan, niin vasta muutamien viime kuukausien aikana olen uskaltautunut ottamaan varovaisia askeleita sateenkaarimaailmaan. Siinä sivussa on sitten tullut un-kaappiuduttua jossain määrin, mutta edelleenkin vain muutamat hyvät ystäväni ja tuttavani tietävät asiasta. Tähän mennessä negaa ei ole tullut, mutta... Broidille ja muutamille muille kavereilla olen myös asiasta enempi vähempi kännipäissäni vihjaillut jo joitakin vuosia, tänä keväänä viimeksi, mutta noista promilleista johtuen tuskin kukaan heistä a)on ottanut noita vihjauksiani vakavasti b)niitä edes muistaa... Onneksi, ONNEKSI lähipiiristä löytyi eräs henkilö, vanha ystävä, joka otti tuon vihjauksen todesta ja tunnusti myös olevansa bi. Onhan se aina keskimäärin kivempaa pystyä puhumaan avoimesti näistä asioista sellaisen henkilön kanssa, joka todella ymmärtää...

Itse pelkään un-kaappiutumisessa lähinnä sitä, että naispuoliset ystäväni alkavat ajatella "apua, mä en voi enää mennä saunaan/uimahalliin sen kanssa/vaihtaa vaatteita sen nähden, jos se vaikka tirkistelee mua..." Yritä siinä sitten selittää, että hei, te olette minun YSTÄVIÄNI, enkä minä teitä sillä silmällä katsele... Vaikeaa.

Kun näköjään kaikki bisseiksi tunnustautuneet ovat tähän mennessä olleet naispuolisia, niin kaipa minun nyt täytyy sitten tasoittaa tilastoa. Eli tässä olisi bi-pojan versio kaapista ulos pötkähtämisestä.

Minulla on aina ollut paha tapa tulla ulos kaapista juuri ollessani kännissä. Parin viimeisimmän vuoden aikana olen humalaspäissäni onnistunut laukomaan elämän totuuksia niin kavereilleni kuin vanhemmillenikin.

Kaverini ovat yleensä vain haukkoneet henkeään ja tulleet sitten muutamaa päivää myöhemmin kyselemään, että olinko todella tosissani. Näihin kyselyihin olen aina vastannut myöntävästi. Toistaiseksi ainakaan kukaan ei ole lyönyt turpaan tai laittanut välejä poikki.

Vanhempieni kanssa tilanne on hieman ongelmallisempi. Ollessani 17-vuotias, satuin eräällä laivamatkalla mainitsemaan äidilleni, että olen bi. Asia ei sillä erää herättänyt suurempaa hälyä. mutta pari päivää myöhemmin äitini kysyi, että mitä minä oikein olin asialla tarkoittanut, ja kun sitten selitin hänelle, niin Helvetti repesi auki. Monen päivän ajan äitini vain itki ja parkui, että hänen poikansa on umpi homo, ja että varmasti kuolen AIDS:iin ihan koska tahansa. Isäni taas istui päivästä toiseen olohuoneen sohvalla, eikä sanonut muuta, kuin että minun olisi syytä oppia ottamaan elämäni vakavammin. Lopulta äitini rauhoittui, ja totesi, että kaipa minä kuitenkin voin vielä "parantua vaivastani". En viitsinyt kommentoida asiaa, sillä en enää jaksanut kuunnella sitä jatkuvaa valitusta. Lopulta asia vaiettiin kuoliaaksi. Mutta edelleen aina kun telkkarista tulee jotakin homoihin liittyvää, äitini muuttuu hermostuneeksi.

Eli oma suositukseni on, että vanhemmille ei kannata tulla ulos kaapista, ennen kuin asuu omassa asunnossa. Ja silloinkin se kannattaa hoitaa postitse. Kavereiden kanssa kaapistatulo kannattaa lähes aina. Ja tyttöystävän kanssa on kiva yhdessä arvioida miesten peppuja uimarannalla... : )

Pakko kommentoida edelliseen...
Minun vanhempieni kyseessä ollen, kertominen suoraan päin naamaa oli paras mahdollinen tapa. Heidän suhtautuminen on esimmäisen viiden minuutin shokin jälkeen ollut kymppi plus kouluarvosanoin. Poikaystäväni (nyk ex:/) oli erittäin tervetullut joulua viettämään heidän luokseen, ihan yhtä tärkeä kuin veljeni tyttöystävä. Veljeni tyttöystävä suorastaan pyysi että bf:ni tulisi myös "kotiin-kotiin" samaan porukkaan. Silloin kun kerroin, asuin jo poissa kotoa (kun niin myöhään nämä asiat hokasin) mutta nyt taakse päin katsellen, tulisin kaapista ehdottomasti 10 vuotta aikaisemmin pikkuteininä, jopa siinä pienessä maalaispitäjässä jossa homoja ei näkynyt.

Selvä on että kaikkien vanhemmat ja sisarukset ei ole yhtä sujuvia tässä suhteessa. Kannattaa toki haistella tilannetta ennen kuin räväyttää. Mutta olen oikeasti erittäin kateellinen niille jotka saavat jo teini-ikänsäkin elää sellaisena kuin oikeasti ovatkin. Eikä kieltäen tai piilotellen.

No tässä olisi toisen bissepojan tarina sitten kaapista ulos tulemisesta.
Mulla on helluntalaisvanhemmat, joten mietin asiaa aika paljon ennen kuin kerroin. No, äidille sitten kerroin ennemmin, koska äiti on aina ollut mulle läheisempi. Se oli aika järkyttynyt sinänsä, mutta ei hysteerinen. Se sanoi, että hyvä tietää asia, mutta se ei tule koskaan hyväksymään mun miespuolisia suhteita. Sitten se alkoi kyselemään, että miten miehet on sängyssä ja kaikkea vastaavaa, joka huvitti mua. Parasta oli ehkä, kun se sanoi, että "miten sä voit suudella jotakin karvaperseistä miestä?" ja mä repesin totaalisesti ja sanoin äidille vaan, että "niinhän säkin teet". :) Heh. Mutta sitten, kun isä sai tietää niin tapahtui vähän kummallinen juttu. Äiti kertoi sen asian sille, koska me ei isän kanssa olla mitään hirveän läheisiä. Sitten isä oli pari päivää ihan hiljaa, eikä me puhuttu mitään toisillemme.
Sen jälkeen se pyysi mut huoneeseensa ja sanoi vaan, että "toivottavasti sä nyt normalisoidut" ja antoi mulle 245 euroa käteen ihan tuosta noin vaan!!! Kyllähän mä niillä sit vähä juhlein, mutta musta oli kyllä hyvin hyvin kummallinen asenne, että ihminen luulee jonkun rahan (tai minkään muunkaan) eheyttävän. Eli siinä on mun tarina. Hassua, mutta totta.

Auttaskohan sun isä muakin eheytymään.... :)

"Kynnyksellä olosta" vielä: mitä nimityksiä yleensä käytätte poikaystävistänne/puolisoistanne?

Suomessa ei taida oikein olla sellaista puhekieleen sopivaa sukupuoletonta sanaa? "Puoliso" kuulostaa ainakin minusta ihan liian avioliittomaiselta ja ei sitä kai hetero*avo*liitostakaan yleensä käytetä?

ensinnä on tietysti sanottava että kunnioitan suuresti rohkeutta kertoa itsestään jne.
Mutta lukiessani noita bissepoikien ulostuloja, kävi mielessäni ajatus miksi? Mitä siinä saavuttaa?
No, mä olen väärä ihminen arvioimaan asiaa, koska olen valinnut omalle kohdalleni toisenlaisen ratkaisun.
Tiedän että olen surkea raukka pelkuri, mutta on asiassa toinenkin puoli: Jos kerran elän yksin, mitä seksuaalisuus silloin merkitsee? Jos olen ns. vanhapoika, kenelle se kuuluu, tai syyt mistä se johtuu, eikö niin.
Mutta tietysti niiden jotka ihanasti asuvat oman kultansa kanssa, on mukavampi olla sitten ihan julkisesti yhdessä, koska muuten elämä olisi liian vaikeaa.

Eikös mussukka ole aika bueno :)

-hymy- jaa.a... mites sitä aloittaisi... tänne sivuille on aina kiva eksyä, tulee tunne että on kaltaistensa keskellä. Itse olen lähes koko ikäni asunut pikkukaupungissa ja muuttanut muutama vuosi sitten tänne Helsinkiin... Olisiko kellään mukavia ideoita paikoista joissa voisi tavata kaltaisiaan ( olen 23- vuotias bi-nainen) ja tulla rytinällä ulos kylmän kaapin pimennosta? Kaipaan kaltaistani seuraa ja mukavia menomestoja... tapahtumia ja kivoja keskusteluja samanhenkisten ja itsensä tiedostavien ihmisten kanssa... :-) Heittäkää kommenttia!

Tiedosta kiitollinen -Halii-

Mukava keskustelu!

Mutta.....

.....en tajua miten ihmisen seksuaalisuus on niin iso asia että sillä jaetaan ihmiset "kasteihin". Miksi minun pitäisi kertoa kaikille mitä teen oman kumppanini kanssa makuuhuoneessa (tai muualla..heh)? Tosin kaikki tietävät että olen homo mutta en ymmärrä tätä kohua sen asian ympärillä. Elävätkö homot jotenkin toisenlaista elämää? Onko heidän kulttuurinsa toisenlaista? MITÄH? Plääääääääääääh!!!!!

mistä voisin löytää oman ikäistäni homoseuraa?? onks missään 15-18v poikii??

Kiva kuulostella idealistisia mielipiteitä :)
Totuus ja oikea elämä onkin sitten ihan eri juttu.

Omien kokemusteni perusteella voin sanoa, että homot todellakin elävät toisenlaista elämää. Homokulttuuri on todellakin toisenlaista kuin heteroilla. Homoelämä on moninverroin pinnallisempaa ja seksikeskeisempää, kuin heteroilla.

Tämä on tietysti vain keskimääräisyyksien vertailua. Molemmilla puolilla löytyy ääripäitä.

Itse olen elänyt heterokulttuurissa suurimman osan elämästäni. Nyt muutaman vuoden homokulttuurissa.

Vaikea sanoa miten asiat olisivat, jos enemmistä ihmisistä olisi homoja ja heterot vähemmistönä... :)

Mä en voi tulla kaapista ulos, asun niin pienellä paikkakunnalla että saisin leiman otsaani heti, jos nyt ei ihan turpiinkin tulis. Työpaikalla on sellainen ilmapiiri, että täytyy olla hyvin hiljaa ja varovainen, esimies on niin homovastainen kuin vain voi olla. Varmasti työt loppuisivat siihen, jos hän sais tietää.

Kotona en voi kertoa, muutto muualle tulis heti. Toisaalta, se on edessä joka tapauksessa pian.

Ystäviä täällä ei ole, mulla on pari ystävää muutaman sadan kilometrin päässä, mutta eipä heitäkään tapaa kuin pari kertaa vuodessa. Joskus tuntuu ylivoimaisen vaikealta, kun ei ole ketään jonka kanssa voisi edes jutella. Onneksi löysin tän ranneliike.netin, oon tässä pari iltaa istunut ja lukenut näitä keskusteluita. Mut ei tämäkään auta läheisyyden ja hellyyden kaipuuhun.

Piti mennä nukkumaan noin 2 tuntia sitten, mutta edelleen istun ja luen näitä.

Kirjoitin aikaisemmin tuolla itse, että haluan elää ns. kynnyksellä, katsella ulkopuolista maailmaa turvallisen varomatkan päästä ja luikahtaa kaapin varjoihin tarvittaessa.

Nyt, muutama kuukausi myöhemmin ajatusmaailmani on muuttunut "rohkeampaan" suuntaan. Elän kaappini kanssa sulassa sovussa, kuten ennenkin, mutta kärkyn kuin pesäpallopelissä kolmospesän nurkilla valmiina loikkaamaan hurjalla vauhdilla eteenpäin.

Vielä ei ole tullut tilanetta, että olisin kirmannut matkaan, olen toistaiseksi peruttanut aina takaisin kynnykselle, mutta kärkkymiskerrat ja matkat ovat lisääntyneet.

Koin loppukesästä hieman inhan kokemuksen, olimme uuden työporukan kanssa liikenteessä. Pakkauduimme melko ahtaasti uuden pomoni autoon ja lähdimme köröttämään kohti kauppatoria. Kuin yllättäen alkoi autossa lentää kaikenlaiset homo aiheiset herjat, pomo kuittaili etupenkiltä, että "mahdutteko te sinne ja kai kaikilla on vielä kädet omassa sylissä?"

Vetäisin kaikki suojat päälle ja olinkin varsin poissa oleva koko sen päivän ajan. Tämä tapahtuma on heijastunut nyt myös jälkeenpäin normaaliin elämään töissä. Vaikka valtaosa työporukasta onkin varsin mukavia tapauksia, olen silti todella varovainen ja jatkuvasti kontrolloimassa tilanteita. En tiedä, oliko kyseinen herjanheitto yleistäkin ko porukassa ja että oliko autossa mukana julkihomo, mutta minuun se teki todella epämiellyttävän säväyksen. Koin, että koko tapahtuma johtui minusta, että olin "jäänyt kiinni" ja että työporukka oli sen huomannyt ja näin sen osoittivat.

Tälläiset tapahtumat eivät ruoki minunlaiseni henkilön halua un-kaappiutua. Minulle työ merkitsee isoa osaa elämästäni, enkä halua vaarantaa tai muuten sitä hankaloittaa. Työpaikan ihmissuhteet ovat tärkeitä asioita työssä jaksamisessa ja jos joudun jonkinlaiseksi kummajaiseksi tai minut leimataan yleisesti siellä "hintiksi" vaihdan mieluummin työpaikkaa/pistettä kuin nielen paskan ja koitan kävellä rinta rottingilla.

Silti, yli 5 vuotta parisuhteessa eläneenä jokapäiväiset kotiasiat ja rutiinit tulevat niin tutuiksi että ne heijastuvat kyllä läpi käytöksessäni. Olen aivan varma, että minun tiedetään asuvan parisuhteessa, mutta kohde on vielä piilossa.

Sanotaan, että sitten kun lopetan kärkkymisen ja uskallan juosta kolmoselta takaisin kotipesään en halua joutua minkään tahon polttamaksi. Ulostuloni tulee tapahtumaan kontrolloiduissa olosuhtissa, tarkan harkinnan jälkeen ja tällä hetkellä uskon, että se tapahtuu pikkuveljieni kautta. Työpaikalla olen niin kauan "piilossa" kunnes se jostain syystä selviää luonnollista kautta. Lähes kaikki ystäväni ovat joko homoja tai bissejä tai sitten niitä *hui* lesboja joten ne harvat heterot, jotka minusta tietävät ovat tuttuja näiden muiden kautta.

Tälläiseltä maailma näyttää sunnuntaiaamuna kaksikymmentä vaille 5.

Ainiin, joku kysyi, miten nimittää sitä rakastaan keskuteluissa, miten olisi rakkaasi etunimi. Hellyyttävät kutsumanimet kuten "mussu" tai "hani" ovat kyllä söpöjä, mutta kun puhut kotioloistasi eikö olisi reilua kutsua kumppaniasi hänen nimellään, eikä teinimäisellä hössöttelytermillä? :)

Vai kaapista ulos...

Ohhoh. Mä aloin tutkiskella tätä nimenomaista
palstaa kello 02.00 ja nyt n. 5.00 väsään tätä viestiä.
Useampikin versio on tullu vedettyä roskikseen ja musa-CD on
pyörinyt jo useamman kertaa läpi.

Mä oon 23V jätkä ja HOMO. Paikkakunta pienehkö.
Pari hyvää, parasta ja samalla ainoaa kaveria.
Heterojakin heterompia. Eivät tiedä... tietenkään.
Siis olen kaapissa.

Silti olen kertonut asiasta tasan kaksi kertaa.
Joskus nuorena poikana parhaalle kaverilleni
josta seurasi se että vuosien kaveruussuhde
kuihtui olemattomiin ja sen koomin en ole
henkilöstä kuulut mitää. Ikävää...

Toinen kerta meni paremmin... eikä siitä ole edes pitkä.
Sana KYLLÄ vahvisti tämän henkilön eli isoäitini epäilyt.
Maha möyrien odotin kommenttia ja se olikin tyyliin että:
"no eipä se omena kauas puusta putoakkaan".
Siitä saatte vetää omat johtopäätökset.
Eli hän hyväksyy täysin ja eikä ollut yllätyskään.


Kieltämään en ala. Tuputtamaan en ryhdy. Ne jotka
kaikessa viisaudessaan hokaavat että toi jätkä
on vissiin homo niin sitten hokaavat. Entäs ne
kaverit ? Kerron kun aika on kypsä... joka
tapauksessa joskus he sen kuitenkin saavat tietää
tavalla tai toisella. Toivon vaan että kaveruus
säilyisi.

Itseni kanssa olen sujut ja sekin on täysin
selvää että minkäänlaisiin "kulissi" touhuihin
en ryhdy ! Miksi ihmeessä ? Se on VIRHE josta
kärsii jokainen osapuoli ja se pilaa loppuelämän.


Toisaalta vaikka ajatus onkin olla tuputtamatta
homouttaa olen monesti miettinyt että millaista
olisi todella tulla aidosti kaapista ulos !
Kajauttaa se kerralla kaikkien tietoon...
Millaisia reaktioita se herättäisi ja mitä
tapahtuisi ? Palaisiko kenties sillat ?

Sopisi ainakin elämäntyyliini kun muutenkin olen
tehnyt melkein kaikki toisin kuin kaikki muut
ja toisin kuin se tyypillinen harmaa linja
jota kuuluisi noudattaa.


No näkee nyt sitten mitä tapahtuu.
Varmaa on että viimeistään v. 2003 tuo muutoksia !
Mä en kohta enää kestä....

Juha

Mä ite tulin vasta tälläviikolla ulos kaapista vanhemmilleni, tosin niin että mummo kerto sen niille.
Muutama frendi kyllä tietää totuuden ja tukenu prosessissa.
Mulla ei oo kokemusta olosta toisen kundin kanssa, mutta kaikkihan lähtee pään sisältä, siitä mitä on ollut kokoikänsä.

Ja kuka väitää että on helppoa asua helsingissä ollen kotoisin täältä ja laajalla sosiaalisella verkolla, joka on luotu kaksois eläämää eläessä. Sisältä oon tienny aina mikä oon mut ulospäin näyttäny aivanmuuta. Nii siis oon luonteeltani tosisosiaalinen ihminen.
Tää murrosvaiheessa eläminen on vähän epäreilu. Kun ei ole vielä ystäviä sateenkaarikanssa niin sitä kokee itsensä tosi ulkopuoliseksi omassa kotikaupungissaan.

Okei mä en enää voinu elää kaapissakaan, se lysti meinas viedä jo hengen omankäden kautta. Ja nyt on jo helpompi hengittää.

Teille pienillä paikka kunnilla eläville tiedoksi.
Te pääsette edes tulemaan tänne ilman että välttämättä törmäätte vanhoihin tuttuihin.
Mulla taas on aivan varma että jossain vaiheessa kaikki tutut tietää juorujen kautta totuuden, Nimittäin aivan liian moni tuntemani ihminen ajaa taksia.
Kyllä stadikin osaa olla pikku kaupunki syntyperäiselle stadilaiselle.

Please, käykääpä media-osastolla ja vilkaiskaa kyselyäni Ulos kaapista -kirjan kohdalla. Liittyy oleellisesti tähän kaappikeskusteluun.

Vanhemmilleni tulin ulos kaapista ostamalla mieskalenterin. Ripustin sen seinälleni ja annoin heidän tehdä siitä omat johtopäätöksensä.

Pakko kertoa, raotin nimittäin kaappini ovea taas kerran astetta enemmän. Tulin kaapista kouluni koulutusalajärjestön hallitukselle. :) Se oli hyvinkin vapauttava tunne. Mietin kyseistä asiaa pitkään ja hartaasti, kunnes sain siihen tilaisuuden ja tartuinkin siihen. Olisin tarttunut kaksin käsin, mutta toisessa kädessäni oli Long Island Ice Tea. :P
Minua alkoi aiemmin jo häiritsemään ko. ihmisten heittelemät homovitsit, vaikka yleensä ne vaikuttivatkin olevan hyväntahtoisia. Jo niillä hetkillä mieleni teki sanoa: "Niin, tiedättekös yhden asian..." ;) En vain silloin viitsinyt.
Kannatti kyllä tämä tempaus. On vapaampi ja luonnollisempi olotila.
Ja kokemus aiheutti myös sen, että tuntuu olevan askelta lähempänä myös vanhemmille kaapista tulo. :)

--Druusi