Kotona on tuskaa.

On kulunut viisi vuotta siitä, kun myönsin lesbouteni itselleni ja vuosi myöhemmin kerroin siitä vanhemmilleni.
Sen jälkeen en ole tuntunut kuuluvani tänne. Tämä ei ole kotini. Äitini takia. Kun aloin seurustella ensimmäistä kertaa, äitini oli todella töykeä tyttöystävälleni, tai ei huomioinut tätä lainkaan. Ja olisitte nähneet sen iloisuuden hänen naamallaan, kun erosimme. Siinä välissä on ollut yksi toinen. Mutta nyt olen vakavassa parisuhteessa, joka on kestänyt jo tähän mennessä kauemmin, kuin muut yhteensä ja olen täysin varma siitä, että hän on elämäni nainen. Haluaisin vain vanhempieni hyväksynnän, ennen sitä en voi suhtautua heihin, tai oikeastaan äitiini mitenkään normaalisti.. Asiasta ei puhuta hänen kanssaan. En enää haluaisikaan, kun tätä on tullut kuunneltua "kaikki vanhemmathan toivovat lapsiensa olevan heteroita" "ei kenties onnellisia tai olla oma itsensä?) "me kasvatettiin sut heteroks" (ja sehän ei ole mahdollista yrittää kasvattaa ketään suuntautumaan sen mukaan, mitä itse tahtoo) Kun hän näki kuvan, jossa minä ja tyttöystäväni suutelimme "Yök! Äklöttävää!" Sanoin, ettei hän ymmärräkkää "Juu, en ymmärrä, koska me ollaan isän kanssa mies ja nainen". Haluan vain muuttaa, koska joka päivä saan paskaa niskaani ja kaverini sanovat, että mun äiti vaikuttaa ihan mukavalta.. Joo, kaikille muille.
En vain kuulu tänne.

Kiitos tekstistäsi. Surullista! Kun asenteet ovat lukkiutuneet noin, niin on varmaan parasta saada etäisyyttä. Toivottavasti Sinulla on voimia jaksaa - onhan Sinulla onneksi toinen rinnallasi!

Elämää ei kannattaisi elää sen mukaisesti, et haluaa hyväksyntää, koska valitettavan usein on aina joku, joka on poikkiteloin tai salassa tekee omaa myyräntyötään. Äitisi asenne on lapsellinen ja torjuva. On tosiasia, että osa lapsista jää vähemmälle huomiolle tai hyljeksitään toisten kustannuksella, jos perheessä on monta lasta. Vanhempien vääristyneet asenteet ja asenteellisuus voi myrkyttää kasvualustan ja aiheuttaa hankalia itsetunto-ongelmia, joitten kanssa joutuu kamppailemaan myöhemmässä elämässä.

Ehkä sun kannattaisi ajatella, ettei äitisi kykene enempään. Hän voi tuntea sisimmässään syyllisyyttä ja syyttää itseään, että lapsesta tuli ihminen joka ei täysin toteuta hänen toiveitaan. Monesti vanhemmilla on omia toiveita lastensa elämän suhteen, ja usein on niinkin, ettei lapsi saa niitä tietoonsa. Nämä toiveet ovat ilmaistu joillekin toisille, mutta ei lapselle itselleen. Sitten lapsi ei saakaan vastakaikua omille yrityksilleen ja haluilleen eikä toiveilleen ja on hämmentynyt.

Mitä asioita äitisi hyväksyy sinussa? Onko mitään? Ehkä sun kannattaisi sitä kautta yrittää lähestyä äitiäsi. Sitten voi viettää tavallisia yhdessäolon hetkiä. Ei tarvitse puhua mitään. Yhdessä tekeminen, kahville meneminen, yhdessä kaupassa käyminen, istuskelu lehtiä lukien. Nämä ovat sellaisia arkisia asioita, mutta usein niitä onnellisimpia asioita elämässä. Vietä kumminkin aikaa äitisi kanssa vaikka kahdestaan. Vältä tulenarkoja teemoja ja tunnepurkauksia, älä osoita mieltä, vaikka sua on loukattu. Ole vain, jos sellainen onnistuu. Myöhemmässä elämässä nimittäin katuu sitä, että yhdessäolon hetkiä oli niin vähän. Jos niitä ei ole ollenkaan ja jää vuosikausia väliin, ettei tapaa, läheisestä tulee vieras ihminen eikä häntä opi tuntemaan.